Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Roosat nauhat

Ihan kuin hiiret laskisivat mäkeä peltikatolla, kun eilisen päivän ja yön aikana tullut räntä kuuluu putoilevan alas. Lämpötila kyllä pysyttelee nollan tietämissä. Oli se eilen jollakin tapaa niin kaunista katsella. Ei näkynyt rantaa ei raskaita laineita, vain ja ainoastaan käsinkosketeltavan paksua räntäloskasadehiutaleiden tuulenmyötäistä vinoa liikettä ruskankeltaisessa maisemassa. Ei se pahemmit haitannut, koska minulle oli siniset haisaappaat jalassa. Niillä voi ihan hyvin ajaa autoa lyhyen matkan.

Kävin leikkauttamassa enimmät kiharat taas pois. Jätin auton aika kauaksi, koska en uskalla enää esimerkiksi peruuttaa taskuun. Pitäisi harjoitella jossakin sellaisessa paikassa, missä viereiset autot olisivat leikkiautoja. (Kerrankin kovan raekuuron aikana peruutin postilaatikkoon. Se on tietenkin taskua suurempi, joten osuin siihen.)

Tänään on Roosa nauha-päivä. Tänä vuonna on esillä rintasyöpään sairastuneen psyykkinen jaksaminen. Onneksi vakavien sairauksien ja onnettomuuksien uhrien kokonaisvaltaista hoitoa on alettu ymmärtää entistä paremmin. Chilen kaivosmiesten henkisestä toipumisesta ollaan ihan asiasta huolissaan. Heidän voitoksi kääntynyt kamppailunsa oli todella koskettavaa katsottavaa BBC:n suorassa lähetyksessä. Ei sitä voinut itkemättä seurata.

Mikä se on ihmisessä mikä nostattaa palan kurkkuun ja kirvoittaa vuolaat kyyneleet, kun Fenix-kapseli nostaa yllättävän hyväkuntoisen näköisiä mainareita takaisin maan pinnalle? Onko se sitä kun oma elämä on kivun kapseloimaa eikä kypäräpäisiä karhunhalaukseen kahmaisevia pelastajia ole puhe- ja kuuloyhteyden päässä vastassa tunnelin, jota elämäksi sanotaan, kummassakaan päässä, ei alhaalla eikä ylhäällä? Vai onko sittenkin? On. Täytyy olla.

Ikävää ja kaunista

Kun minusta ei ole mattojen kopistelijaksi eikä pölynimurin käyttäjäksi eikä sukankutojaksi eikä juuri miksikään, pakenin eilen purupolulle hetkeksi. Sitä solahtaa niin helposti siihen mustaan aukkoon, joka on ihan ohuen jaksamiskerroksen alla.

Ja kaivaa jostakin taas kerran sen tarvittavan adrenaliinin, jonka voimalla jaksaa takaisin. Ja katsoo illalla telkkarista, miten jotkut pyötätuolissa ja proteesiraajoin ylittävät mahdottomia l. itsensä. Ainoa lohtulause tulee yhden osallistujan suusta. Olin siis pitkästä aikaa yksin.

Luin sivupalkin Three Beautiful Things-blogipostauksia ja suunnittelin illalla muuttaa blogini sellaiseksi. Kolme hyvää ja kaunista asiaa joka päivä. Sitä tahtoo kaunistella asioita säästääkseen muita ja telkeytyä linnaansa. Kotini on linnani. Mutta Huvikumpu voi muuttua Kakolaksi. Ihan kaltereittakin.

3BT:

1) Jaksoin nousta koulun takaista polkua pilveen ja laskeutua Jalkasen patsaan kohdalta alas. Vain kolme muuta kulkijaa, ketunleivät kurkkivat virkeinä, samoin jokunen saniainen ja polku oli raivattu auki.

2) Kipeästä olkapäästä huolimatta suikaloin ison keräkaalin käsin. Yleiskone olisi, mutta en pidä sen tiskaamisesta. Porkkanaa, sipulia, lipstikkaa, pari kasvisliemikuutiota ja savukylkeä. Tuloksena viisi litraa (sic) tuoksuvaa kaalimuhennosta, josta saa keiton lisäämällä vettä.

3) Tein vielä helpon Gittas bärpajn, jota tosin paistoin ehkä viisi minuuttia liikaa. Tässä on helppo testattu piirakkaohje halukkaille. Mustikka sopinee parhaiten. Muistuttaa hiukan Roope-Ankan mustikkapiirakkaa. Et tarvitse edes vatkainta, puuhaarukka riittää.

Gittas bärpaj

150 g smält smör
1 dl socker
1 ägg
3 dl vetemjöl
1 tsk bakpulver

Allt rörs ihop och pressas ut i en smord pajform

Fyllning:
1/2 l bär
2 dl gräddfil
1/2 dl socker
! ägg
1 tsk vaniljsocker

Först sätts bären på bottnen, sedan resten av fyllningen som rörts ihop.
Grädda i 200 grader 30 - 40 minuter.

Kaunista syysvalssia voi käydä katselemassa ja kuuntelemassa täällä. Hyvää viikonloppua! Jaksamista!

On aika

Vesilinnut ovat kaikonneet kuin yhteisestä sopimuksesta. Vain lokkien kirkuna kiiri jostakin kaukaa, mutta sorsat, uikut ja telkät eivät enää tule samoille laineille. Tosin en itsekään viivy vedessä enää yhtä kauan. Tänään oli vihdoin ensimmäinen tihkusateinen aamu. Laituri oli melkein märkä. No kostea ainakin. Käyn ikuista jaakobinpainia itseni kanssa, mennäkö vai ollako menemättä. Kipu väistyy hetkeksi, kun iho kietoutuu viileän veden lempeään kosketukseen.

Kipu väistyy myös, kun tuntee yhdeksänkuisen sinisilmän napakat kädet kaulallaan ja saa nähdä miten hän ilahtuu, kun näkee sangollisen mustikoita. Ja isoäiti ilahtuu ainakin yhtä paljon, kun pikkuinen ei vierasta lainkaan, vaan näyttää kaikki leikkinsä moneen kertaan. Pesukoneen ikkuna käy televisiosta, vaatteista kiinnostavat eniten napit. Suu on alkuaan tarttumaelin.

Lapsen pitkästymisen esimerkiksi pitkillä automatkoilla voi ymmärtää paremmin, kun muistaa, että heistä aika kuluu kymmenen kertaa hitaammin kuin aikuisten mielestä. Aikahan sinällään ei kulu, vaan on, ja me itse kukin tilanteesta riippuen koemme ajankulun joko kiitäviä vuosina ja miltei pysähtyneenä. Aikaa ei voi säästää, mutta aikavarkaista kyllä puhutaan. Tämä netti kai on yksi niistä.

Tulee hetkiä jolloin tajuaa asioiden ja ihmisten muuttuneen miltei tuntemattomiksi. Silloin miettii mihin itsensä maadottaisi tai ankkuroisi. Ja millä. Elämän pirtanauha haalistuu, rispaantuu ja haprastuu lopulta katketakseen, mutta toisesta päästä se jatkuu raikkaana. Uusi ikäluokka on taas aloittanut koulutien. Ensimmäinen koulupäivä jää yleensä jokaisen mieleen. Esikoisen katoaminen suljetun luokanoven taakse kirvoittaa kyyneleen monen vanhemman silmäkulmaan. Onnea opintielle jokaiselle koulunsa aloittaneelle!

Vihneitä silmissä

Viikko sitten tämä näytöskäytössä ollut vanha maatalouskone polttomoottoreineen huispautti minut reilusti yli viidenkymmenen vuoden taakse. Meidän puimakoneemme oli samanvärinen, vaan ei Teijo. Oli mikä oli, mutta puinnit ovat piirtyneet muistiini piiruntarkasti. Puimakone oli ladossa, joten silmiin ja keuhkoihin tunkeutuva pöly oli tukahduttavaa. Minun tehtäväni oli siellä viimeisessä nurkassa ottaa vastaan pahnat. Hangolla viskelin niitä kauemmaksi minkä kerkesin. Pienen hengähdystauon sai, jos moottori temppuili. Onneksi se temppuili. Tai sitten remmit irtoilivat.

Pehkujen silppuaminen oli vieläkin pölyisempää. Ei ollut mitään hengityssuojaimia tai suojalaseja, joita nykyään löytyy kai jo jokaisesta kaupunkiasunnostakin. Ei koskaan tiedä, milloin ilma on niin pienhiukkasten saastuttamaa, että ne ovat tarpeen. Pehkujen nosto oli kesäkuumien päivien raskasta työtä. Päivämies kuokki turpeet irti, me kynnelle kykenevät lapset olimme kantamassa niitä kuivumaan haasioille. Muistan hyvin miltä märkä turve tuntui käsissä. Sormet upposivat sen sisään. Kuivat pehkut työnnettiin käsikärryillä tai ajettiin hevoskärryillä pehkulatoon sadesuojaan. Ladon ympäriltä löysi lakkoja. Samoin ojien penkoilta. Hiukan edempänä tien vasemmalla puolella oli lähde, josta sai tuohesta tehdyllä lipolla juoda raikasta vettä.

Enää ei silmien kirvelyyn tarvita pehku- tai pahnapölyä. Vaikka käytän kostutustippoja, tuntuu kuin silmissäni olisi melkein koko ajan roskia, ellei peräti vihneitä. Ja lähdevesi pitää ostaa kaupasta, jos sitä haluaa. Kuivasilmäisyyttä ei aiheuta tukkeutuneet kyynelkanavat, vaan vanheneminen. Silmäni ovat kuivuneet kuten ojitettujen soiden lähteet.

Täällä voit kuunnella Juha Tapion Kaksi puuta. Vanhaa. Hyvää viikonloppua!

Kismetti

Hyppäsin yöllä unessa Puijon mäestä ihan reippaasti. Metrimääristä en tiedä enkä tyylistä. Kaatunut en. Kilpakaverit olivat parhaasta päästä: Matti Hautamäki ja Janne Ahonen. Kyllä se oli yhdistetyn kisa, koska piti myös hiihtää. Hiihdin harhaan, mutta osasin takaisin. Jos se vielä tästä.

Viikolla voitin arvonnassa Kismet-suklaapatukan. Se on sitä ...niin hyvää ettei sanotuksi saa...suklaavohvelia. Ei kun keksisuklaata. Ajattelin säästää sen lapsenlapsille, mutta tänään on kipu kismittänyt siinä määrin, että lääkkeiden, kylmägeelin ja kevyen hieronnan ja venyttelyn lisälääkkeeksi söin siitä puolet. Lohtusyömistähän se on, tiedän. Jätin puolet puolisolle.

Juuri nyt kuuluu alkavan taas yksi hurmoksellinen taisto jääkiekossa. Onkohan peräti alkuaan suomalainen tapa laulaa kansallislaulu aina ennen ottelun alkua. Oulussa kun ovat, yleisö yhtyy solistin lauluun kohdassa ... kotimaa tää POHJOINEN... (KalPalle kävi muuten eilen kalpaten.) Sivusta kuulen. Sykähdyttää tuo kohta kummasti, kun jääkiekkokatsomo tulee täysillä lauluun mukaan yhden sanan kohdalla. Melkein käsi sydämellä.

Täältä löytyy ihana ystävän kädenojennus sitä tarvitsevalle. Ja seuraavaksi voi sitten kyynelöidä vaikka tätä kuunnellen. Kiitos ystävät rakkaat! Kuvassa kukkii vanhakantainen minulla kohta neljäkymmentä vuotta kasvanut paavalinkukka.

Itkettääkö sinua?

Mikä meitä itkettää? Minä itkin äsken katsoessani Teemalta ohjelman kiistellyn "Aikuiseksi terapiassa"-sarjan (uusinta) ensimmäisen osan. En nähnyt sitä aivan alusta. Käsittääkseni se on psykodraamaa. Tulin ohjelmaan mukaan kohdassa, jossa yksi miehistä kertoi aarteestaan. Se oli valokuva, jossa hän istui pienenä poikana isänsä sylissä. Hän ei ollut muistanut koskaan niin tapahtuneen. Nyt tuo kuva oli hänellä suurennoksena seinällä.

Juutuin ruudun ääreen, koska minullakaan ei ole yhtään valokuvaa eikä edes muistikuvaa, että kumpikaan vanhemmistani olisi koskaan pitänyt minua sylissään. On äidin varmaankin ollut pidettävä minua sylissään, jos/kun hän on minua rintaruokkinut. En tiedä sitäkään, koska kysellessäni omasta vauva-ajastani, hän ei muistanut mitään. Ehkä siksi minua niin vuolaasti itketti ohjelman miehen kokemus turvattomuudesta, avuttomuudesta. Isän- ja äidinikävästä.

Kannattaa lukea Irene Kristerin haastattelu, jossa hän kertoo ohjelman tavoitteista. Palautetta hän on saanut runsaasti ja googlettamallakin löytyi napakkaa tekstiä puolesta ja vastaan. Puhuttiin sosiaalipornostakin. Eikö kuitenkin ole niin, että meistä itse kukin katsoo näitä tilanteita omasta viitekehyksestään ja omien kokemustensa läpi ja kautta? Jos alkaa tuntua liian pahalta, voi vaihtaa vapaasti kanavaa.

Itku ja nauru ovat kumpikin hyväksi. Ei ehkä kuitenkaan ole yhdentekevää, mistä syystä itken tai nauran. Olen myötäitkijä. Itku tarttuu ja pureutuu syvälle. Itkekää itkevien kanssa. Älkää hyssytelkö ja kieltäkö itkemästä. Kyynelkanavien tulisi pysyä avoimina koko elämän ajan.