Vähän tiesin

Edellisen postauksen aloitin ihmettelemällä väsyttävää jatkuvaa muutosta. Vähän tiesin silloin jatkuvasta muutoksesta, tulevaisuuden epävarmuudesta, sopeutumisesta elämän yllätyksiin.

Olen siis toisten lailla puolipakollisessa kotikaranteenissa ikäni ja terveydentilani vuoksi. Korona puhuttaa ja pelottaa. Myönnän seuranneeni melko tarkkaan tilannetta jo ennen kuin tänä koronatauti määriteltiin pandemiaksi. Koska olen jo seniori-ikäinen ja olen kokenut influenssa-aaltoja eri vuosikymmenillä, osasin aavistaa että tämäkin saavuttaisi kotomaamme. Jokin minussa ei kuitenkaan halunnut uskoa sitä todeksi.

Jollakin tavalla on samanlainen epämääräinen olo kuin Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden paljastuttua. Näkymätön vihollinen. Tosin nykymedian online-uutisointi muutti tämän hetkessä näkyväksi. Päivästä saa helposti kulumaan puolet selaamalla nettiä ja kuuntelermalla uutisia. Nyt kahden viikon eristyksen jälkeen alkaa hiukan ahdistaa. Toisaalta on hetkiä, jolloin huomaan etten itse asiassa jaksa kantaa huolta tulevasta.

Kumpi vaihtoehto olisi parempi? Seurata uutisia vai olla seuraamatta?

Tärkeimmät ohjeet tulee tietää, koska valmiustila päällä.

Omat reitit

Vihdoin tänä aamuna sai herätä viikkoja kestäneen hellejakson jälkeen lempeään sateeseen. Helenanpäivän myrskyä ei kai tarvitse laskea, koska se saderyöpsäyksineen kesti vain sen avjaan viisi minuuttia. Tosin suurta tuhoa kylvi ja kaatoi, katkoi ja kieputti isojakin puita ihan vieressä.

Kuljen jaksamisen mukaan omia reittejä pitkin. Rantoja, siltoja, lampien luona ja Puijolla. Ihan jokainen niistä sai myrskystä osansa ja olen joutunut välillä palaamaan jälkiäni takaisin. koska esim. Puijon laella maisemaa avanneet myrskynkaadot odottivat pitkään metsureita. Linnut ovat jo väsähtäneet tai hukkuneet moottorisahojen äänten alle.

Olen kiinnittänyt huomiota enemmän tuoksuihin. On kuin kulkisi saunassa koko ajan. Myrsky kaatoi paljon koivuja ja niiden maahan jääneet tai jätetyt oksat lehtineen tuoksuvat käytetyltä saunavastalta. Imelä tuoksu.

Pirstoutuneiden mäntyjen ja kuusien  kohdalla muistan  lapsuuden lautataapelien tuoksun. Haapa ei tuoksu miltään.  Pihlajiakin meni ja salavia. Satoja runkoja puita, joku menetti omenapuunsa, viereisellä tontilla taas ei käynyt kuinkaan. Suurta sattumaa, joka asettaa ihmisen ihmisenkokoiselle paikalle luonnonvoimien edessä. Samalla tavalla arvotaan sairaudet elämän arpapelissä.
  

Eilen koulun pihaa putsattiin hiekasta. Luultavasti opettajien autot täyttivät parkkialueen. Tänään pihan täyttivät koululaisten äänet. Uusi lukuvuosi alkaa.  Innokkaat ekaluokkalaiset aloittavat koulupolkunsa. Arki saa rytmin. Hyvä niin.

Olen edelleen hiukan pihalla älypuhelimeni kanssa. Postauksen otsikko on erään käyttämäni sovelluksen nimi. Se kertoo miten kauan, korkealle ja millä vauhdilla (sic) kuljen vanhoja tuttuja reittejä. Se ilmoittaa myös kulutetut kalorit. Mielenkiintoisinta on mitata matkan pituus, sillä aikaahan minulla riittää.

Över natten

Jag måste bry om mig så mycket, att jag försöka att skriva denna text på det andra inhemska, som kallas också tvångsvenskan. Jag är tvungen att erkänna, att skrivande på svenska kräver mera och mera tid varje gång. Varför? Jag vet, att några av mina "följare" pratar flytande svenska. Förlåt, jag vill göra så här ibland.

För några dagar sedan var det riktig höst med färgrika träd och buskar och höstblommor, och jag var med en lövkratta i mina händer och försökte att kämpa mot vinden och jättestora lönnlöver på gräsmattan. Det är underligt, att man kan glömma smärtan, när man  använder sina händer (eller sin hjärna) på något sätt. Smärtan lindras, när det finns tillräckligt trafik i nerverna. Om hade det inte regnat och varit så kallt på natten,  jobben skulle ha varit lättare.

Lyckligtvis, jag var inte ensam och denna jobb var inte en huvudsak. Mina lilla kompisar hade väntat på snö och frost ivrigt. Det gjorde ingenting, fastän vinden blåste så hårt och  nästan i en ögonblick regnvatten blev hal is. Det var väldigt intressant att titta på glittrande isdroppar på gräset och trampa på  ny is så länge som möjligt och sedan hitta mera och mera hal is. Svanor tyckte, att det var hög tid för dem att flyga bort. Ett par hälsade oss på morgonen. Hejsan! Vi ses!

Jag vet, att vintern kan komma över natten, men det hade jag inte känt i min gamla kropp för en lång tid. Åtminstone, för ett år. Sommaren var lång. I dag kan man säga, att vintern är också här i Savolax. Och finnar kan köra enligt hastighetsbegränsningar och även långsammare, om det krävs. Vi såg ingen trafikolycka på vägen hem, fastän vädret var inte det bästa möjligt.  Snötäcken blev tjockare och tjockare hela tiden.

Yhä ylös yrittää

Vanhojen aikojen muistoksi kokeilin viikko sitten muutaman vuoden tauon jälkeen hiihtämistä. On minulla ollut jos minkälaiset sukset ja siteet vuosien mittaan. Rotanloukut, Y-siteet ja sitten näitä kärkisiteitä kahta eri sorttia. Jo monojen jalkaan laitto oli aikamoinen voimankoetus, vaikka meitä oli kaksi työn touhussa. Hiki siinä ehti tulla jo ennen kuin puolet varusteista oli päällä.

En muistanutkaan, että olin ostanut jossakin vaiheessa todella hankalasti jalkaan laitettavat monot. Tosi tukevat ja lämpimät kyllä. Monon iltti vedetään pikakiinnityksellä sopivaksi, sitten monon ulkoreunassa oleva vetoketju on saatava kiinni perille asti, jotta nilkkaa tukeva osa saadaan kiinnitetyksi tarrakiinnityksellä sopivaan kireyteen. Ihan selvästi luistelijan monot, vaikka olen aina ollut perinteisen tyylin hiihtäjä.

Miten minulle on onnistuttu myymään tuollaiset? Varmaankin monon kapean lestin ja hyvän istuvuuden takia. Ja oikean nilkan tueksi.Tasamaalatua olisin toivonut itselleni. Viikko sitten ei jäälatuja vielä ollut, joten oli suunnattava golfkentälle. Kiersin hämärissä pari kierrosta nousuja ja laskuja vältellen. Olo oli hetken kuin voittajalla. Comeback hiihtoladulle. Mieluummin hiihtäisin kuin menisin kuntosalille tai kylpylöiden tai palvelutalojen altaisiin. Kun kerran kipu riepoo koko ajan, niin riepokoon sitten vaihteeksi ladulla, kannusti fysioterapeuttikin

Toisella yrittämällä sää oli liian kylmä. Aika paljon oli hiihtäjiä suihkimassa lyhyttäkin lenkkiä. Yllätyksekseni vastaani tuli myös yksi pyöräilijä. Itsellä oli olo kuin täillä tervassa. Ohjeiden mukaan vauhtia olisi tuollaisessa olotilassa pitänyt vielä hidastaa. Miten tuosta voi enää hidastaa? -kommentti kertonee kaiken vauhdikkaasta menostani.

Onneksi pakkanen panee tänään parastaan, joten minulla on aikaa ja selkeä tarvekin selvitellä päätäni ja hiihtämisen sopivuutta tämänhetkiselle kunnolleni. Aika entinen ei koskaan enää palaa... Ei taida enää olla minun lajini. Siis kävelemään.

Arjen haasteita

Jokin aika sitten tämä 6-7 vuotta vanha läppärini ei suostunut avautumaan käytettäväkseni. Ei se sitten Ctrl+Alt+Del -komennolla suostunut sammumaankaan. Kysyi vain, että sammutetaanko kone, vaikka on muita käyttäjiä. En nyt osaa olla varma, oliko näin. Katkaisin virran. Jonkin ajan kuluttua sain kuin sainkin koneen auki normaalisti ja ajoin virusohjelman läpi. One serious threat. Oliko kone ollut kaapattuna vai ei?

Yksi postaus tässä blogissa kerää roskaposteja päivittäin, vaikka Bloggerin roskapostisuojaus on ollut hyvä pitkään. Edellä mainituista ja allaolevista syistä bloggaaminen on ollut retuperällä. Onneksi on vanhoja omia postauksia, jotka tuntuvat edelleen melko ajankohtaisilta.

Ja siksi  kierrätän  nyt vanhoja juttujani ja toivon, että ne eivät ole jokaiselle lukijalle tuttuja.

.

****

Sairaan hyvä potilas.

Kurssiseloste: Kurssilla opitaan kantapään kautta, miten selviytyä yliopistollisten keskussairaaloiden polilta-polille-kierrätyksessä. Käydään läpi FAQ (Frequently Asked Questions = usein kysytyt kysymykset) sopivine vastauksineen. Pukeutumis- ja elekoodisto. Runsaasti itsenäistä opiskelua. Kurssimateriaali: osallistujat tuovat mukanaan omat epikriisikopiomappinsa, joiden pohjalta laadin jokaiselle PSK:n (Personal Survival Kit = henkilökohtainen selviytymisstrategia). Kurssimaksu määräytyy mapin paksuuden mukaan 10 euroa/sentti. Osallistujamäärä rajoitettu. Pidä kiirettä.

****

Lisäksi minulta on pyydetty Pidä pääsi-kurssia, joka sopisi edellisen kurssin oheiskurssiksi, koska kurssilla opetellaan kommunikaatiotaitoja. Esimerkkitilanne: Sinulla on selkeä ja varma käsitys omaa elämääsi koskevasta asiasta (vaivasta). Menet lääkärin vastaanotolle ja hän saa sinut uskomaan, ettei ko. vaivaa ole. Kyse on mielipiteiden vaihtamisesta. Ei ole tarkoitus jättää omaa mielipidettä ja ottaa mukaan esim. lääkärin mielipidettä. Pidä pääsi-kurssi auttaa sinua pysymään kannassasi, olkoonkin vaikka väärä. Onpahan oma. Kunhan pysyt topakkana etkä suostu manipuloitavaksi. En lupautunut tähän, koska oma tormakkuus on vielä hiukan hakusessa l. oma jämäkkyys- l. assertiivisuuskurssini on vielä kesken.

(Kuvat ovat uusia. Vitostietä ajetaan pohjoiseen jo uuden laivaväylän kohdalle nousseen sillan yli. Liikenne etelään kulkee vielä alhaalla väistötiellä. Yläkuvassa kiinnitettiin viime viikolla laiturilauttaa Tikkalansaaren kupeeseen.)

Enemmän synttäreitä: Edu Kettunen: Kiitos

Hyvälle tuulelle

Blogeissa kiertää hyväntuulenkirjahaaste. Haavetar haastoi minutkin listaamaan kymmenen. Remontin jälkeen kirjat ovat vieläkin lajittelematta. Hetken mietittyäni, huomaan, että melkein kaikki mieltäni ilahduttavat kirjat ovat ns. lastenkirjoja. Ja eläimellisiä. Tai satuhahmoja, kuten muumit, nallepuhit ja peukaloiset, myyrät, barbapapa...

Ensimmäiseksi tulevat mieleeni lastenkirjat, loruttelut, sanailoittelut kuten Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1) ja Hanhiemon iloinen lipas(2).  Lasten omakätisten ylimääräisin piirroksin kuvitetut ja nurkista nuhjaantuneet kappaleet ovat käsittääkseni lähteneet jo heidän matkaansa maailmalle.

Vunukoiden kanssa olen tutustunut uusiin lastenkirjoihin. mm. Aimo Havukaisen ja Saku Toivosen Tatu ja Patu -kirjoihin. Niistä voisi mainita Tatu ja Patu työn touhussa (3). Tatu ja Patu ovat kotoisin Outolasta. Siksi he eivät tiedä miten heidän tulisi oikein toimia. Kaikkihan haluavat olla tärkeitä ja tarpeellisia kuten esim. mikroaaltouunitukihenkilö ja talouspaperiasiantuntija.

Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa, joka kuvaa ennenvanhaa (mutta minulle lapsuudesta tuttua ja nyt niin hauskalta tuntuvaa) maalaistaloelämää (4). 

Minulle uusi hyväntuulen tuttavuus on ollut Jujja Wieslanderin Mimmi Lehmä Ja Varis-kirjasarja(5). Mimmi on optimistinen ja uskoo suoriutuvansa mistä vain. Vieressä kraakkuu Varis aina pahinta peläten, mutta ystävyys säilyy kaikista seikkailuista ja kommelluksista huolimatta. Mimmi lehmä kiipeää puuhun. Lehmä saa laastarin. Lehmä kelkkamäessä.  (Ja Mummuhan on uudella i-kielellä Mimmi ja se se vasta hauskaa on ja alkukielinen Mamma Mu myös.)

Tietenkin pidän niistä, jos kerran palaan aina silloin tällöin Mirja Tervon tietokirjaan Lehmä (6), joka  hauskalla tavalla ja perusteellisesti kertoo ihmisen ja lehmän yhteiselosta. Toki meidän jokaisen pitää tietää ja lapsille opettaa, mistä on lähtöisin se raakamaito (sic), josta ne kaikki 80 erilaista maassamme myynnissä olevaa maitovalmistetta tehdään.

Jukka Parkkisen Karhukirjeet ovat myös riemullista luettavaa tai kuunneltavaa (7).

Kennet Grahamon Kaislikossa suhisee ja Robert C. O´Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat kuuluvat ehdottomasti tähän luetteloon (8-9).

Ja kyllähän minä tulin hyvälle tuulelle kuunnellesani ensimmäisen kerran Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (10). Se ruskea kastike ei enää yhtä paljon hykerryttänyt.

Harrastus

Valokuvatorstaissa muistellaan menneitä. 250. haaste on valita jo julkaisemistaan kuvista itselleen jollakin tavalla merkittävä. Saa perustella tai olla perustelematta. Kuvat puhukoon puolestaan.

Muistan miten torstaiblogien  perustajat kutsuivat mukaan bloggaajia. Innokkaana noviisina lähdin mukaan molempiin. Sittemmin Runotorstai on jäänyt. Alkuinnostuksessa perustin erillisen valokuvablogin (linkki sivupalkissa). Sanastokin oli hukassa. Muistaakseni minun piti kysyä moderaattoreilta, mikä on permalink.

Muutkin haasteblogit, joiden linkit näkyvät kuvablogini sivupalkissa, ovat antaneet virikkeitä tähän harrastukseen. Toisten kuvabloggaajien kuvista olen oppinut paljon. Omasta mielestäni.

Ensinnäkin olen alkanut nähdä enemmän. Kamera pitää olla melkein aina mukana. Tänä aamuna jätin sen kuitenkin tarkoituksella kotiin. Kävelin silloille päin ja kuulin miten liikenteen melu vaimeni. Sillat nousivat ja puulotja lipui melkein äänettömästi ohitseni. Kaivoin kännykän taskustani ja otin sillä pari kuvaa. Tuo siltahan on tämän kesän jälkeen historiaa.

Toiseksi olen oppinut, että kuvia voi käsitellä. Aloitin luomukuvaajana eli julkaisin otokset sellaisenaan.
Kuvankäsittelystä en ollut kai edes kuullut. Mielestäni onnistunut otos oli vain sellainen kuva, jolle ei tarvinnut jälkikäteen tehdä yhtään mitään. Mielsin kuvankäsittelyn kuvamanipulaatioksi, jota vastustin.

Kolmanneksi olen oppinut, että (valokuvankin) kauneus on katsojan silmässä. Ja nähdäkseen paremmin, on mentävä niin lähelle kuin pääsee. Ystävälliset ja kannustavat kommentit ovat innostaneet jatkamaan kuvaamisharrastusta. Vanhin vunukoista oli piirtänyt äitienpäiväkorttiini kameran ja kirjoitti, että mummu tykkää kuvata maisemia ja kukkia. Hän taitaa olla oikeassa. Hän se muistaakseni myös kerran sanoi, miksi mummun kuvissa kaikki aina menee. Minä kun en tahdo pysyä toisten kävelyvauhdissa.

Mennyt talvi oli poikkeus. Kuvasin eniten remonttia, jonka loppusuoralla olemme. Tänään tuli taas rekalla pari pientä pakettia keittiön puuttuvia osia. Jospa niiden asentaja ilmaantuisi kohtapuoleen. Keittiön oli määrä olla valmis viikolla 19. Tänään tein sinne sentään jo verhon.
 
Neljänneksi olen oppinut, että on tilanteita, joista kameran pitääkin pysyä loitolla. Ja onnistuneita otoksia saan arviolta yhden tuhannesta... Hyvää viikonloppua!

Harmituksia

Nettikirjoittelussamme, jota osin sosiaaliseksi mediaksikin nimitetään, annamme itsestämme ehkä (puhun vain omasta puolestani) hitusen kaunistellun kuvan. Tulee tänne vuodatettua ikäviäkin asioita, mutta ainakin kaikenlaiset virtuaaliset ansiomerkit kuvaavat hyvän ja kauniin kierrättämistä. Tällä kertaa teen toisin.

Vieraitten polkujen Simpukka nimittäin haastoi minut mukaan HPY:n ideoimaan meemiin, jossa on tarkoitus listata kolme sellaista asiaa, jotka ärsyttävät minua ja sitten kierrättää  haaste kolmelle uudelle bloggaajalle.

1. Miksi ihmiset eivät viitsi vaivautua hajottamaan pahvilaatikoita, jotka he tuovat pahvinkeräyslaatikoihin? Pitäisi olla päivänselvää, että keräysastioihin mahtuu jätettä enemmän, jos laatikot litistetään.

2. Nettihän on bloggaajalle arkipäivää: Olen viime aikoina joutunut etsiskelemään netistä kaikenlaista tilpehööriä kodissani meneillään olevaan remonttiin. Firmojen päivittämättömät sivustot suututtavat. Puhelinnumerot eivät enää olekaan käytössä. Soitan seuraavaan numeroon, josta lukemattomien soitonsiirtojen kautta saatan päästä puheisiin jonkun ihmisen kanssa, mutta aikaa kuluu. On ikävä puhelinluetteloa ja sen keltaisia sivuja.

3. Netissä on myös kohta koko sairaanhoitomme. Jos/kun yhteydet pätkivät tai sähköt katkeavat, hoitohenkilökunta on melko kädetöntä. Eilen esim. minun oli määrä saada seuraava aika sydänhoitajalle toukokuulle, mutta sitäkään ei voitu luvata, kun "me olemme menossa Pegasukseen". Siis minne? Mirandakin on keskussairaalan ulkopuolisen hoitohenkilökunnan ulottumattomissa, vaikka epikriiseissä lukee "lääkitys ym. hoitosuunnitelma ks. ystävälliseti Mirandasta."  (luin tätä vanhaa keskusteluketjua)  Jokohan tähän mennessä ohjelmien yhteensopivuus- ja koulutusongelmat olisi ratkaistu?


Ja sitten haastan tähän leikkiin vuorostaan  Varjoista valoon Beate56,  Mayon  ja Unan .

PS.

Tuo kuvan sää ei harmittanut lainkaan. Ainoa ikävä puoli oli, etten saanut kunnon kuvaa räntäsateessa pyörähtelevästä naakkaparvesta.

Kymmenen

Aikatherine haastoi minut kirjoittamaan asioista, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä. Tässä haasteessa on jotakin samaa kuin tuolla sivupalkissani olevassa linkissä blogiin Three Beautiful Things (3BT), jossa poimitaan jokaisesta päivästä kolme kaunista asiaa.

On siis määrä listata hyvän mieltä tuottavia asioita ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haastevastauksessa kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää) ja  kierrättää haastetta eteenpäin viidelle bloggaajalle. Heille tulee ilmoittaa, että he ovat saaneet haasteen sekä mainita haasteen antaja postauksessa.

Aloitin listaamalla sanoja, mikä luonnospostaus näkyi jotenkin karanneen bittiavaruuteen keskeneräisenä, joten se on nyt sitten pakko kirjoittaa valmiiksi.


Ne jotka ovat lukeneet blogiani pitempään tietävät, että kilvoittelen eli kamppailen kipu kumppaninani. Siksi ihan ensimmäinen hyvän mielen tuoja ei olekaan hyvä ruoka (parempi mieli), vaan  kivuttomat hetket, jolloin jokin, ihan mikä tahansa, asia saa kivun painumaan taka-alalle ja peräti hetkeksi unohtumaan.

Jo vuosien ajan olen etsimällä etsinyt sellaisia asioita. Olen niitä löytänytkin. Tämä bloggaaminen on yksi niistä ja tämän kautta olen päässyt tutustumaan mielenkiintoisiin ihmisiin heidän kuviensa, tekstiensä ja kommenttiensa kautta.

Muita hyvä kivunkamppaajia ovat vunukat leikkeineen ja lauluineen. Heidän kanssaan puuhaillessa arki kremppoineen unohtuu. Samoin käy, kun saa kohdata hyvän ystävän tai naapurin kasvotusten kahvi- tai teekupin ääressä tai ilman niitä. Nämä kultaakin kalliimmat ja nykyään harvinaistuvat keskusteluhetket ovat aitoa ilojen ja huolten jakamista, sillä silloin olemme oikeasti ja kokonaan läsnä. Pienet asiat ovat niitä tärkeimpiä. 

Hyvät kävelykengät ja tukeva tuoli tuovat minulle hyvää mieltä. Kävin juuri viime viikolla eräässä huonekalukaupassa koeistumassa ainakin viisitoista erilaista nojatuolia. Ehkä hankin jonkinlaisen keinutuolin seuraavaksi.

Uusitun pesuhuoneen lattialämmitys lämmittää myös mieltäni.

Tuossa jo tuli kymmenen hyvän mielen asiaa minulle. Voisin jatkaa luetteloa: rauhallinen yöuni, rentoutuminen, uusien asioiden oppiminen, kadonneeksi luullun rakkaan esineen tai kuvan löytyminen, lapsuuden muistikuvien eheytyminen, puhutteleva kirja tai elokuva tai laulu/virsi. Laulaminen, itselle nauraminen.

Tulipa tästä erikoinen hyvän mielen postaus. Tällaista tämä arkeni on.  Juha Tapio: Kuinka paljon?

Tältä istumalta en ehdi poimimaan viittä bloggaajaa, joille henkilökohtaisesti osoittaisin tämän haasteen. Ota haaste vastaan, jos haluat.

Salatut elämät

Simpukka muisti minua postauksen lopussa olevalla tunnustuksella. Suuret kiitokset! Laitan sen tuonne virtuaalivitriiniin ylähyllylle. Tämän tunnustuksen  vastaanottaminen edellyttää kertomaan itsestään kahdeksan sellaista asiaa, joita en vielä tähän mennessä ole paljastanut tässä blogissa. Minähän olen laverrellut täällä jo vuosikausia ja piti oikein miettiä, mistä en olisi vielä kertonut.

Menneitä:

1. Olen sisarussarjani kolmas. Kahdesta ensimmäisestä sisaruksesta vanhempani ovat täyttäneet Kulta-aika lapsuuden -kirjat. Lapsena tuntui tosi kurjalle, kun minä olin se ensimmäinen, josta ei ole mitään tietoja tallella.
2. Olen itse selvittänyt täältä, että syntymäpäiväni on ollut torstai. Jos mahdollista, aion etsiä jostakin Noel Strealfeildin kirjan Torstain lapsi. 
3. Olisin halunnut hortonomiksi, mutta siinä olisivat lukio-opinnot menneet hukkaan vanhempieni mielestä. Minullahan on aivan selvää taipumusta jälkimmäiseen ammattiin, koska olen onnistunut säilyttämään saman vanhakantaisen saintpaulian 40 vuotta, ja joulukaktuskin kukkii minulla jo aina lokakuussa.
4. Olen käynyt samalla kampaajalla kaksikymmentä vuotta ja samalla fysioterapeutilla seitsemän vuotta. Voin melkein sanoa: "Kahta en vaihtais"

Nykyisiä:

5. Kela-kortissani on apteekkia varten kolme numerosarjaa ja neljättä anotaan. Minussa on muutamia varaosia ja siksi yleensä joudun lentokentällä erityisturvatarkastukseen.
6. Olen ehtinyt tulla isoäidiksi jo seitsemän kertaa. Olen kuulemma aika hassu mummu, vaikka en olekaan varreltani enää notkea. Olen mm. syönyt virtuaalivohveleita ja juonut virtuaalikahvia ja saanut monta virtuaalipusua.
7. En ymmärrä, miten aika kuluu nykyään paljon nopeammin kuin ennen. Olisi se mukava saada jotakin aikaankin, koska olen kuitenkin tekevinäni melkein koko ajan jotakin. En esim. keksi oikein kunnon aiheita, mistä kirjoittaisin tänne blogiin. Samalla kun/jos luet tämän, voisit ehdottaa minulle jotakin mielenkiintoista aihetta.
8. Avioliittomme on kestänyt neljä vuosikymmentä, koska perheessämme mieheni sanoo aina viimeisen sanan ja se on, ei kun, ne ovat: "Kyllä, rakkaani."

Laitan hyvän kiertämään ja lennätän tällä kertaa tunnustuksen Rosinalle ,  Sirokolle  ja Obeesialle.

Vierasverkko

Jonkin lehden lisäbonuksena sai tilata jonkin toisen lehden joko itselleen tai ystävälle, jota sitten pommitettaisiin suoramyyntisoitoilla. Olin siis tilannut itselleni tietotekniikkaa käsittelevän näytelehden. Se tuli tänään. En taida olla oikeaa kohderyhmää, kun en ole päässyt kuin 14. sivulle ja minulla jo pyörii päässä. Laitan upouuden lehden sivuun ja luen siitä yhden tai korkeintaan kaksi artikkelia päivässä. On niin paljon outoja sanoja, vaikka ihan suomalainen lehti se on, MB.

Ihan ensimmäiseksi kysellään, joko meillä on kotona nopea langaton verkko.  On toki langaton, mutta ei se kyllä kovin nopealta vaikuta. Eikä se ole tarpeellinenkaan, vaikka asunnossamme on kaksi kerrosta. Yhden kerran olen ollut hangoutissa (se on sitä Google+:aa) alakertaan.

Näin remontin keskellä lehteä selatessani tulin miettineeksi, ihanko totta nykyaikaiseen vieraanvaraisuuteen kuuluu, että kotiverkossa on sitten vielä erikseen vierasverkko, jonne uskaltaa huoletta päästää kaverit ja vierailevat laitteet. (Toivottavasti meille ei tule kylään pelkkiä laitteita. Tai kyllä niitä nyt taitaa tuolla alakerrassa olla, kun on niin hirmuinen meteli.)

Minun on kai taas lähdettävä hetkeksi ulos, koska lakkasi satamasta. Jätän oven raolleen.

Eilen tein myös vastaavan evakkoreissun. Kuvan käpytikka oli todella hankalassa paikassa, siis minun kannaltani. Pihlajanoksat suojasivat sitä melkein joka suunnasta.

Tätä postausta ei sitten kannata ottaa tosissaan. ;)

Pukeudun punaiseen

Joskus 80-luvulla minulla oli punainen kesätakki ja muitakin punaisia vaatteita, kengätkin. Sain silloin kommentteja punaisista vaatteistani aatteen värinä. En minä mitään nappeja kauluksissani kantanut enkä kuulunut mihinkään aatteelliseen järjestöön. Olinpa vain tavallinen opettajanplanttu, joka sattui opettamaan myös venäjää.

Terapioiden kyllästämässä ajassamme puhutaan myös paljon väreistä. Mikä niistä voimaannuttaa, mikä rauhoittaa, mikä viilentää, mikä mitäkin. Ehkä en enää pukeutuisi ihmisten ilmoilla kokopunaiseen. Kotona voin sen tehdä. Tänään ainakin, kun Suomen Sydänliitto ry viettää Pukeudu punaiseen  -päivää.

Paljon, ehkä liikaakin tietoa punaisesta löytyy täältä.

Preussinpunaista (Yölintu) Hyvää viikonloppua!

Ihan vain tunnustellen

Takatalvesta ei voi puhua, vaikka vielä on yöpakkasia. Hiekkapölyinen ilma pysyy nyt paikallaan ja ilmanlaatu huono. Terminen kevät ei ole edes alkanut. Luin jostakin, että ei tässä mistään ilmastonmuutoksesta ole kysymys, vaan siitä, että joka vuosi helmikuu on lyhyempi kuin muut kuukaudet. Vuosien saatossa talvi siirtyy väkisin hitaasti, mutta varmasti keväämmälle.(sic)  Pääsiäisen ajankohdasta en viitsi sanoa mitään, koska sen ajoittuminen ainakin ennen opetettiin niin hyvin koulussa.

Valo on kevään airut ja muuttolinnut.  Lumen alta on paljastunut jokakeväinen rujo likaisuus. Luonto on alastomimmillaan, ennen kuin mullasta nouseva vihreys peittää pahimman. Jätän nyt luetteloimatta mitä kaikkea bongasin.

Koulutyömaan kohdalla aloin kuulla outoa ujellusta. Huomioliivinen mieshenkilö kuljetti kädessään kadun pintaa pitkin kepin päässä olevaa, noin parinkymmenen sentin pituista metallipurkin näköistä laitetta. Miehellä oli kuulokkeet korvilla. En malttanut olla kysymättä, mittasiko hän säteilyä. Ei. Se oli jokin "stetoskooppi", jolla paikannettiin kadun alla tai vierellä kulkevia kaapeleita. Kun omaa tukirantaa vihloo jo pelkkä askeltaminen, tulee luonnostaan kiinnitetyksi huomio nykyvempainten ergonomisuuteen. 

Bongasin sentään eilen kevään ensimmäiset krookukset. Tuonne lammelle ajattelin mennä käymään, mutta se oli tällä kertaa liian kaukana.

Osallistun tuolla kuvalla Sirokon haasteeseen. Kuva on otettu eräässä eläintarhassa. En siis viitsinyt kuvata katuvarsien lumen alta paljastuneita kotimaisia isompia ällötysasetelmia, joihin varsinkin näin keväällä huomaamattaan joskus tulee astuneeksi.

Ps. Jos toisillekin on ulkoileminen välistä vaikeaa, niin voi käydä vaeltelemassa aikamatkalla vaikka Toivolassa.

Tunnustuksia

Eläköityminen valmistautumatta johtaa usein parisuhteen palikoiden uudelleen järjestämiseen. Jos elämä on ollut työntäyteistä (a human doing) , yhtäkkinen pudotus tavalliseksi a human being -ihmiseksi on kulttuurishokkiin verrattava muutos. Olen siis aikoinani joutunut enkä päässyt eläkkeelle.Ihmisluonnolle tyypilliseen tapaan olen kadehtinut niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet lopettaa työuransa kunniakkaasti täysin palvelleina.

Eräässä meille joutonomeille tarkoitetussa tilaisuudessa kyseltiin kolme tärkeintä suurten ikäluokkien pitkiin parisuhteisiin assosioituvaa r-alkuista sanaa. No, yleisö ehdotti rakkautta, riitaa, rahaa, romantiikkaa... Mitään niistä ei haettu, vaan Savossa kun olemme, ne kolme tärkeää ärrä-sanaa olivat riisi, ressi ja rosessi.

Parisuhde on eläköitymisvaiheessakin jatkuvaa prosessia, mutta kriisien ja stressin vähentämiseen kannattaa pyrkiä. Pesän tyhjennyttyä siinä ollaan ykskaks kuin kaksi muukalaista nenäkkäin saman pöydän ääressä. Toinen tahtoo puhua, toinen ehkä ei. Puhuminen ja puhumattomuus ei liity suoranaisesti sukupuoleen, vaan persoonaan.

Kronologinen ikä ei poista minusta sitä pientä tyttöä, joka olin vuosikymmeniä sitten. Ikä on hyvin häilyväinen käsite ja eri tunnetiloissa ja  -tarpeissa sitä huomaa käyttäytyvänsä milloin minkäkin ikäisenä ja milloin missäkin roolissa. Virpi Uotinen on väitellyt iän monikerroksellisuudesta I´m as Old as I Feel.

On siis biologinen ikä, sosiaalinen ikä ja subjektiivinen ikä em. kronologisen iän lisäksi. Puhutaan myös kolmannesta ja neljännestä iästä. Kai näitä kaikenlaisia käsitteitä ja rajauksia ja nimityksiä johonkin tarvitaan, kun niin kovin harva tahtoo vain tavanomaisesti vanhentua ja rupsahtaa rauhassa.

Iättömyyteen liittyy hyvin tämä Nuoruustango. Hyvää viikonloppua!

__

Kiitän samalla Inkivääriä tunnustuksesta ja haasteesta. Olen  paljastanut vastaavia seitsikkoja itsestäni aikaisemminkin. Ehkä en juuri näitä:

•  Vasta viime vuonna olisin päässyt normaalisti eläkkeelle.
•  Mieleenpainuvimmat kirjat viime vuodelta olivat Sofi Oksasen Puhdistus ja Tuomas Kyrön    Mielensäpahoittaja. Jälkimmäinen kuunneltuna.
•  Suosikkisarjani on House. Se alkaa taas ensi viikolla.
•  Meillä on vielä lankapuhelin.
•  Käytin tässä postauksessa ensimmäisen kerran  Googlen URL Shortener-kädjettiä. Se siis lyhentää pitkät URL-osoitteet. Opin siis vielä jotakin uutta.
•  Kuuntelen radiota mieluummin kuin katson televisiota.
• Kävelen pakkasilla pilkkihaalarissa harmaat villasukat vaelluskenkien päälle vedettynä.

Pitäisi nimetä ja haastaa 15 monipuolista ja tyylikästä blogia. En minä muita luekaan, joten, kaikki lukijani,  olette ansainneet nämä tunnustukset. Haastetta voitte jatkaa vapaasti.

Nenäliina solmuun

Silloin kun lyijykynätkin olivat kalliita ja harvinaisia korpikylien kodeissa, ei ollut erillisiä seinä-, pöytä-, kuva-, tasku-, koululais- ym kalentereita. Oli se ainainen ja luotettava Yliopiston Almanakka, jonka kulmaan tehtiin nyörin mentävä reikä ja se ripustettiin tuvan isoimman ikkunan oikeaan ylänurkkaan. Ja se oli ihan riittävä ajantieto. Sitten suraavaksi muistan kirjakaupassa ihailleeni teinikalentereita. Oliko minulla varaa ostaa sellainen, en muista, koska ainoataan ei ole ainakaan tallella.

Nyt on kalentereita joka huoneessa, jossakin useampikin. Kännykässä myös olisi, jos haluaisin ottaa sen käyttöön. Ehkä kannattaakin siirtyä siihen, opetella se toiminto. Ei riitä vanha muistikonsti, solmu nenäliinan nurkassa. Paperinenäliina on kyllä hankala solmittava. Ja taskuun unohtuneesta nenänniistimestä jää todella ikävät jäljet tummaan pyykkiin. En siis voi suositella. Eikä muistikorttikaan ole tarkoitettu muistin tueksi.

On kysymys arjen ajanhallinnasta. Aikaa on, hallittavaa siis. Hiukan harmittaa, kun päivän ainoa kellomääräisesti sovittu hoidettava asia unohtuu, vaikka siitä on selvä merkintä pöytäkalenterissa. Jääkaapin ovi olisi parempi paikka, koska pöytäkalenteri hautautuu luettavan sanomalehden alle kriittisellä hetkellä, siis aamulla.

Muutama unohtaminen opettaa keskittämään kaikki merkittävät menot yhteen ja samaan paikkaan. Pientähän tämä on verrattuna aamun uutiseen siitä, miten painetusta ja joissakin maissa oppimateriaaliksi jaetusta uudesta Eurooppa Kalenterista olivat jääneet pois kaikki kristilliset pyhäpäivät. Etteikö joulu olisikaan enää joka vuosi?

Aamulla kuulin radiosta laulun Vanha mustalainen Kauko Käyhkön laulamana. Etsin linkkiä siihen versioon, mutta en löytänyt. Laitoin selaimen kirjanmerkeiksi tämän (Vesa-Matti Loiri suomeksi) ja tämän (Solti Karóly unkariksi). Muistorikasta viikonloppua!

Kaikenmaailman kuvat

Uskolliset lukijani tietävät, että olen luultavasti kuvannut eniten vettä, rantojen kaislikoita ja laitureita. Olen toki kuvannut muutakin. Kuva-arkistoni tosin ovat niin huonossa järjestyksessä, etten voi väittää väitteeni pitävän paikkansa.

Sirokon tarkka havainto siitä, että bloggaajat kuvaavat mitä tahansa, sai hänet heittämään kanssabloggaajille hauskan haasteen.

"Tästä sainkin idean, HEUREKA! Nyt kaivetaan esiin kaikki ne omituisimmat kuvauskohteet, joita ei muiden kuin bloggaajan tulisi mieleenkään kuvata. Eikä mitään vahingonlaukauksia vaan tarkkaan harkittuja kohteita. Semmoisia, joita myöhemmin katsellessa itsekin ihmettelee mitä päässä on liikkunut. Eikä niitä kuvia tietenkään ole tullut käytettyä ennen kuin NYT! "

Tähän ei malta olla vastaamatta. Nyt löytyy käyttöä aika monelle kuvalle, ennen kuin klikkaan ne roskakoriin. Tein pienen kollaasin säästääkseni kybertilaa. Tästä olisi tietenkin voinut tehdä arvauskilpailun, mutta laitan kuitenkin mukaan selitykset.

Kaikenlaiset roskat ja romukasat metsissä, pudonneet puiden latvukset, oksat ja lehdet, kävelysauvani eri suunnista, veden eri olomuodot, taivaalla harvakseltaan kumottava kuu (vaikka minulla ei ole minkään sortin objektiivia), vanhat tiiliskivet, naulakot ja pärekatot (tässä kuvassa sisältä päin) , eri hedelmien siemenet, kaiken maailman möhkäleet, pylväät tai tolpat eri suunnista ja vaikka olohuoneen matto. Vain muutamia mainitakseni. Näiden kollaasissa esiintyvien kuvien vuoksi ei tarvinnut mennä edes erilliselle kovalevylle. Ihan olivat tässä koneella odottamassa pääsyä bittitaivaalle.

Mitä sinun koneesi valokuvatiedostoista löytyy? Ja mitä tällaiset kuvauskohteet kertovatkaan minusta?

Juhla-asu Keskiäkäiselle

Keskiäkäinen on saanut arvonnassa kutsun pressan juhliin. Kaltaistensa tavoin hän ensi aluksi toteaa, ettei hänellä ole mitään päällepantavaa. Niin naisten tapaista. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Hän marssii hovivaatettajansa, jo työkyvttömyyseläkkeellä kitkuttavan, mutta käsistään kätevän ystävänsä Ikikipeän kanssa lähimpään käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden putiikkiin, Tavaramereen.

Ikikipeä on aikoinaan käynyt kankaanvärjäyskursseja harrastuksekseen. Hehän ostaisivat vaikka vanhat verhot, värjäisivät ne alumiinisessa mehumaijassa ja ompelisivat suonperänsinisen itsenäisyysasu-unelman. Pengottuaan vaate- ja kangasröykkiöitä aikansa, tuunaushamstereilla oli käsissään muutama silkkihuivi rimpsuilla ja ilman. Löytyipä pari hiukan kulahtanutta silkkilakanaakin.

Ja ei kun töihin. Keskiäkäinen luonnosteli mallia sillä aikaa kun Ikikipeä puuhasi höyrymehustimen kanssa. Värjäsi, ja kuivasi. Sitten silitti ja leikkasi. Lopulta sovitti. Toiveiden mukaan rukkasi ja hioi. Ja kuinka ollakaan Keskiäkäisen kroppaa myötäilevä unelmankevyt vaatekappale alkoi hahmottua. Sinistä silkkisilppua vain jäi jäljelle. Siitä saisi vielä vaikka mitä.

Hei tämähän on valmis. Kuvassa Keskiäkäinen katsoo itseään peilistä ilmeisen tyytyväisenä lopputulokseen. Hänellä on suorastaan kevyt olo. Valmisvaatekaupoissa kun on aina niin ikäviä vaatteita. Enää ei puutu kuin asusteet. Vielä ehtii, vielä ehtii. Ihan hyvin. Vai ehtiikö?
____

Susupetalin Keskiäkäinen kaipaa vaatteita.

PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Murretarina

Lastu haastoi kirjoittamaan murteella. Tämä sama haaste on kiertänyt aikaisemminkin blogeissa, hiukan eri muodossa. Alla olevat virkkeet tulee ujuttaa jonkin omamurteisen tarinan sisään.

Olen sellaisen kiertokoulun käynyt, että oma "äidinmurre" ei enää saata löytyä kaikkien kerroksien alta. (Sen huomaa siitäkin, että näyn tulkanneen samat virkkeet pari vuotta sitten hiukan eri tavalla.) Yritän nyt kuitenkin. Lukija voi tarinan tyngästä yrittää päätellä, miltä murrealueelta olen lähtöisin.

• Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
• Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, minkä maantiedon opettaja antoi?
• Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
• Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
• Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
• Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta.
• Ostitko sen hameen, minkä näimme viime viikolla Hennes&Mauritzista?

Hanna pyrki oppikouluun kaks kertaa, kevväällä ja syksyllä. Ei siks ettei olis päässy het ensimmäisellä kerralla. Vanhemmat eivät oikein osanneet päättää, kumman kunnan kouluun tyttö pantas. Molempii oli suunnillee yhtä pitkä matka. Ja niinhä siinä ajan kanssa käviki, että tyttö tuli käyneeksi aikansa molempia. Ensin toisessa kaks luokkaa ja sitte toisessa seuraavat kaks. Anja on Hannan serkku ja siksi Hanna tykkää mieluummin käydä tätä koulua, vaikka koulumatka onkin aika hankala. Hanna ja Anja ovat nyt neljäsluokkalaisia ja kulukevat koulumatkat samassa linja-autossa. Se tulee halavemmaks kuin asuminen kirkolla jossakin kortteerissa.

Joulu oli tulossa ja linja-autoa oottaissa Hanna ja Anja harjottelivat viimestä kertaa illalla olevan pikkujoulun ohjelmaa. Bilsan opettaja, teinikunnan kuraattori, opetti tyttöjä laulamaan kaksiäänisesti. Laulaminen ei oikein lutviutunut ja lopulta opettaja onneks sano, että jätetään se laulu kuiteski pois. Tytöt jäivät kahestaan miettimään, keksisivätkö he jotakin muuta laulun tilalle. Enempi ku ohjelman suunnittelu heitä kyllä tuossa vaiheessa mietitytti, mitä laittaa illalla päälle.

- Mitä sinä laitat? Mulla on uus punane hame. Käytiin äijin kanssa kaupungissa ostamassa. Äijillä sattu olemaan sen verran ylimääräistä. Aika halapa se olikin.

- Senkö hammeen te ostitte, mikä me nähtiin viime viikolla hooetämmässä? Minä en saanu uutta. Siskon punane kolttu mahtuu kyllä mulle. Se on ihan hyvä. Minä en ole muuten vielä tehny sitä mantsan opettajan antamaa kirjotustehtävää. Oletko sinä?

- Joo. Tarviitko apua?

- No, en oikeestaa. Lähetää jo matkahuollon paariin, ettei myöhästytä linja-autosta. Minä voin autossa yrittää kirjottaa sen tehtävän, jos sinä mietit jotaki ohjelmaa sen laulun tilalle.

- No, kyllä se passaa, tehhää niinku sinä ehotit.

Vihreä linja-auto kiertää ossuuskaupan takaa matkahuollon eteen aikataulussa. Koululaiset ja muut kirkolla asioikseen käyneet nousevat sen kyytiin. Kuski jättää jotakin tavaraa matkahuoltoon.

- Mulle muuten tulee joskus huono olo autossa. Se o ihan hirveetä. Sillonki ku minä menin Helsinkii. Piti mennä linja-autolla, kun en kerenny junnaa. Junalla on paljo parempi matkustaa.

- Anna sitte sen mantsan kirjan olla. Linja-autossa ei toinna lukea ja on katottava koko ajan tietä. Parempi ku et ruppee kirjottamaan sitä tehtävää. Jutellaan vaan. Minä etin jonkin runon sen laulun tilalle. Tai arvotuksia. Ootko muute nähny minun isoveljen uutta matkapuhelinta? Se sai sen synttärilahjaks.

- No, en oo. Minkälaisen se sai? Nokianko? Meijän kaikki matkapuhelimet on nokioita. Matkapuhelin muuten hukkuu heleposti, mutta löytyykin. Soittaa vain siihe numeroon. Akku ei tietenkää saa olla tyhjä.

- No nyt minu pittää jäähä pois. Illalla tavataan. Soita sitte heti mulle, miten me mennään. Ja muista se mantsan tehtävä.

- Joo, joo. Hei sitte!

Rahastajaa ei tässä vuorossa ole. Hannan isä on sopinut kuskin kanssa päivätaksaksi sata markkaa. Hannalla on aina tasa-raha taskussaan. Kaikista koululaisista Hanna matkustaa kauimmaksi. Kotiin päästyään Hanna saa seleville, millä konstilla illanviettoon mennään. Niinpä hän soittaa Anjalle.

- Hei! Me päästään mummun kyyvillä. Se sano hakevasa meijät siinä varttia vaille kuus. Nyt mä meen kirjottaan sen tehtävän loppuun. Tulee vähä kiire. Hei sitte!

_____

Kuvan bussipysäkki ei liity mitenkään tähän tarinaan. Silloin niitä ei ollut. Linja-autosta pääsi pois silloin halusi. Ei ollut Hennes&Mauritziakaan... 60-luvulla.

Lupa olla

Ihmisen osallisuus ja osattomuus kaikesta ympäröivästä korostuu sairaaloiden muovilla suojattujen vuodevaatteiden sisällä maaten riippuvaisena valkoisesta kantikkaasta johdon päässä (onneksi) roikkuvasta soittonapista. Ikkunat auki helteessä öisinkin antavat aisteille pienenpienen tuulahduksen säästä. Lääketokkurassa, korvatulpat korvissa ja silmätkin puolikuntoisina suunnat sekoavat. Kroppa viestittää, että koko peti on vinossa. Kuin unennäköä kuplassa. Kiistelyä relaksanttien käytöstä, lääkekippojen sisällöstä. Sormi piirtää hiestä märkään lakanaan ikävää ikävää, kipeää kaipuuta, varovaista toivoa, josko pitkällä juoksulla (tuota en ole ennen kirjoittanut).

Kotona pihlajat punehtuneet, teeruusu kukkinut, äitienpäiväruusu mennävuotinen ja edellinen kukassa, puolivillivadelmat kypsyneet kirpeiksi mausteiksi viilin päälle, kaipaan piimävelliä, raikkaita tuttuja makuja, janottaa. Pienin askelin, aikani entistäkin pienemmin opettelen uudesti kävelemään. Kunhan ottavat tikit, kunhan alkaa neljäs leikkauksen jälkeinen viikko, sitku, sitku. Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis. Päivittämisiin. Kone kiinni. Enempää en jaksa. Mutta vielä on hiukan virtaa jäljellä. Status nyt (viikko selkäleikkauksen jälkeen). Kiitos tsemppauksesta!

Eniro XXX... Miten voin auttaa?

On kulunut vuosia siitä, kun olen aurinkoaikaa aamukahdeksalta lähtenyt autolla liikkeelle 24 asteen lämmössä. Se tapahtui lauantaiaamuna. Ihana ilmastointi! Kaikki tavarat kasassa, eniron ohjeet printattuina ihan kartan kera. Varmasti löytäisimme perille. Ja löysimmehän me. Eväänä meillä oli kaksi litraa vettä, koska määränpäässä olisi ruokaa tarjolla.

Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Minä olin ratissa, koska kuskin penkki on selälleni parempi ja itse ajaessa tulee vähemmän ylimääräisiä nykäisyjä, liian kovaa ajettuja kaarteita. Ajamiseen keskittyminen työntää kipua pois, varsinkin jos ei juuri puhu. Melkein tuppisuuna sitä sitten matkustettiin. Jossakin vaiheessa kysäisin kuitenkin, kannattaisiko tankata. Nykyautoissa on sellainen outo ominaisuus, että ne muka tietävät etukäteen miten pitkälle milläkin polttoainemäärällä pääsee. Ei tarvitse, reilusti riittää.

Reissumme osoitti kuitenkin, ettei mittareihin ole luottamista. Eniron printti ohjasi meidät suorinta tietä (?) määränpäähän. Tie alkoi kapeutua, oli kuoppainen ja mutkikas. Kun näin liikennemerkin, jossa luki Piha!, huolestuin ihan pikkuisen. Huutomerkistä en ole varma, mutta jossakin vaiheessa kyllä päädyimme jonkin autiotalon pihaan. Portailla oli kuitenkin kumisaappaat, kertoivat. Siitä vain läpi, jos tie vaikka jatkuisi. Minähän en niitä saappaita nähnyt, koska tien keskellä kasvoi vajaa puolimetristä heinää ja oli varottava, jos vaikka kiviä siinä.

Yleinen tie päättyy-merkki ohitettiin myös, tuli puomikin vastaan ja ohje kehotti ajanmaan suoraan. Käännyimme vasempaan, jonne ei ollut puomia. Seuraavaksi maasto muuttui yhä jyrkkäpiirteisemmäksi, jyrkkiä laskuja ja nousuja, pehmeitä ojanreunoja, olipa puupinokin. Seurasin bensan hupenemista. Pääsisimme enää 20 kilometriä. Siis ilman lisäbensaa emme pääsisi takaisin, jos sittenkin löytäisimme määränpään.

Ehdotin jossakin vaiheessa takaisin kääntymistä. Ei, me ajaisimme niin pitkälle kuin polttoainetta riittäisi. Ja olihan meillä kännykät, joilla voisimme ehkämahdollisestitarvittaessa kysyä vaikka neuvoa ja lopulta apua. Ihme ja kumma, kapea ajoväylänen, jossa ykkönenkin oli liian iso vaihde, alkoi levetä. Olimme sittenkin oikealla tiellä. Muutama muukin oli "joutunut" samalle reitille navigaattoreineen. Karttaohjelmat ovat varmaankin joskus ihan ookoo, mutta ne voisivat varoittaa tien kunnosta. Onneksi ei kukaan tullut vastaan. (sic!)

Paluumatka oli kuin leikkiä edelliseen verrattuna. Saimme muutaman litran polttoainetta ja pääsimme, voi niin paljon helpommin, pois toista reittiä. Jyrkkiä kaarteita ja mäkiä sielläkin, mutta sentään jatkuvassa käytössä oleva tie. Ukkossaderintama vei helteen mennessään. Paluumatkalla sää selkeni ja kotona helteisen päivän päätteeksi mittari näytti jo kahtakymmentä astetta. Ja yö oli kaunis! Vasta eilen ukkonen huispautti puita tällä kohtaa, Ylä-Savossa todella pahasti.

___

PS. Aloitin kirjoittamisen eilen, mutta jatkoin nyt maanantaiaamuna. En nyt osaa muuttaa tuota julkaisupäivää, mutta haitanneeko tuo mittää?