Lähiruokaa

Mieheni käy kansalaisopistossa seniorimiesten kokkikerhossa. Siellä on joka kerran vallan erikoisia gourmet-aterioita monine ruokalajeineen. Aika usein saan tuliaisina pieniä annoksia. Leipomukset ovat olleet herkullisia.

Kyse ei ole mistään terveysruuista. Kermassa ja voissa eikä mausteissa säästellä. Eikä sokerissa.  Kaikki ruokaohjeet ja leivontaohjeet löytyvät kotoa kauniisti mapitettuina. Muutamia olemme kyllä sitten kokeilleet, tosin aika harvoin, koska raakaaineluettelossa on melkein aina jotakin sellaista, mitä ruokataloudessamme ei yleensä käytetä.

Minä olen yksinkertaisten makujen ystävä monestakin syystä. Lapsuus lautasella  oli yksinkertainen. Nyt ruokakaupassa on seurattava sydänmerkkilinjaa, vaikka kaikki suositusten mukaiset tuotteiden valmistajat eivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia tuota ostosten tekemistä helpottavaa merkkiä pakkauksiinsa. Kipu tai mikä lie vaivoistani on herkistänyt makuaistinkin sellaiseksi, että kaikki tuppaa maistumaan liian suolaiselta, mausteiselta, kirpeältä tai imelältä.

Viime viikolla ovikellomme soi yllättävään aikaan. Olin yksin kotona. Ehdin jo miettiä, uskallanko ollenkaan avata ovea, koska kukaan ei ollut ilmoittanut tulostaan. Oven takana oli kalastava naapuri, joka oli verkoillaan saanut kyllästymiseen saakka haukia. Kysyi, ottaisinko yhden. Veret oli laskettu pois. Laitoin kalan joksikin aikaa jääkaappiin, vaikka parvekkeellakaan ei kylmäkeltju olisi katkennut.

En ollut aikoihin käsitellyt niin isoa tuoretta = elävää kalaa. Mietin mitä siitä valmistaisi. Aloin ottamaan sitä muosikassista pois. Liukas hauki ponkaisi itsensä tiskialtaaseen. Tuossa vaiheessa vaari palasi lounaaltaan ja pääsi näyttämään kalankäsittelytaitojaan. Täyttäisimme kalan ja kypsentäisimme sen uunissa paistopussissa. Pää piti katkaista, jotta saisimme sen jotenkin mahdutettua pussiin. Sitä ennen mokoma hauki säikäytti minut toisenkin kerran.

Olin juuri saanut sipulit, juureksia, juustoa ja mausteita yms. aseteltua sen sisuksiin. Haukipa päätti vielä kerran ponkaista itsensä oikoseksi ja kaikki täytteet levisivät uunipellille. Ei muuta kuin ala alusta. Olisiko sittenkin ollut helpompi keittää se kokonaisena tai fileoida tai jauhaa lihamyllyllä, ehdin jo ajatella.

Lopputulos oli kuitenkin maultaan lähes täydellinen, siis omaan makumaailmaan sopiva. Hauki on kala. Ihan hyvä ruokakala.

PS. Kuvan merellä pilkkijät eivät liity tähän tositarinaan muuten kuin että kalastamisessa siinäkin on kyse.

Hevonen är häst...

Det är den ända dagen året runt, när jag skriver på det andra inhemska språket. Det känns att bli mera krävande varje år.  (sic) Det är märkvärdigt, att här i Savolax jag hittar mera texter på engelska och på ryska hellre än på svenska. Jag menar sådana saker som anvisningar på soptunnor t. ex.

Lyckligtvis finns det varudeklarationer på matforpackningar också på svenska. Vi alla kommer ihåg den tiden, då den såkallade "ryskspråkiga" oltermanni ost och Valio smör och yoghurt kunde köpas i några butiker. Det är inte så längesedan. Jag reste till södra Finland for att se den första sådan ost.

Dessa felspråkiga produkter var billigare. Jag hörde, att äldre mänskor köpte många kilo av ost t.ex.   Jag minns, att redan på början av 1970-talet kunde man köpa den samma Viola ost i Leningrad. Den var packad i små runda vita burkar då. Då kunde man köpa finska ägg där också. Och människor som jag talade med sade, att de båda var goda och smakliga produkter.

Sällan köper vi smör.  Det hände så, att min make inte vet, att billigare osaltat smör var till salu en gång i den butiken vi brukar att köpa mat. När han kom hem, frågade jag, om han hade sett det. Nej, han hade köpt normalt finskt smör i stället. Hemma förstod han, varför en del av smörhyllan hade varit nästan tom, men trots det hade en stor mängd av mänskor skyndat dit hela tiden.

Jag måste erkänna i alla fall, att nu finns det två små paketer av "ryskspråkig" smör i vårt kylskåpet. Men jag har inte ännu hittat på, vad jag skall göra met den. Tips? Har du köpt och smakat osaltat smör?

Aleksis Kiven päivänä

Viikkojen viikko. Näitä teemaviikkoja ja -päiviä riittää. Tänään liputetaan, koska on Aleksis Kiven päivä ja tästä päivästä on tullut myös Suomalaisen kirjallisuuden päivä alkaen jostakin, mitä en nyt jaksa tarkistaa. Tänään vietetään myös Maailman Mielenterveyspäivää. Kansalliseen epäonnistumisen päiväänkin on vain kolme päivää jäljellä.

Vanhusten ja eläinten viikkoa vietetään yhtäaikaa. Olin ajan tasalla siinä, että lokakuun ensimmäisestä sunnuntaista alkaa vanhusten viikko, johon mielestäni hyvin sopii viikolle sattuva Hiljan päivänä vietettävä Hiljaisuuden päivä. Tuolloin olisi tarkoitus tai tavoite välttää melu- ja kuvasaastetta.

Itse lähdin kokeilemaan hiljaista pyöräretkeä tuonne pohjoisen suuntaan. Miksi sinne moottoritien äänisaasteen vaikutusalueelle? Siksi että siellä on tasaisimmat pyörätiet. Kävi kuitenkin niin, että tuuli idästä l. suoraan tehtaalta. Moottoritien liikennemelu ei haitannut lainkaan, kun tehtaan melu porautui aivoihini. En ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa.

Keskiviikkona ja torstaina oli sitten syysmarkkinat. Kuljin torin poikki molempina päivinä, koska oli  muuta asiaa keskustaan. Etsin karpaloita. Minulle tyrkytettiin metrilakua joka nurkalla ja niitä pakollisia viipurinrinkeleitä. Eniten väkeä näytti olevan ravintolateltalla, jossa oli tapahtuma Odottamattomia kouluruokia. Siellä tarjottiin tuunattua kouluruokaa kymmenen euron hintaan, josta puolet meni Kirkon Ulkomaanavulle. Koska isäntä oli omalla gourmet-lounaalla toisaalla, päätin mennä telttaan minäkin.

Yllätyin, kun tarjottimelle lastattiin haukimurekepihvit tillikermaviilikastikkella juureslisäkkeineen ja kaaliporkkanaraasteineen, siis prikulleen samanlaista ruokaa, mitä olemme syöneet kotona viime päivinä. Itse asiassa ainoa ero oli se, että käyttämässämme haukimassassa on mukana myös ruodot, heillä ei.

Annos oli runsas ja sen ohessa tarjottiin pikkuruisessa kulhossa mautonta maissipuuroa muistutukseksi siitä, miten huonosti asiat ovat monessa muussa maassa. Huonolla omallatunnolla vein ylijäämäruuan roskiin paperilautasineen, koska minulle ei ollut mukana mitään rasiaa, johon olisin voinut sen laittaa kotiin tuotavaksi. Eihän nyt ruokaa roskiin.

Lopulta löysin niitä karpaloitakin ja näin miten savolaiset harrastavat rahanpesua. Torin kulmalla oli nosturiauto ja sen korista suihkutettiin vettä pankin seinässä olevaan taideteokseen Pennejä taivaasta.  Puhdasta tuli. Uudempi kävelykeskustan kiihkeääkin polemiikkia aiheuttanut patsas Oksapoika oli yöllisen sateen puhdistama.

Huomenna on sitten Kansainvälinen tyttöjen päivä. Ehkä päivät pitää nimetä ja ihmiset lokeroida milloin minkin otsakkeen alle nykyään. Nyt tämä teemapäivien muidenkin harrastama päivittely saa kohdaltani loppua.

Hyvää viikonloppua!

Tukalaa

Harvemmin meillä Suomessa on näitä säitä, jolloin pihakiveys polttaa jalan alla. Ohut pilvipeite ei tunnu vaikuttavan lämpötilaan juuri lainkaan. Viime yö oli trooppisen yön rajoilla, koska lämpötila ulkona ei laskenut kuin pari astetta alle kahdenkymmenen.  Joillekin se sopii, minulle taas ei.

Jollakin konstilla pitäisi saada päivittäinen minimiliikunta-annos. Ja kesäaikaan mieluiten tietenkin ulkona. Koska kuumuuden ja kivun vuoksi yö jäi vajaaksi, päätin lähteä viiden maissa ulos. On nimittäin parin viime vuoden aikana opittu, kantapäänkin kautta, että riskiryhmien säävaroitukset kannattaa ottaa todesta. 

En enää yrittänytkään metsän siimekseen, koska edellinen varhaisaamukävely latupohjalla päättyi lyhyeen itkoiden hyökkäyksen vuoksi. Olin kyllä pukeutunut suojaavasti, mutta olisin tarvinnut vielä hirvikärpästakin. Sen käytöstä on niin ikävät kokemukset, että olen aktiivisesti unohtanut koko vaatekappaleen.

Kävelin kuitenkin itikoita huiskien melkein sillalle asti. Päivällä sinne ei ole asiaa, koska työmaan kivipöly täyttää ilman. Aurinko oli jo korkealla, linnut liversivät. Suurin meteli kuului toisen kuvan puun pesäkoloista.Valitettavasti en tunnista äänestä, mitkä poikaset siellä melskaavat nälissään. Kaukana polulla taisi loikkia rusakko.

Koiranputket ja sireenit tuoksuivat tänä aamuna voimakkaimmin. Pihojen rodot ovat parhaimmillaan. Lupiinikin näytti avanneen kukkansa. Keltaiset kellukat olivat jo riisumassa kesämekkojaan. Juhannusruusu on melkein kukassa. Palatessa otin lehden postilaatikosta. Etusivulta luin, että ohrasato on vaarassa kuivuuden takia. Luonto huutaa jo vettä. Vettä juon minäkin. Koko ajan on vesikannu keittiön pöydällä, ettei vain pääse unohtumaan. Ja vanhanajan piimävelli on hyvää hellepäivän ruokaa.

.

Kevään värejä ja ääniä

Eilisellä kävelyretkellä kuulin käen kukkuvan ensimmäisen kerran täällä. On se joka kerran niin sykähdyttävä kesän merkki, että kukuntaa täytyi ihan pysähtyä kuuntelemaan. Löysin tänään 8v-syntymäpäiväänsä viettävästä YouTubesta tuon linkin takana olevan videon. Kutakuinkin tuolla tavalla rantapuisto raikaa aamuisin, kun suodattaa pois liikenteen melun. Harvennushakattu Puijon pohjoisrinne ei niinkään. Lintuset etsiä entisiä laulupuitaan. Mustikka kukkii, samoin käenkaali, rentukka, orvokki ja moni muu. Myös lemmikki. Vanhat vaahterat ovat täydessä kukassa, tuomi vasta nupulla.

Melkein helle kävi kaupungissa helluntaiviikonvaihteessa. Toivottavasti ei käy kuten viime kesänä. Helatorstain, joka oli vuosi sitten suunnilleen samaan aikaan kuin helluntai nyt, helle jäi kesän miltei ainoaksi lämpimäksi päiväksi. Vasta elokuun alussa oli toinen lämmin jakso.

Puutarhamyymälät pursuavat puita, pensaita, kukkia ja taimia ja tietenkin kaikkea muuta oheistuotetta. Olisi aika harkita, mitä kuumalle etupihalle oikein hankkisi kesäkukiksi. Varmaankin jotakin välimerellistä, jos vain vielä löytyy. Portulakka? Pelargoniat tietenkin. Pohjoisparvekkeen mikroilmasto muuttui koivun kadotessa niin, että huonekasvit eivät ole siellä enää turvassa auringon poltteelta. Eli tarvittaisiin paremmalla  viherpeukalolla varustettu ihminen valitsemaan kukat sinnekin.

Porokeitto, tosin kaapista löytyvin raaka-ainein sovellettu (= riisuttu) versio, porisee parast´aikaa hellalla. Ei nyt satu olemaan kirsikkatomaatteja eikä jaksa lähteä hakemaan. Ja koska lipstikka työntää jo yli puolimetristä versoa, tuli mieleen lisätä sitäkin hiukan mausteeksi.

Syksyn merkkejä

Eilen oli pilvinen ja sateinen päivä. Katselin ikkunasta, miten etupihalla harakkaperhe piti sadetta leikkikentän katoksessa. Enpä ollut ennen nähnyt sellaista. Muutama vaahteranlatva ja jokunen pihlajanoksa ovat punertuneet, mutta muuten en puhuisi vielä ruskasta. On vielä liian vihreää. Pihan viimeiset ruskoliljat kukkivat syysleimujen vieressä. Alkaisi kai olla aika siirtää viherkasvit parvekkeelta sisälle. Mutta mihin? Ikkunalaudat otettiin remontin yhteydessä pois eikä ole enää verholautojakaan amppeleille.

Aurinkoisina päivinä rannan puoleisten puiden oksien latvoissa ovat keinuneet  käpytikat ja räkättirastaat. Jälkimmäiset riehaantuivat yhtenä päivänä ryöstelemään puolet pihamme pihlajanmarjoista. Pihlajien oksat on sahattu poikki niin korkealta, että pienet lapset eivät enää pääse helposti repimään niiden houkuttavia marjoja puhalluspilliensä panoksiksi. Toivottavasti linnuille jäisi talvenvaraakin. Västäräkit ovat vielä täällä. Tietyömaan pusikkoiset penkereet näkyvät olevan niiden valtakuntaa. Yksinäinen silkkiuikku sukeltelee vielä rantavesissä.

Oravilla on kiire täyttää talvivarastojaan siinä kuin ihmisilläkin pakastimiaan. Tämä aamu valkeni aurinkoisena, joten perinteinen reissu Kalaryssäykseen tuli tehdyksi. Navakasta tuulesta huolimatta sataman seutu oli tupaten täynnä autoja, myyjiä ja markkinaväkeä. Joku stand up -koomikko hauskuutti yleisöää sanailullaan. Ostin puolukoita, silakoita neljässä eri muodossa, tyrnimarjajauhetta ja vastaloimutetun lohifileen. Vaatteisiin tarttuneen savun hajun sai ilmaiseksi.  

Eilen tuli televisiosta (Teema)  mielenkiintoinen dokumentti: Viipurin taidemuseon tarina.  En tiennytkään, että museon taideteokset evakuoitiin Rautalammille sodan jaloista. Rautalammilta ne on siirretty Hämeenlinnan ja Lahden taidemuseoiden arvokkaimmiksi taideaarteiksi. Ko. ohjelma on esitetty jo monta kertaa, mutta huomasin sen vasta nyt. Nykyään on niin paljon eri kanavia ja ohjelmia, että ohjelmistojen helmet hukkuvat ylettömän tarjonnan sekaan.

Edit. klo 18.15
Menikö tämä sinulta ohi? Virtuaalivallankumous 1/4. Sen voi vielä katsoa Areenasta.

Voi sentään!

Mistä näitä tuulia oikein riittää? Hannu-myrskypäivänä äkkinäinen puuska sai minut tuntemaan itseni melkein lentokykyiseksi ja pakotti auton turvaan. On ollut vesisadetta, räntää, loskaa ja kirkkaita päiviä välillä. Ihan jokaiseen makuun. Luntakin tuprutti juuri sopivasti aatoksi, niin paljon, että Puijon laella olisi luullut talven olleen tavanomaisempi.

Mihin tämä pimeä syksy ja kokonainen vuosi taas solahti? Olisi inventaarion paikka. Jätän sen väliin, koska ei sitä kyllä saa, mitä tilaa. Parempi olla tilaamatta. Jouluajassa on ollut parhainta lasten ja vunukoiden tapaamiset ja yhteiset hetket. Ystävien kortit, kirjeet ja puhelut. IT-aikana myös sähköiset viestit. Niistä kaikista tämä minulle uudella i-kielellä nimetty Liisi-mimmi on iloinnut.

Olisiko ollut aatonaatto, kun tarkoitukseni oli ostaa jouluksi voita. Lähikaupan voihylly oli tyhjä. Ylemmältä hyllyltä löysin viimeisen pienen paketin luomuvoita. Ihan riittävästi meille, koska remontin keskellä jätin jouluvalmistelut suosiolla sikseen.

Joulupukkia odotettiin keskimmäisen perheessä jo hiukan edellisvuosia rennommin eikä pienimmäinenkään toisten joukossa arkaillut. Alvan ensimmäinen yövisiitti ilman vanhempia onnistui myös hyvin. Mummu kelpasi kylvettäjäksi, mutta toki joutui selittämään, miksi valmiilta näyttävään saunaan ei voinut mennä. Eikä aamupalalla kastunut vaatteetkaan, koska joimme maitoa ihanasti siemaillen.

Postilaatikolle on ollut iljanteisten polkujen vuoksi liian pitkä matka aamuisin. Eilen illalla päivän posti ehdittiin hakea vasta iltaseitsemältä. Selasin uutta Kodin Kuvalehteä ja silmiini osui heti artikkeli "Mummu on in". Se oli lyhyt juttu maatuska-puunukeista. Olin juuri konttaillut pitkin lattioita ja etsinut puuttuvia puunukkien puolikkaita. Jokainen tytöistä haluaa leikkiä juuri niillä. Ovat in, aina olleet.

Netistä löytyy tietoja kyseisten nukkien historiasta ja symboliikasta. Lapset eivät historiasta välitä ja ymmärtävät symboliikankin heti ihan itse.

Alakuvassa pilven sisässä lepäävän Puijon jouluyön tunnelmaa. Lämpötila oli nollassa, ilmankosteus korkea. Kallaveden pinnan tasosta katsellen taivas oli niin kirkas, että tähdet näkyivät. Joulun tähdet.

Ruokasodan keskellä

Ruuasta tehdään lifestyleä ja sen seitsemää ohjelmaa erinäisille kanaville. Karpataan, skarpataan. On luomua, funktionaalista, vhh:sta jne. Ehkä jopa syömistä pantataan päivisin ja sitten illalla retkahdetaan reilusti.

Katselin eilen jonkin aikaa television ruokailtaa kouluruuasta. Kouluruokaa pulpetinkuluttajana syöneenä 50- ja 60- luvuilla ja kateederin toisella puolen ollen 70-90-luvuilla viime vuosituhannella minulla on tietty omakohtainen käsitys asiasta. En juuri valittaisi, mutta ajantasaista makutuntumaa minulla ei tietenkään enää ole.

Koko ruoka-asia askarruttaa senkin vuoksi, että vaikka olen luullut ravinneeni itseni ja perheeni jo vuosia suunnilleen oikeaoppisesti virallisten suositusten mukaan, valtimotauti päättää tulla. Ja taas syynätään ruokalautasta, -ympyrää, -kolmiota, mikä se nyt milloinkin on.

Ruista en ole koskaan hylännyt, vaan jokin lapsuudesta juontuva syy-seuraus-yhteys on vaatinut syömään ruisleipää koko ajan. Olen itsekin käyttänyt käsiäni leipätiinussa useita kertoja.


Ruista ranteeseen tarvittiin ennen maatöissä enemmän kuin tässä osin näppäily-yhteiskunnassa.  Ruis on ollut arvossaan ainakin 30-luvulla. Köyhäinhoitolautakunnat pitivät tuolloin "kaitsiakokouksiaan" pitäjien piireissä (kylissä). Eräänkin vuoden 1931 maaliskuisen kokouksen pöytäkirjasta luen seuraavat  pykälät:

1) Toivo M:n heinät jaa kyytipalkat päätettiin maksaa laskun mukaan. Ja L:lle 1/2 mittaa olkia päätettiin maksaa. Osuuskauppaan päätettiin maksaa 60 kg ruisjauhoja.
2) Hilda P:n pyyntö maksusitoumuksen antamiseksi Jyväskylän sairaalaan päätettiin myöntää.
3) Onni N:n 50 mk lasku jauhojen ostoon hyväksyttiin.
4) Lauri L:lle päätettiin myöntää 60 kg ruisjauhoja toukokuun aikana ja 200 markan avustus siemmenen ostoa varten.
5) Oskari L.lle päätettiin myöntää 60 kg ruisjauhoja toukokuun aikana.
6) Eetvi K:lle päätettiin myöntää 100 mk lisäavustus

Köyhät meillä ovat aina keskuudessamme - lähellä ja kaukana.

Valinnan vaikeus

Kaupungissa juhlittiin kolminkertaisesti. Jotenkin tuntui, että tämä ajallemme tyypillinen verkostoituminen menee joskus ehkä hiukan liian pitkälle ja aiheuttaa päällekkäisyyttä. Ihan hengästytti lukea, onneksi vasta torikäynnin jälkeen, koko tapahtumaohjelma. Olin kyllä radion kuuntelijana mukana jo eilen. Siksi kesälämpimänä elokuun aamuna kiinnosti lähteä katsomaan, vieläkö Mäntykankaan koulu jaksaa yön jälkeen juhlistaa 30-vuotista taivaltaan puistossa sähköisten pyörätuolien 30 tunnin viestimaratonilla. Kyllä vain. Itse puistoon tutustuminen jäikin maratonin seuraamisen jalkoihin. Onneksi sää suosi tätä tapahtumaa.

Seuraavaksi menimme torille. Oli melko aikaista ja autolle sai paikan helposti. Tori oli laajentunut kaupungintalon vierelle ja edustalle. Siinä oli parempi kävellä kuin nupukivitorin puolikkaalla. Tyttöjen talo on siis saatu jo Kuopioonkin. Sanasepot esittelivät harrastustaan, selkäyhdistys tarjosi jumppaohjeitaan. Monenlaisia tuohi-, puu-, huopa-, reilun kaupan- yms. tuotteita oli tarjolla. Eniten yleisöä veti sienineuvonta. Sen pöydän ääreen ei meikäläisellä ollut asiaa, mutta ei se haitannut, koska ei minusta ole metsään menijäksikään. Ihmettelin vain, että lampaankäävät olivat kalliimpia kuin kantarellit. Juuri eilen teimme niistä sieniperunasoselaatikkoa vanhan kouluaikaisen keittokirjani ohjeen mukaan.

Ruisleipää maistatettiin, olisi ruispuuroakin ollut tarjolla. 4 euroa! Oli mukavan nostalgista katsoa, miten ruistaikinanjuuri oli kuplinut puutiinussa ja vieressä eräs rouva pyöritti limppua nousemaan. Tuli siinä taas kerran esille leivän ja limpun ero. Idän ja lännen. Leivän hinta myös pohditutti. Tuntuu kohtuuttomalta, että leivän hinnasta kauppa ottaa yli 40 prosenttia.  Tuli mieleen mennävuotinen euroviisu: Työlki ellää mut kaupal rikastuu.

Kiersin torin ensimmäisen kerran tänä kesänä. Otin kuviakin eri kulmilta pikapikaa, koska kapeilla katetuilla kaduilla ei mahtunut pysähtelemään. Hiukan tuntuivat kaduntapaiset kallistuvan kohti torimonttua.Viimeistään siinä vaiheessa mina alkoi huimata, kun menin kuvaamaan torin kaupungintalon parvekkeelta. Ovet olivat auki.

Mitä tehdä pudokkaista

Syyskesän tuulet  näkyvät pudottavan omenoita ennen aikojaan. Aamuisin kannattaa kerätä vioittuneet  pudokkaat ja kärrätä ne jätteisiin. Ehjistä ja vain pienen kolhun saaneista pudokkaista voi tehdä vaikka jonkin omenahyvetyyppisen jälkiruoan tai uuniomenoita. Ne ovat maistuvia jälkiruokia tai herkkuja, kuinka vain, vaniljajäätelön tai vaniljakastikkeen kera. Jotkut sanovat, että kerman kanssa niistäkin saa kaksin verroin parempaa. Itse en ole kerman ystävä. Kahviinkin laitan kurria eli rasvatonta maitoa.

Jos pudokkaita (mikä sana nykyään tarkoittaa useammin erinäisistä paikoista "pudonnutta" ihmistä kuin puun alle pudonnutta hedelmää) on runsaammin, voi tehdä omenapiirakkaa uunipellillä ja pakastaa sitä tulevia tarpeita varten. Tässä saattaa olla hyötyä kiertoilmauunista, jonka valitsimme viime kesänä, kun hellan vaihto tuli ajankohtaiseksi.  Oheinen omenapiirakka on helpoimmasta ja energiapitoisuudeltaan keveimmeästä päästä. Löysin sen täältä omasta blogistani vahingossa. Ohje on alkuaan varmaankin kopioitu äidin taltioimista lehtileikkeistä.

Omenapiirakka pudokkaista


1 kanamuna
3 dl sokeria
3,5 dl maitoa
6 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
100 g voita/margariinia
vajaa litra pieniä omenalohkoja
kanelia


Sekoita kananmuna ja sokeri. Lisää maito ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Lopuksi lisää sulatettu voita/margariini. Kaada taikina uunipannulle ja levitä päälle pieniä omenanpalasia, jotka ovat huomattavasti nopeampia tehdä kuin perinteiset viipaleet. Lopuksi päälle kanelia ja sokeria. Paista piirakkaa n. 200 - asteisessa uunissa 30-40 minuuttia.

Koska käytin rasvatonta vähälaktoosista maitoa, piirakasta tuli pinnaltaan tummahko ja kiertoilmauunissa riitti paistolämpötilaksi n.180 astetta ja paistoajaksi 30 minuuttia. Taikinaa tehdessäni mietin tuota leivinjauheen määrää. Seuraavalla kerralla kokeilen hiukan vähemmällä.

Totista viihdettä

Kun luin hykerryttävän pakinan Kirlahin mukavasta onkireissusta, muistui mieleeni eräs omista kalastamiseen liittyvistä retkistäni. En minäkään mikään kalastaja-eemeli ole koskaan ollut, mutta sopivalla säällä ja sopivaan vuorokaudenaikaan veneestä onkiminen on ollut ihan rattoisaa puuhaa. Varsinkin silloin kun Ahti on ollut antelias ja keskivartalossani oli vielä niin paljon voimaa, että pystyin istumaan veneessä. Soiden ympäröimän erämaajärven ahvenet olivat oudon rusehtavia, mutta porakaivoveteen päästyään kirkastuivat.

Anoppi oli varsinainen kalastaja ja hänen ohjeidensa mukaan särkikaloillekin löytyi todella herkullinen käyttö lähiruokana. Savustus, suolaus kypsentämisen jälkeen suolavedessä, perkaaminen kypsänä ja hiertäminen voin ja öljyn ja mausteiden kanssa maukkaaksi levitteeksi. Tästä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kertoa.

Oli tyypillinen sateinen kesäkuun päivä. Olimme sähköttömällä mökillä vähin eväin. Olisiko ollut se sama kevät, jolloin rakensimme vanhan tulipalossa palaneen päärakennuksen uunin liuskekivistä alustaa pihagrillille. Elimme 90-luvun alkua. Oli vielä niin viileää, että kyyt olivat puolikohmeisina sen uunin uumenissa. Suorastaan sävähdin, kun niitä alkoi paljastua kivien raoista.

Kävimme ongella ja saimme muutaman sintin. Tihuutti koko ajan vettä. Savusaunan muuripadan vierellä oli vanhasta tynnyristä rakennettu savustusuuni. Hyttysiä hätistellen odottelimme kalojen kypsymistä ja mietimme, miten työlästä ruuan hankkiminen on aikoinaan ollut. Jos olisi ollut kaunis ilma, olisimme halstranneet kalat nuotiossa tai grillissä. Meitä oli onneksi sillä kertaa vain kaksi. Jos olisi ollut isompi pesue ruokittavana, olisi kyllä tullut äitiä ikävä.

Peruna ja juurikasvit olivat tuskin pinnalla. Suolta löytyi vain muutamia edelliskesän karpaloita, kotieläimiä ei ollut. Eikä kärpäslätkää kummempia ansoja tai aseita. Villivihannekset eivät vielä silloin edes kiinnostaneet. Nyt ehkä tietäisin hiukan paremmin, mitä luonnon vihreää uskaltaisin laittaa suuhuni. Vaikka tämän vuoden yrttiä vuohenputkea, jota löytyy melkein jokaisesta kukkapenkistäkin.

AVAlla on menossa kiinnostava kanadalainen realityohjelma Operaatio Lähiruoka, jossa

paneudutaan tiistaisin lähiruoan saloihin. Voiko perheen ruokkia pelkällä lähiruoalla? Kuusi perhettä ottaa haasteen vastaan. Lähiruokaa suosivat kelpuuttavat lautaselleen vain ruokaa, joka on valmistettu tai kasvatettu omalla lähialueella.Lähiruoan plussiin kuuluvat ruoan tuoreus ja se, että kuluttaja tietää, mistä lautasen sisältö on peräisin. Lisäksi se on ekologista ja tukee paikallista tuotantoa.

Aihe on tänä kesänä todella ajankohtainen. Minua kuitenkin kummastuttaa, että tämä ohjelma on viihdettä. Vakava asia. Olen siis sen sortin tosikko.

Lapsuus lautasella

Ihminen syö elääkseen eikä päinvastoin, vaikka nykyisiä aikakausilehtiä ja television lukemattomia ruokaohjelmia vilkuillessa tuntuu, että tuokin vanha viisaus on keikahtanut päälaelleen. Sirokon blogista löysin  meemin makumuistoista maailmalta. Matkustaakaan ei tarvitse, koska kaikenmaailman gourmetit löytyvät ihan vaikka omasta kaupungista, jos niikseen haluaa. Muutan nyt kuitenkin meemin mieleisekseni ja luettelen  seitsemän lapsuusajan ruokaa, jotka eivät jättäneet minua kylmäksi. Puoleen tai toiseen. Nämä eivät kaivanneet mitään arominvahvenneita.

1. Veripalttu. Joka kerta kun kotona teurastettiin jokin eläin, kaikki käytettiin hyväksi. Verikin. Veripalttua tehtiin isoilla pelleillä leivinuunissa. Ymmärrän hyvin, että äiti teki sitä palttua eikä verilettuja, koska niiden paistamiseen ei yksinkertaisesti olisi aika riittänyt. Tämä perinneruoka taitaa olla muuttumassa gourmet-ruuaksi, koska ko. hakusanalla löytyy nettikokeilta runsaaasti ennen tuntemattomilla mausteilla ryyditettyjä uusrössöjä. Puolukan kera oikea rautaisannos.

2. Edelliseen liittyy myös tappaiskeitto. Se oli yleensä teurastuspäivän ruoka, koska se valmistettiin nopeasti pilaantuvista sisäelimistä. Savolaisilla on tästä juhlaruokanakin käytetystä keitosta oma versionsa. Meillä ei mykyjä ollut. Jos veripaltun sainkin nieltyä sokerisen puolukkasurvoksen kanssa, tappaiskeiton kaikkia palasia ei luonto ottanut vastaan. Mutta ruuan kanssa ei ronklattu. Piti olla syövinään, vaikka salaa tunkikin niitä vähemmän maistuvia herkkupaloja essunsa taskuun.

3. Siansyltty. Se keitettiin sianpäästä. Muistikuvissani keittäminen kesti melko kauan, se kai maustettiin vain sopivalla määrällä suolaa ja kypsyttyään kaadettiin mataliin astioihin hyytymään. Mitään liivatteita ei tarvittu, vaan se hyytyi ihan itsekseen maukkaaksi leivänpäälliseksi. Juustoja ja makkaroita meillä ei tehty, mutta tätä nykyäänkin myytävää alatoopia kyllä.

4. Uunijuusto. Lehmän poikimisen jälkeen itse asiassa vasikalle tarkoitettu ternimaito käytettiin joko uunijuuston tai pannukakkujen ja lettujen ainesosana. Uunijuusto syntyi ihan hellankin uunissa tuoksuvaksi herkuksi, joka nautittiin kanelin ja sokerin kera. Kätevää, koska kananmunia ei tarvittu. Joskus sitä sai naapureiltakin, joilla oli useampia lehmiä. Tähänkin perinneherkkuun löytyy monta ohjetta netistä.

5. Perunapuuro. Nimikin jo kertoo, että perusainesosana on peruna. Jauhoina meillä käytettiin muistaakseni ohrajauhoja, joiden haudutusaika on ruisjauhoja lyhyempi. Ohjeita tällekin löytyy lukuisia. Itse pidin siitä kovasti. Se nautittiin kylmän maidon ja voisilmän kera, tosin pääruokana. Kylmänä en kyllä muista koskaan syöneeni sitä.

6. Mämmi. Tämä pääsiäisajan perinneherkku on voimissaan edelleen, vaikka tuskin kovinkaan moni enää valmistaa sen itse. Kotonani maltaista ja ruisjauhoista keitetty puuro imeltyi muistini mukaan pitkään puuhellan takanurkassa ennen kuin se jaettiin voipaperilla vuorattuihin tuohiropposiin paistamista varten. Kerman ja sokerin kanssa sitä silloin syötiin. Nyt minulle riittää vain kuorittu maito sen kaveriksi. Maukas mielipiteitä jakava jälkiruoka. Käytetyt mämmiropposten voipaperit silputtiin kananruuaksi.

7. Makaronivelli. Kotona tätä ei keitetty koskaan. Kouluruokana sitä oli mielestäni liian usein, koska en pitänyt siitä. Edelleenkään en pidä makaroniruuista ja uskon sen juontuvan ensitutustumisesta ko. velliin. Myönteiset tai kielteiset makumuistot syntyvät omia aikojaan tilanteiden mukaan. Voihan olla, etten ollut terve syödessäni sitä ensimmäistä kertaa. Kannattaisi ehkä kokeilla nyt uudelleen.

Mieheni on savolais-karjalainen ja lapsuudesta asti tottunut kaikenlaisiin herkkuihin. Itse olen hidas hämäläinen - ruuanlaitossakin. Jotenkin olen kuitenkin aikanani lapset ruokkinut ja saanut maailmalle. Mikä minulle on nostalgiagurmeeta, ei toiselle saata olla edes ruokaakaan. Kuten perunakeitto, talkkunapöperö tai ruispuolukkapuuro. Olen kuitenkin saanut hänet lakkojen ystäväksi. Ja vastaavasti olen joskus leiponut karjalanpiirakoitakin ihan itse.

Vanhakin nyt nuortuu

Vuoden loppupäivät eivät tänä vuonna suinkaan ole olleet mitään luppopäiviä. Mummu on saanut kokea olevansa tavattoman tärkeä. Sormet muovailuvahassa, akryylimaalissa, teipissä, puurossa, kiisselissä, hiivaleipätaikinassakin. On ensin ennakoitu ja sitten kuitenkin tultu yllätetyksi. Ulos asti en ole oikeastaan ehtinyt. Joku pikkuisista on yleensä halunnut jäädä sisäpuuhiin. Ja puuhat alkavat samalla kellonlyömällä, kun silmät avautuvat.

Yökyläläiset ahkerikot ideoineen ovat koetelleet kekseliäisyyttäni. Piirrä asunnon pohjapiirros aarrekartaksi. Mistä saadaan aarteet aarteen etsijöille? Ja mummu piirtää ja yhdessä kääritään folioon herkkuaarteita. Melkein kaikkea tarpeellista on löytynyt ja ehtinyt tehdä, vaikka tunteja laskevatkin, että aika jakautuisi tasan, siis reilusti.

Pienimmäinen osaa jo olla ihan omaa mieltä. Kestävät kaulakorut, muuta käyttöä vailla, asettuvat hienosti kaulalle kaikki yhtä aikaa. Toiseksi pienimmällä on oma tehokkaaksi todettu taktiikkansa ottaa mummu hetkeksi omaan käyttöön. Sormet tarttuvat sormiin ja se on vientiä sitten se. Sitä ihmettelee, miten nopeasti kukin lapsi kehittyy.

Makaronilaatikko on joulun laatikoista lapsille mieluisinta. Glögistä ja pipareista ei ole kukaan kieltäytynyt ja mummulan poikkeuspäivinä saattaa aamupalan päätteeksi saada syödä vaikka suklaatikkarin.

Nyt kuitenkin tuoksuu karjalanpaisti ja perunoita ja parsakaalia on höyrystymässä päivällistä varten. Tuntuu oikein helpottavalta, että joululaatikoista on päästy eroon jo melkein kokonaan. Sen verran hulinaa on ollut, että milloin herneiden, milloin salaattikastikkeen, milloin sinapinkin on havaittu puuttuneen pöydästä melkein koko aterian ajan. Jääkaapin sisällön luetteleva kädjetti olisi todella tarpeellinen lisälaite näihin nykyajan etälukijoihin. Ettei tarvitsisi tyhjentää jokaista hyllyä ja ateria-ainekset tulisivat käytetyksi ajallaan. Ei sitä kauppoihin tällaisella pyryllä viitsi aina lähteä. Kun katselee lumisadetta ikkunasta, se näyttää joulukorttimaisen kauniilta, mutta liikenteessä se on hankalaa.

Enkeleitä maanteille! Hyvää kohta alkavaa uutta vuotta 2011 jokaiselle blogini seuraajalle!

___

Edittiä 01.01.2011 klo 10.50 otsikon lisäämisen ja lukuisten kirjoitusvirheiden korjaamisen verran. Pää ei oikein näytä toimineen eilen. Johtuisiko happivajeesta? Huippuimuri sanoi työsopimuksensa irti eilen hetkellä, jolloin sitä olisi ehkä eniten tarvittu. Nyt odotamme maanantaita...

Perkaamista ja valmistautumista

Aamupäivä meni suolasilakoita liotellessa ja peratessa. Puolet laitoin suutarinloheksi, loput tuunattuun vanhanajan silakkalaatikkoon. Miten tuunasin? No en laittanut munamaitoa, vaan juustoista ruokakermaa ja hiukan silputtua tilliä. Muuten meni vanhan kaavan mukaan. Olisi vain kaivannut kaverikseen etikkapunajuuria, mutta niitä ei nyt sattunut olemaan eikä aina toinna joka asian perään kauppaankaan tormata. Näin pakkasilla. Syödään sitä mitä on. Hyvää oli.

Reilun viikon uutispimento aukenee hiljalleen, kun silmäilee kasaantunutta isoa lehtipinoa sieltä täältä. Ihmettelen kyllä, miksi Kanarialla isohkossa hotellissa kaikki televisiokanavat olivat espanjankielisiä. Meni luullun ymmärtämiseksi. En ole näköjään ihan kokonaan verkkoon sotkeutunut, kun maltoin pitää näppini irti maksullisista tietokoneista. Yhden kymmenminuuttisen (vai oliko se vartti) ostin 50:llä sentillä ja vilkaisin Suomen uutisia. Ja kirjoitin yhden kommentin. Muutapa siinä ajassa ei ehtinytkään. Hetkittäin kävi mielessä, että pian mobiiliverkkoyhteys on pakollinen kaikille. Oli guideonline. Ja olisi ollut sanakirjakin siinä kätevästi hollilla. Ei meitä sentään myyty eikä ostettu, vaikka kerran sain vääränlaista kahvia. Sen sieti vielä hyvin.

Onneksi tänään pääsin jo lehtipinon pohjalle ja löysin etsimäni eli adventtikalenterin. Huomenna avataan ensimmäinen luukku. Tuntuu olevan puhetta enemmän pikkujouluista kuin uuden kirkkovuoden alkamisesta.

Opin aamupäivän ruuanlaiton kuluessa yhden uuden käsitetteen. Puhuttiin kosmeettisesta älystä. On tunneälyä, parviälyä, sosiaalista älyä ja kuuluu siis olevan kosmeettistakin. Kosmetiikan, johon lasken myös hiusvärit, haitat ovat olleet näkyvästi esillä. Älyn kosmeettisuus on kuitenkin myönteistä, vaikka se on tavallaan teeskentelyä. Tarkoitus on antaa itsestään fiksu vaikutelma. Siksi minun nyt täytyy nyt lukaista noita lehtiä, että tiedän mistä puhutaan, koska olen huomenna menossa Sota-ajan lauluja -konserttiin.

Mistä näitä

Joskus SNTL:n aikaan tulin jollakin matkalla ostaneeksi sikäläisen kalenterin. Sellaisen josta repäistiin aina mennyt päivä pois. Sellainen kalenteri olisi minulle varmaankin oiva hankinta. Ei tulisi turhaan palatuksi olleisiin ja menneisiin. Jokainen päivä olisi edessä tyhjänä sivuna, joka toisi tullessaan mitä milloinkin.

Sikäläisessä kalenterissa oli jo tuolloin, 80-luvulla, virallisten juhlapäivien lisäksi eri ammatteihin liittyviä teemapäiviä. Oli ainakin geologin, kalastajan, palveluammatissa olevan, kosmonautin, metsurin jne teemapäivät. Opettajan päiväkin oli syyskuun ensimmäisenä päivänä.

Näkyy UNESCOn (vuodesta 1994) lanseeramaa opettajan päivää vietettävän nykyään laajemminkin. Lokakuun viidentenä päivänä on siis Maailman opettajien päivä. Tai oli. Se meni tällaiselta veteraanilta ohi kyllä ihan huomaamatta. Olisi kuulemma voinut pukeutua siniseen.

Jokainen ammatti ansaitsisi oman päivänsä, mutta nimikkeitä on niin paljon, että on siirrytty teemaviikkoihin, jotka kattavat laajemman kirjon ihmisiä ja eläimiä. Tulee siis erikoisia päällekkäisyyksiäkin kuten oli Eläinten ja vanhusten viikko. Nyt puolestaan on menossa Luomuviikko.

Kyllä mekin nykyään tutkimme tarkkaan tuoteselosteista, ettei niitä E-koodeja olisi. Muutenkin puhutaan ihan liikaakin hiilareista, proteiinista, rasvoista ja sokereista. Ennen sitä syötiin tavallista ruokaa. Nykyään ruoka pilkotaan melkein molekyyleiksi ja sairastutaan ortoreksiaan ja suurempien hankaluuksien puuttuessa aloitetaan vaikka rasvasota.

Löyhästi luomuun liittyen opin tänä aamuna taas jotakin uutta. Tai oikeastaan vanhaa uudessa paketissa: sanan LOHAS-kuluttaja. LOHAS on lyhenne sanoista Lifestyles of Health and Sustainability. Heitä on joukossamme jo runsaasti ja he etsivät hyvää oloa ja kuluttavat mielellään mutta haluavat tehdä sen vastuullisesti. Pitäisi keksiä näppärä suomennos tuolle lyhenteelle.
___

Kuvassa on löytämäni matoastiaksi päätynyt moivakaviaaripurkki. Onko мойва ´moiva´ vai ´villakuore´? Kuvahaulla löytyy kalan kuvia, mutta sanahaulla ei löydy moiva-nimistä kalaa.

Ikävää ja kaunista

Kun minusta ei ole mattojen kopistelijaksi eikä pölynimurin käyttäjäksi eikä sukankutojaksi eikä juuri miksikään, pakenin eilen purupolulle hetkeksi. Sitä solahtaa niin helposti siihen mustaan aukkoon, joka on ihan ohuen jaksamiskerroksen alla.

Ja kaivaa jostakin taas kerran sen tarvittavan adrenaliinin, jonka voimalla jaksaa takaisin. Ja katsoo illalla telkkarista, miten jotkut pyötätuolissa ja proteesiraajoin ylittävät mahdottomia l. itsensä. Ainoa lohtulause tulee yhden osallistujan suusta. Olin siis pitkästä aikaa yksin.

Luin sivupalkin Three Beautiful Things-blogipostauksia ja suunnittelin illalla muuttaa blogini sellaiseksi. Kolme hyvää ja kaunista asiaa joka päivä. Sitä tahtoo kaunistella asioita säästääkseen muita ja telkeytyä linnaansa. Kotini on linnani. Mutta Huvikumpu voi muuttua Kakolaksi. Ihan kaltereittakin.

3BT:

1) Jaksoin nousta koulun takaista polkua pilveen ja laskeutua Jalkasen patsaan kohdalta alas. Vain kolme muuta kulkijaa, ketunleivät kurkkivat virkeinä, samoin jokunen saniainen ja polku oli raivattu auki.

2) Kipeästä olkapäästä huolimatta suikaloin ison keräkaalin käsin. Yleiskone olisi, mutta en pidä sen tiskaamisesta. Porkkanaa, sipulia, lipstikkaa, pari kasvisliemikuutiota ja savukylkeä. Tuloksena viisi litraa (sic) tuoksuvaa kaalimuhennosta, josta saa keiton lisäämällä vettä.

3) Tein vielä helpon Gittas bärpajn, jota tosin paistoin ehkä viisi minuuttia liikaa. Tässä on helppo testattu piirakkaohje halukkaille. Mustikka sopinee parhaiten. Muistuttaa hiukan Roope-Ankan mustikkapiirakkaa. Et tarvitse edes vatkainta, puuhaarukka riittää.

Gittas bärpaj

150 g smält smör
1 dl socker
1 ägg
3 dl vetemjöl
1 tsk bakpulver

Allt rörs ihop och pressas ut i en smord pajform

Fyllning:
1/2 l bär
2 dl gräddfil
1/2 dl socker
! ägg
1 tsk vaniljsocker

Först sätts bären på bottnen, sedan resten av fyllningen som rörts ihop.
Grädda i 200 grader 30 - 40 minuter.

Kaunista syysvalssia voi käydä katselemassa ja kuuntelemassa täällä. Hyvää viikonloppua! Jaksamista!

Raparperille käyttöä

Olen kauan käyttänyt tätä samaa aiemmin jakamaani raparperipiirakkaohjetta. Kardemumma tekee tästä piirakasta herkullisen, ainakin monen aikuisen makuun.Kuten ohjeesta näkyy, se on todella tuhti annos, mikä taas johtuu siitä, että tuolloin elimme vielä mökkiaikaa ja raparperiä kasvoi pitkässä penkissä valtavia määriä. Johonkin muuhunkin sitä piti käyttää kuin sammakon kotikatoksi, kun olin sen saanut niin hyvin kasvamaan. Hyvään alkuun lähdettyäänn se ei kaivannut muuta lannoitusta kuin sen, että ladoin aina raparperinlehdet penkin päälle. Ne sekä lannoittivat maan että estivät rikkaruohojen kasvun. Nokkonen tykkäsi samasta penkistä.

Raparperiruokien ja -juomien kanssa pitää vain muistaa kohtuus ja oksaalihapon neutralointi jollakin maitotuotteella. Kun lukee Wikipedian artikkelin raparperistä, harkitsee uudemman kerran, kuinka paljon sitä kannattaa käyttää. Äitini ainakin rakasti raparperiä, teki siitä kiisseleitä ja piirakoita, joten lapsena sitä on tullut syödyksi runsaasti.

Raparperiä voi käyttää myös vispipuuron valmistamiseen siinä missä erilaisia herukoitakin, vaikka se varsinainen alkuperäinen aito vispipuuro tehdään kai aina puolukasta. Meillä kotona sitä nimitettiinkin puolukkapuuroksi. Narripuuro-nimitys taas on mieheni puolelta. Muistan lapsena vispanneeni puolukkapuuroa varpuvispilällä lumihangessa. Viileä muistikuva näin helteellä.

Muokkaan piirakasta nyt hiukan kevyemmän version, sillä Katariinan piirakka-ohjeen mukaan piirakkapaloista tulee leivosmaisen korkeita. Kermavaahto kruunaa herkun. Tai vaahdotettu vaniljakastike. Vaniljajäätelö sopii myös.

Raparperipiirakka

2 munaa
1 1/2 dl sokeria
1 dl maitoa
75 g voita sulatettuna
1 tl kardemummaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
2 1/2 dl vehnäjauhoja

pinnalle:
250 g (noin 1/2 l) raparperipaloja
kanelia
sokeria

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä kuivat aineet keskenään. Lisää vaahtoon varovasti sekoittaen vuorotellen maitoa ja jauhoseosta sekä lopuksi jäähtynyt voisula. Levitä taikina voideltuun piirakkavuokaan. Lisää päälle raparperipalat ja ripottele pinnalle kanelia ja sokeria ja hiukan kuivattua minttua.

Paista 200 asteessa, uunin alatasolla noin 20 minuuttia. Melkein vastaavanlaisissa ohjeissa kehotetaan paistamaan 30 minuuttia, mutta tämä piirakka olisi siinä ajassa kyllä kuivunut, ellei peräti palanut. Tein kaksinkertaisen annoksen l. uunipannullisen. Tosin meillä on uusi hella. Sanotaan siis: Paista 200 asteessa kypsäksi. Kypsyyden voi kokeilla perinteisellä tulitikkutestillä.

Raparperistä on moneksi.

Kaikki eivät pidä raparperin mausta. Hekin voivat käyttää sitä näin mustikka-aikaan. Sillä saa kätevästi kädet puhtaiksi mustikasta. Ja mansikan kaverina raparperi on mainio. Jollei pidä raparperistä sinällään, kannattaa kokeilla vaikka raparperimansikkakiisseliä.

____

Edit. seur. aamuna:
Poistin piirakkaohjeesta vaniljasokerin, koska kardemumman maku jäi sen takia laimeaksi. Asia on tutkittu empiirisesti.

Juhannusiloja pesän täydeltä

Nyt sekin on sitten tehty. Kävin sunnuntaina kaupassa. Vaikka kattiloiden koko on entinen, en enää osaa hahmottaa ruuan menekkiä isommalle porukalle. Miten lie toisten mummojen laita? Säilyykö taito hyppysissä ja ajatukset kasassa? Minulle kävi niin, että aattona muistin tasan tarkkaan samalla kellonlyömällä millä kaupat sulkeutuivat ne tarvittavat mansikat. Menyiden laatimiset yleensäkään eivät ole olleet vahvinta aluettani, mutta tänä juhannuksena on tavallista enemmän sävelletty ja muokattu ja lennosta vaihdettu repeptejä. Se on kuitenkin jotakin, että olen itse asiassa laittanut ruokaa ja leiponut ihan itse. Olen monen muun lailla manipuloitunut uskoon, että koko ajan on jossakin jokin ostospaikka auki.

Moneskos pyhä minulla nyt oikeastaan onkaan menossa? Jussinpäivästä jo aloitin. Jonakin päivänä olen käynyt kaupungilla, ehkä kahtenakin. Juhannusaattona sade ehti tänne vasta ehkä varttia vaille puolenyön. Sen puoleen ennuste piti paikkansa. En sitä kyllä kuullut enkä nähnyt ennen kuin aamulla kuudelta käydessäni piisamikierroksella. Oli pilvistä ja kosteaa. Varisemo luultavasti varotti piisamia tulostani, koska kuulin pari loiskausta ja näin vain vilaukselta tämänkesäisen bongauskohteeni.

Lihapullat tekivät hyvin kauppansa, mutta uusia perunoita jäi. Jotta jälkiruuan nauttiminen jäisi mieleen, kannoin tai osin kuljetutin sen rantaan. Siis ne kaksi kääretorttua, kermavaahdon, vadelmahillon, kahvin, teen, limpparin ja mehun ja astiat tietenkin. Jotenkin saunatuvassa olikin vielä kuumempi kuin täällä mäellä. Retken päätarkoitus oli kuitenkin saunoa, uida ja onkia. Kaloja tuli vain muutama, mutta sitäkin huolellisemmin tutkittu. Lokit saivat ne viisi kalaa. Catch and release-systeemillä ne olisi pitänyt palauttaa heti veteen, mutta kun koskaan ei voi tietää saaliin suuruutta etukäteen...

Olen plarannut erinäisten aikakausilehtien kevyitä ja helppoja ja nopeita ruokaversioita, netistäkin napannut ajatuksia. Lounaan broilerisuikale-juustoruokakerma-wokki-ja-suikalevihannespedillä-vuoka onnistuikin yllättäen mainiosti. Ei ihan vetänyt versoja M:n foliossa kypsytetylle kalapaistokselle. Ai niin, nyt taas kuorimaan perunoita ja niin edelleen... Nukkumapaikat on laitettu valmiiksi tulevan yön yökyläläisille. Pikkuisin on päässyt istumaan ulkona keinussa, nappaamaan riisimuronkokoisiakin ruokamurusia suuhunsa, löytämään kellon, lampun,vaarin, mummun. Palikkatornien kaataminen on kivaa ja jalkatyynyn työntäminen pitkin matotonta lattiaa. Ja moni muu asia. Ja leikit ja pelit ovat sitten ihan oma juttunsa. Enkä ole ehtinyt aloittaa vielä sitä pyydettyä kirjaakaan.

Aatsipoppaa

AHDIN LOHISOPPA

2 sipulia
1-2 valkosipulin kynttä
2 porkkanaa
1-2 lehtisellerin vartta
öljyä
1 prk ( 400 g ) tomaattimurskaa
7 dl kalalientä
1/2 kg perunoita
1 tl basilikaa
1 tl timjamia
1-2 tl sitruunapippuria
100 g valkosipulista tuorejuustoa
500 g lohifilettä
ruohosipuli- tai tillisilppua

1. Hienonna sipulit.
2. Leikkaa porkkanat tikuiksi ja lehtiselleri viipaleiksi.
3. Kuumenna öljy kattilan pohjalla ja kääntele kasviksia siinä.
4. Lisää mukaan tomaattimurska ja kalaliemi.
5. Kuori ja lohko perunat ja lisää keittoon.
6. Mausta keitto ja anna kasvisten kiehua melkein kypsiksi.
7. Lisää joukkoon tuorejuusto ja suikaloitu kalafilee.
8. Anna hautua muutama minuutti l. kunnes kala ja kasvikset ovat kypsiä.
9. Tarkista maku ja ripottele pinnalle ruohosipulia tai tilliä ennen tarjoilua.

Tämä keitto kuuluu sarjaan "Maukasta talviruokaa" ja se nautitaan ohrarieskan kera. Pääruuaksi valmistetaan merimiespihvi värikkään kaalisalaatin kanssa. Jälkiruuaksi sopii aurinkoinen appelsiinikiiseli.

Hyvää ruokahalua! Приятного аппетита!

Kuvan kala on suklaamuikku. :)

Kantarellimuhennos

Oheinen helppo ja herkullinen kantarellimuhennos on tarkoitettu liitettäväksi Lastun Bloggaajien herkut-keittokirjaan. Aikoinaan poimimme paljonkin sieniä: karvalaukkuja ja rouskuja ja lampaankääpiä.

Koska suolan syöntiä on pitänyt rajoittaa, viime vuosina olemme sienistä syöneet oikeastaan vain kantarelleja. Munakkaissa ja muhennoksena. Ja myös sinänsä. Tämä ohje kuuluu sarjaan "Helepolla hyvvää" tai "Kuopijolaista kurmeeta". Lisukkeet voi valita mielensä mukaan. Lindströmin tai vaikka Holopaisen jauhelihapihvit sopivat hyvin.

Kantarellimuhennos

1 l kantarelleja
1 sipuli
2 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
1 dl ruokakermaa
2 dl vettä
hippunen suolaa, pippurisekoitusta myllystä

Hauduta paloitellut sienet omassa liemessään rasvan ja sipulisilpun kanssa, kunnes neste häviää ja seos ruskistuu kevyesti. Lisää vehnäjauhot, sekoita nopeasti, jotta ne eivät ruskistu. Lisää lopuksi ruokakerma ja vesi. Sekoita huolella, ettei muhennokseen jää paakkuja. Anna muhennoksen kiehahtaa ja hauduta sitä vielä noin kymmenisen minuuttia.

PS. Kuvan sienet eivät ole kantarellejä. Mitä lie syksyisiä kantosieniä Pienvalkeisen rannalta.