Pullamössö

Kun ei oikein enää muista mitä nuo nautinnot oikein ovatkaan, tulee väistämättä taas se lapsuuden ihana aika muistoon. Minä en ymmärrä miksi nykyajan nuoria kutsutaan pullamössösukupolveksi. Ei siinä sanassa mitään, mutta se sävy miten sitä käytetään. Kielteisesti ellei peräti negatiivisesti.

Asiahan on niin, että joskus pula-aikaan ainakin meidän kylällä ei juuri pullalla mässäilty. Ei leivottu mitään voisilmäpullia, korvapuusteja, viinereistä ei oltu kuultukaan. Munkkeja tehtiin vasta ehkä 60-luvulla ja ne syötiin aina kerralla koko satsi. Mutta edellisellä vuosikymmenellä äiti leipoi kerran viikossa nisua, muutaman pullaletin tuvan isossa uunissa. Samalla lämmöllä hän saattoi tehdä vesirieskaa, jos jauhot olivat lopussa. Reikäleipiä oli aina orressa. Eri asia oli, kenen hampaat niihin loppukuusta pystyivät. Eivät ainakaan papan. Liotettiin maidossa.

Mutta takaisin pullaan. Sen suurempaa nautintoa en lapsuudesta muista kuin pullamössön. Se ei ollut tuoretta vastapaistettua nisua, vaan hiukan kuivahtanutta. Ja se pullamössö valmistettiin seuraavalla tavalla: Kahvikuppiin kaadettiin tilkka kahvia ja maitoa. Siihen ihanaan lämpimään seokseen lisättiin yksi pullaviipale pieninä palasina. Hienoa sokeria sai lisätä tilkan, jos oli tarvis. Sitä herkkua parempaa en muista. Siskokin kerran sieppasi toisen pullapalan ihan luvatta. Niitä viipaleita sai siis vain yhden jokainen. Sisko otti omin luvin ja kastoi sen heti siihen kahvimaitoon. "Kastui jo". Siitä sitten pienellä lusikalla mätettiin se mössö pieniin suihin. Karkkejahan ei siihen aikaan ollut. Mitä nyt kerran kesässä sai sen jäätelötötterön kirkolla juhannuskirkkoreissulla.

Minkähän takia nykyajan lapsille ei tarjota tätä makuelämystä? Tai saatanhan minä mummuna sen vielä lapsenlapsilleni neuvoa, kunhan vanhemmat ovat jossakin omissa menoissaan.

Eläköön pullamössösukupolvi. Minä ainakin kuulun siihen.

------

kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta nautinto.

Kovaa valoa

Heräsin aamulla ovenkolaukseen. Vaari lähti työkeikalle. Hän oli ennen lähtöään kuunnellut Sapporon kisoja, koska piskuinen keittiön pöydällä oleva maailmanradiomme oli auki. Ja kultaahan sieltä tuli Suomeen juuri sillä hetkellä kun astuin keittiöön. Sellainen päivänavaus.

Silmäilin päivälehden. Mieleen tarttui pari ilmausta: erään vaalimainoksen lujaa pehmeyttä ja pendelöinti. Seuraavassa tekstinpätkässäni( jonka olen kirjoittanut joskus tammikuussa) on lisää melko uusia kielemme sanoja, jotka joko jäävät elämään tai sitten eivät.

Naapurimaiden keskeinen vitsailu ja kaikkinainen kilpailu on tavanomainen keskustelun aihe tuttavien tavatessa. Loppuvuodesta suomalaisia harmitti eräs svekonautti. Kukaan meistä ei enää välittäisi matkustaa avaruuteen, koska eräs ruotsalainen pääsi sinne meitä ennen. Ihme etteivät laittaneet verkkoadressia pystyyn vastustamaan moista turhuutta.

Itsekin allekirjoitin muutaman adressin vuoden aikana. Eniten nimiä taisi olla siinä verkkoadressissa, jolla yritettiin saada mepit vihdoinkin ymmärtämään, millaista tuhlausta on vaihtaa kokouspaikkaa Brysselistä Strasbourgiin ja taas takaisin. Laitoin nimeni myös vanhusten hoivatakuuta ja kunnollista kivunhoitoa vaativiin verkkoadresseihin ja joihinkin muihinkin, joita en muista, koska jätin ne kirjaamatta multikkaan. Verkkoadressin aloittajan pitää osata laatia tehokas provo, jotta ihmiset ottautuisivat mukaan. Sen lisäksi hänen tulisi curling-äidin lailla poistaa mahdollisia esteitä sekä printtimediassa että sähköisessä mediassa.

On ymmärrettävää, etteivät prekaarit p***aduuneissaan jaksa olla kiinnostuneita yhteisistä asioista, kun omissakin tuntuu olevan liikaa. Asuntoihin ja autoihin eivät mitkään mikrolainat riitä, vaikka niitä jakamalla viime vuonna Nobel-palkinnon saikin. On tämä Suomi niin kallis ja kylmä maa ja kulkuyhteydet varsinkin poikkisuunnassa huonot. Milloin taas puuttuu Pendolino-kuski, vaikka väline olisikin. Virtuaalimaailma paisuu kuin hiivataikina. On perustettu virtuaaliyliopistokin. Virtuaalioppijoitahan on jo ollut pitkään, joten oli jo korkea aika saada korkeakoulu, joka antaa heille todistukset. En kuitenkaan luottaisi noihin papereihin, elleivät ne tulisi ns. mustana valkoisella tavallisessa kirjekuoressa ja vielä kirjattuna.

Totuin viime viikolla kulkemaan ilman kännykkää. Kamera oli kyllä toppatakin taskussa, kun päätin tehdä pienen kävelylenkin helmikuun sokaisevassa kirkkaudessa. Sadan askeleen päässä tajusin, etten ottanutkaan puhelinta mukaan. Entäs jos ylivirutetut selkälihakset sanovatkin taas itsensä irti? Ei muuta kuin takaisin. On se oltava mukana. Olen siis siitäkin riippuvainen.

Viima sai posket punastumaan, mutta happi teki hyvää. Kävelijöitä ei juuri ollut vielä liikkeellä. Muutama luistelija ja kaksi koiran ulkoiluttajaa. Lehtipuut olivat menettäneet lumiverhonsa. vain paksuimmilla oksilla oli enää lunta. Havupuut saavat kannatella lumesta raskaita oksiaan pitempään. Ehjiä hankia en juuri nähnyt. Näki että uutta lunta ei ollut satanut koko viikolla. Varsinkin koulutie oli tallottu ojanpohjia myöten. Toki jossakin kohden näin tontun jälkiäkin.

(Noora sanoi joulun alla linnun jäljistä, että ne ovat tontun jälkiä. Tonttujen jäljet muuttuvat sellaisiksi, että lapset eivät tunnistaisi niitä.)

Ansaittu vapaus

On vaalivuosi 70-luvun alussa. Anna Emilia lähtee opiskelemaan venäjää Ukrainaan. Hänelle on uskottu salainen missio, jonka ajatteleminenkin nostaa palan kurkkuun. Tunnelma tuon ajan Neuvostoliitossa on jollakin tavalla ahdistava. Rajanylitys tullauksineen hiottaa kämmenet. Viipurin aseman vessassa iskee heti vastaan valtaisa kulttuurisokki. Mutta nuoret sopeutuvat hetkessä. Anna Emilia uskottuineen on opastettu äärimmäiseen varovaisuuteen. Paikallisille ei saisi aiheuttaa ikävyyksiä. Se on itsestään selvää.

Anna Emilialla on yksi turvallinen osoite Kiovassa. Kaksi kertaa hän yrittää löytää kyseisen osoitteen, mutta rohkeus ei riitä matkustamaan niin kauas pois kaupungin keskustasta kuin olisi tarpeen. Miljoonakaupunki pelottaa ja pakottaa pysymään aloillaan. Anna Emiliasta tuntuu, ettei hän sittenkään sulaudu massaan. Moskovassa heitä olisi ainakin kaksi.

Kiovassa ei voi äänestää, vaan sitä varten on matkustettava Moskovaan, käytävä suurlähetystössä. Junamatka Kiovasta Moskovaan on absurdi. Miehet ja naiset sijoitetaan samoihin makuuhytteihin. Anna Emilia on ainoa nainen hytissään. Majoittuminen onnistuu sääntöjen mukaan. Mutta viereisellä petillä vajaan metrin etäisyydellä matkustaa gruusialainen mies, joka koko yön haluaa tehdä lähempää tuttavuutta. Anna Emilian yö menee valvoessa ja torjuessa hänen lähentelyjään. Lapsellisuuttaan hän ei ymmärrä hakea provodnikia apuun.

Moskovassa paukkuvat ennätyspakkaset ja väsynyttä Anna Emiliaa todella palelee sekä fyysisesti että henkisesti, kun mannerilmaston kuivan viiman nostattama lumi pistelee kasvoja kuin rakastajan eilinen parransänki. Moskovassa opiskelee kaksi Anna Emilian uskottua. Yhteyttä on pidetty koodatuin kirjein. Heidän luonaan hän saa yöpyä ja äänestysmatkalla on tarkoitus suorittaa annettu tehtävä loppuun. Anna Emilian matkatavarat ovat suhteettoman painavat matkan ensisijaiseen tarkoitukseen nähden. Mutta kukaan ei kysele.

Jokin kummallinen syyllisyys painaa vähintään yhtä paljon kuin huomaamattoman näköisissä kauppakasseissa kannettava materiaali. Joulukuisessa iltapimeässä tytöt mustissa maatuskahuiveissaan nousevat vaiti valtaisan kerrostalon kuudenteen kerrokseen. Oikea ovi on siinä heidän edessään. On pidettävä huoli, ettei kukaan naapuri näe ulkomaalaisia tulleen vierailulle. Hengitystään pidättäen tytöt kuuntelevat, onko portaissa liikettä. Ei ole, siis kevyt koputus oveen. Vastaanotto on mitä sydämellisin. Mission accomplished! Höyhenenkevein askelin tytöt palaavat asuntolaan. Nurkissa paukkuva Moskovan kuiva pakkanenkaan ei enää haittaa. Sitä vapauden tunnetta Anna Emilia ei unohda koskaan.

------

kirjoitettu Tarinamaanantaille aiheesta vapaus.

Päivän viimeiset aallot

Jotenkin sitä kokee olevansa selityksen velkaa, vaikka ei tarvitsisi, oltuaan verkotta vajaan viikon. Ei tämä tietoyhteiskuntamme ole vielä niin kehittynyt, että joka paikasta pääsisi tuntojaan purkamaan. Noin 14 kuukauden odotuksen jälkeen kuntoutusosastojaksoni lopulta pääsi ihan yllättämään. Uusi osasto, uusia ihmisiä, jokaisella oma tarinansa. Hyvää ruokaa ja liian usein. Outoja ääniä, totuttelua, tunnustelua tiistaiaamusta alkaen. Kuminauhatehtävät kotiläksyksi viikonlopuksi. Ja yksi uudenlainen tuki alaselälle.

Kaksi kertaa kävimme taksilla Fontanellassa allasjumpassa. Toisella kerralla niin myöhään illalla, että kuulimme tuon otsikon kuulutuksen. Hykerrytti. Kylpylä oli aivan liian täysi kremppaisten mahtua sekaan, mutta sinne solahdimme. Jumppa-altaan vino pohja (ehkä) kipeytti oikean nilkan. Laitos on selvästi rakennettu aikana, jolloin liikuntaesteisiä ei vielä juuri huomioitu. Ja itse jumppakin oli suunnattu terveille. Osallistuin soveltaen.

Ihanaa päästä viikonlopuksi kotiin. Täällä ei lasketa jokaista kipulääkettä eikä tarvitse liitutaululla ilmoittaa, jos käväisee ulkona. Ympäristö harjulla on mitä kaunein, mutta viimainen pakkasviikko ei houkuttanut ulkoilemaan kuin yhden kerran. Ja henkilökunnallakin tuntui olevan 20 asteen pakkasraja. Jospa seuraava viikko olisi lauhempi.

Lähteminen kannattaa aina, vaikka olisikin vaikeaa ( mielelläni kuuntelen Jaakko Löyttyä). En muuten ole aikoihin kuunnellut sellaista määrää kalajuttuja ja herkkuruokien (niistä kuhista varsinkin) reseptejä kuin menneellä viikolla. Olin kuin eri planeetalta, koska en ole edes kalaverkkoja kertaakaan kokenut. No, mato-ongella olen kyllä onkinut rannalta ja veneestä ja pilkilläkin ollut pari kertaa. Katiskaakin osaan käyttää. En minä sentään ihan uusavuton ole. Ja vielä jaksan toivoa.

Mummia saattamassa

Jostakin ne voimat tarvittaessa löytyvät, vielä. Eilinen aamu aukeni pilvisenä, päivään niin sattuvasti sopivana. Menomatkalla seurasin ihmetellen, miten lauhtuva sää, joko tuulen tai liikenteen ilmavirtojen vaikutuksesta, lakaisi puitten yläoksia puhtaaksi. Lumen lentoa, ei valon. Vastavirtaliikennettä oli huomattavasti enemmän, joten oma matka sujui ja eteni. Kaksi pysähdystä riitti tai oli riitettävä ehtiäksemme ajoissa. Tukiliivin luut rutistivat sisäelimiä siinä määrin, että aiheuttivat närästyksen kaltaisia oireita. Soodavesi auttoi. Onneksi.

Olimme kolmansina paikalla. Ruusuja, neilikoita, punaista, sinistä, valkoista, violettia, vaaleanpunaista. Kaunista. Monta pientä saattajaa, joiden ei ollut kovin helppoa istua hiljaa siunaustilaisuuden aikaa, koska takana oli jo monta tuntia autossa istumista. Onko tämä kirkko? Onko tämä se seurakuntasali? Minulla on nälkä? Niin luonnollista ja elämään kuuluvaa. Nenäliinat varattu ja päätetty pitää pokka. Ei pitänyt minulla lainkaan. Toisia en nähnytkään itkun sumentamin silmin. Itseäänkö sitä itkee?

Lapsenlapset muistelivat vuorollaan mummiaan ja lauloivat hänelle Anna-Mari Kaskisen Ota hänet vastaan. Lapsista ei siihen ehkä olisi ollutkaan. Minulla on vielä äiti, puolisollani ei. Anoppini oli vahva nainen, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Muistot alkavat nyt ryöpsähdellä, kun käytännön järjestelyt ovat osin takana. Hänen evakkotaipaleensa on päättynyt ja äitien ketjuun sulkeutunut taas yksi lenkki. Elämä jatkuu. Suvun nuorimmainen saa tänään nimen.

Paluumatkan loppuvaiheessa pyry yllätti. Olihan se ennustettu, mutta säätila ei ollut eilisen päällimmäisiä asioita. Onneksi liikennettä ei ollut paljon. Turvallisesti pääsimme takaisin kotiin jo ennen puoltayötä. Olimme varautuneet yöpymiseenkin, mutta kissa kai meidät lopulta sai lähtemään. Siitä tietää ikääntyneensä, että haluaa nukkua aina omassa sängyssään. Muun muassa siitä. Ja ne aamulla puhtaaksi puhaltuneet puun oksat olivat saaneet päivän aikana ainakin kaksinverroin paksumman lumivaipan.

Huomista ajatellen

Pitäisi etsiä vaatteet valmiiksi huomenaamuksi. Kyllä minä sen seuraavaksi teen. Olen jo puoli päivää pitänyt yläselän tukiliiviä, ottanut relaksanttia kipulääkkeen kaveriksi. Lapaan, peukaloon ja kylkikaaren alle pistää. Unohtamatta alaselkää, oikeaa kättä ja jalkaa. En voi unohtaa. Olen yrittänyt peittää kipua muistelemalla, puhumalla puhelimessa.

Minkähän panssareistani pukisin aamulla, että pystyn päivän tärkeään matkaan? Ikävää miettiä, laitanko kokovartalotukiliivin matkalle vai selviänkö alaselän tuella. Otanko sen perillä pois, koska hengittäminen käy luiden rutistuksessa työlääksi? Vai saisinko lahjaksi kestämistä ja jaksamista tämänpäiväistä enemmän? Itse asiassa päällimmäinen asu on minulle yhdentekevin.

Auton ilmastointi ei ole silmille eikä hengitykselle hyvä. On muistettava silmätipat ja aurinkolasit. Se sukkapussi. Lämpimästi päälle, ettei veto tuntuisi. Jos sittenkin pääsisi lähtemään. Muutama levy hyllystä mukaan kuunneltavaksi varmuuden vuoksi. Yleensä hiljaisuutta jaksan paremmin.

Papan akka

Anna Emilia piti itseään papan lemmikkinä. Papan ruskeasävyisen ruutukuosisen sarkapusakan kauluksen taipeessa oli keskikokoinen hakaneula piilossa. Sitä olisi määrä käyttää, jos joku toinen tunkisi samaan syliin. Anna Emilia kutsuikin itseään papan akaksi. Eikä akka-sanalla hänelle ollut mitään kielteisiä merkityksiä.

Yhdessä he kävivät Rössin korvessa linja-autolla poimimassa vadelmia alumiinisiin hinkkeihin. Piikikkäät sähkölinjan alla kasvavat vatunvarret kaareutuivat korkealle Anna Emilian pään yli. Sieltä niitä marjoja oli helppo napsia astiaan. Harmitti vain, kun vadelmia poimiessa ei saanut koskaan astiaa täyteen. Vajenivat mokomat. Parasta marjareissussa oli kuitenkin eväiden syönti kannon nokassa. Villasukkaan piilotetut maito- ja kahvipullot ja keitetyt kokonaiset kananmunat ruisvoilepien kanssa kaivettiin esiin vihreästä repusta. Tulia ei tehty.

Yhteinen homma oli myös riihen uunin lämmitys. Tulen värikirjon ja hiilloksen hiipuvan hehkun katselussa Anna Emilian posket alkoivat kuumeta ja hänelle tuli raukea olo. Ei tehnytkään mieli lähteä muualle. Lämmityshommat olivat lepoa muista askareista. Siihen liittyi useita ihania tuoksuja, ei ainoastaan raapaistun tulitikun. Lisämausteena Anna Emilia muistaa kuivuvan viljan rukiisen ja leipäisen tuoksun. Muurin onkaloissa hautuivat hitaasti nauriit. Ne tuoksuivat siltä, miltä maistuivatkin eli makean imeliltä. Ja savun tuoksu tietenkin. Tuleen tuijottajaa taisivat pidätellä paikoillaan nimenomaan lupauksia antavat tuoksut ja Jussi-pappa, jota alle kouluikäinen Anna Emilia seurasi kuin hai laivaa. Ei siinä paljon puheltu, koska riihitonttu olisi muuten saattanut häiriintyä. Mutta laatuaikaa se oli, monilapsisen perheen vesa sai olla kahdestaan papan kanssa.

Edelleenkin vuosikymmenten jälkeen Anna Emilia uskoo aikuisten oikeesti olleensa papan lemmikki. Pappa vei hänet lääkäriin, kun polveen tuli vettä. Pappa toi hänelle kaupunkireissultaan yhden kerran leninkikankaan. Eikä se ollut karkauspäivän seutuakaan, vaan kuumaa kesää. Eikä pappa moitteen sanaa sanonut, vaikka tuvan kiikkustuolissa Anna Emilia otti niin kovat vauhdit, että tuoli meni ympäri. Keinutuoli meni rikki ja papalta katkesi muutama kylkiluu. Vuosia myöhemmin eräänä kesänä pappa ei taaskaan mitään virkkanut, vaikka Anna Emilia lähti isosiskon kanssa työväentalolle elokuviin kammottava sotamaalaus naamassaan. Ei käskenyt pesulle.

Oli se pappa Anna Emilialle tärkeä. Ensimmäisenä keväänä papan kuoleman jälkeen Anna Emilia kuuli papan tutut askelet yläkerrassa ja portaissa, vaikka hyvin tiesi, että leipälapion kopaisu tuvan kattoon ei häntä enää takaisin toisi. Nyt olisi osattava tehdä se ruisleipäkin ihan itse.

-------

Kirjoitettu pakinaperjantaille aiheesta lemmikki.

Ystävä

sinäkö se oot

Porthanian pyöröovessa

silmien sanaton silta johtaa

aikaan menneeseen

tukeva karhunhalaus

tavatessa

vuosikymmenten jälkeen

maustetaan muistoilla

huumorin kukka

bonuksena saamme

naurun ja kultaiset kyyneleet

sinä se oot

sinä

me taas

-----

Runotorstaille aiheesta ystävä.

Valo lentää

Koko sydäntalven keittiön pöytää on koristanut kirkasvalohoitolamppu. Kohta se joutaa komeroon. Päiväni eivät lähde käyntiin helposti. On suoritettava pakollisia oikomisia (satuttavasti pakkoliikkeiksikin sanottuja) alakerran mittatilausvuoteessa. Tuntikin saattaa mennä ennen kuin yön lukitsema nikamaketju aukeaa sen verran, että voin varoen kierähtää tunnustelemaan, miltä ojentautuminen tuntuisi. En halua antaa periksi, mutta ei kyllä selkänikään.

Koska tältä viikolta jäi väliin jokaviikkoinen allasvoimailu, päätin pientä pakkasta uhmaten lähteä kävelemään tutulle reitille. Oli huikaisevan kirkas päivä, mutta pakkasta liian vähän saadakseni kuulla lumen narinaa. Mutta kuulin tiaisten tiukun, palokärjen rummutusta, näin tilhien joukkopyrähdyksiä ja valon lentävän (kuuntele Katriina Honkasta) ilman lämmetessä ja samalla pudotellessa lumiharsoja sädehtivinä hippuina puiden ja pensaiden oksilta. Suoraan kasvoille. Varjopaikoissa pumpulilumi viipyi levollisesti pihlajanmarjaterttujenkin päällä. D-vitamiinin toivossa olin jättänyt aurinkolasit kotiin. Välillä näin punaista valkoisella hangella. Kadutti hiukan, mutta valon lento olisi jäänyt näkemättä, jos tummin lasein olisin ollut liikkeellä.

Pihapihlajat ovatkin jo tyhjiksi syöty. Tilhiparvi vieraili punakoisossa. Ettei vain yksi niistä olisi erehtynyt eineestä. Käsittääkseni ne punaiset marjat ovat myrkyllisiä. Miksikö? Siksi että yksi niin syöksyilevistä tilhistä istua tapitti pihakoivun oksalla kymmeniä minuutteja liikahtamatta. Ei haitannut oven äänet eikä valokuvaajan liikkeet. Seurasin päivän edetessä, miten sen käy.
Lentoon on lähtenyt, tointunut jos olikaan tokkurassa.

Loppuisi vaarin yskä ja lämpöily, selviäisi syy eikä aina vain arvailtaisi, otaksuttaisi, testattaisi ties milloin vasta. Kohta puolitoista vuotta. Astmaako? Nyt puhallellaan kaksi viikkoa mittariin ja kirjataan tulokset ylös. Jos edes toinen saisi olla terveempi. Terve on liikaa sanottu. Jaksaisimme paremmin. En minä masentunut ole. En lähtisi sauvoineni taiteilemaan epätasaista rantapolkua yksin pakkaseen. Kännykkä mukana. Pitääkin tarkistaa, toimiiko se enää, koska yksi puhelu ei ainakaan tänään koskaan tullut perille. Pyytävät oman arvion mielialasta kuntoutusosastojaksoa varten. Ajattelin kirjoittaa Medium.

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävä on hän,
joka työntää sinut matkaan kun epäröit,
rohkaisee kun emmit,
luottaa kun et itse luota.

Ystävä on hän,
joka näkee, mihin pystyt,
haastaa hyviin muutoksiin ja
auttaa tunnistamaan oman tiesi.

Ystävä on hän,
joka kysyy oikeita kysymyksiä,
jotka ohjaavat eteenpäin,
kun pelkäät menettäneesi suunnan.

Ystävä on hän,
joka toivoo sinulle vain parasta,
uskoo unelmiisi ja
antaa siivet lentää niitä kohti.

Yksi ystävä
riittää pelastamaan
kokonaisen elämän.

Tämän viestin on tänään saanut varmasti moni muukin. Kiitos H.!

Askel kerrallaan

Tarkistettuani Allyaliaksen päreestä, että olen vielä hengissä hyvinkin, päätin päivittää. Eilinen meni nopeasti. Aamupäivällä kävin Oma Lääkärissä, kun varsinaista TK:n omalääkäriä ei ole. Oletin, että aikataulu pitäisi, koska vastaanotto olisi jo 9.40. Tunnin myöhässä. Mutta aikaahan minulla juuri on. Momon harmaapukuiset salkkumiehet eivät ole sitä varastaneet. Mukava oli tavata muistaakseni neljännen kerran sellainen lääkäri, joka antaa aikaansa tilanteen mukaan ja yrittää selvittää PPP:n tarinaa. (PPP=paksun pinkan potilas). Se tiesi paria uutta tutkimusta ja neurologin paperien tilaamisen julkiselta puolelta.

Odotushuoneessa kyselin toisilta kanssakitujilta, soiko heidän päässään jotakin ylimääräistä. Siellä oli nimittäin radio auki ja kaksi televisiota eri kanavilta. Siis ei hätää, kaikkien päässä soi sama melodia. Tosin yhdessä vaiheessa eräältä odottajalta loppui kärsivällisyys ja toinen telkkari käännettiin äänettömälle. Rohkea teko.

Aulassa katselin kauniita antiikkihuonekaluja, lehtiä, esitteitä, erilaisia tuoleja, joita myös testailin rinkiä kiertäen. Odotusaika on ihan ilmaista, vettäkin saa juoda. Tohtorin luona vietetty aika sen sijaan on aika kallista, koska itse ajan varaaminenkin ja laskun maksaminen on 10 euroa ja siihen erikoislääkärin palkkio päälle. Kelan taksathan kaikki tietävät. Ne laahaavat hiukkasen jäljessä. Joskus vain on niin, että julkinen puoli heittää tavallaan rukkaset naulaan tai kirveen kaivoon. Itse on tehtävä päätös, ripustautuuko itsekin siihen naulaan vai hyppääkö kaivoon. Vai vieläkö yrittää? Minä en ole vielä antanut periksi. Tilasin lymfahieronnan torstaiksi, jotta jollakin tropilla ja tukiliiveillä tuettuna pystyisin matkustamaan lauantaiksi Lahteen ja takaisin.

Ajatusten lukija

Huomenna olisi taas yksi lääkärin vastaanottotilanne, jossa Kutuharjun kautta löytämälläni "skannerilla" olisi käyttöä. Siis jos sellainen olisi jo olemassa. Vuosien mittaan olen havainnut, että vaikka olenkin pitänyt itseäni tavallisena täysipäisenä normaaliin kommunikointiin pystyvänä ihmisenä, en lääkäri-potilas tilanteissa usein koekaan tulevani ymmärretyksi. Ja jatkuvaan asiantuntijalääkäriltä toiselle pallotteluun kyllästyneenä olen alkanut epäillä, onko minulla enää lainkaan tolkkua jäljellä. Tuossa alla lyhyt lainaus pitkästä artikkelista.

• "Some of that is extremely desirable, because it will help with diagnosis, education and so on, but we need to be thinking the ethical issues through. It adds a whole new gloss to personal medical data and how it might be used."

Valitettavasti ikää tulee joka päivä lisää eikä tämäkään teknologia saata ehtiä avukseni. Konehan olisi neutraali ja objektiivinen. Uskaltaisin kyllä antaa asentaa piuhat päähäni, koska vasten omaa tahtoani olen liian aikaisin kremppojeni kanssa joutunut nauttimaan eläkepäivistä (mitä ilmausta suorastaan olen alkanut inhota). Ja toiset piuhat pyytäisin asettamaan diagnosoivan tai hoitavan spesialistin päähän. Jokohan löytyisi yhteinen kieli?

Olisin halunnut jatkaa työtäni nuorten parissa. Olisin halunnut säilyttää kontaktit työtovereihin. Olisin sitä ja tätä loputtomiin. Olisin. Olisin.

Konditionaali on huono tapaluokka. Pitää siis siirtyä välittömästi futuuriin. Tänään puen päälleni, luen jotakin muuta kuin päivälehden, vältän istumista tietokoneen äärellä, venyttelen, poljen välillä kuntopyörää, etsin viimeiset epikriisit huomista varten, syön kalaa ja ehkä kokeilen, vieläkö laulaminen onnistuu. Elän niin tavallista sunnuntaita kuin vain voin.

Kylmää

Matin luo on hyvä tulla. En tarkoita tuossa pääministeriämme, vaan erästä kaupunkimme terveyskeskuslääkäriä. Erästä useista omalääkäreistämme. Savon Sanomissa oli tänään terveydenhuoltoon liittyvä Aulikki Elon artikkeli Potilaan lupa valita itse omalääkärinsä nousee nyt pinnalle.

Pitemmän aikaa blogiani seuranneet tietävät, että olen taajaan terveyspalveluja tarvitseva eivätkä he siinä erehdy. Minut on ulkoistettu erikoissairaanhoidosta TK:n omalääkärin vastuulle. Nimellisesti. Koko aikana ei ole muodostunut jatkuvaa kontaktia alati vaihtuvien TK-lääkärien vuoksi. Tänään jaksoin tarttua puhelimeen ja tiedustella edellisen sijaisen sijaisen neuvosta, olisiko mitenkään mahdollista päästä takaisin ennen kolme vuotta sitten tapahtunutta organisaatiomuutosta hoitaneelle omalääkärille, joka tunsi koko perheeni. Siis entisaikaiselle kunnanlääkärille. Ei ajatustani täysin torjuttu, mutta se vaatisi kirjallisen perustellun pyynnön jollekin byrokraatille. Eikä näihin viime aikaisiin pyyntöihin olla suostuttu, sanottiin suoraan. Kannattaako? En taida jaksaa.

Luin eilisestä Vivasta Elina Simosen kirjasta Kuka vierelles jää - lähihoitajan raportti (Otava,2007), joka kertoo Helsingin vanhustenhuollosta.

"Meillä on kipeänä sydän ja selkä."

Kirja on kirjoitettu paljolti Tarja Tallqvistin lähihoitajaopintoaikaisten päiväkirjojen pohjalta.
Hän työskentelee nykyään dementiakodissa.

"Onneksi meidän mummomme ja pappamme eivät ymmärrä enää näitä tylyjä arvokeskusteluja."

"Ikäihmisellä on oikeus saada elää ainutkertainen elämänsä arvokkaasti loppuun. Jos emme tätä halua, tämä on häpeällinen maa."

Sydän ja selkä kipeänä istun ja katselen kuihtunutta surunvalittelukukkakimppua raaskimatta heittää sitä poiskaan sekä läheisen kuolinilmoitusluonnosta ja saapuneita adresseja odottaen viestiä TK:n yhteispäivystyksessä jo viisi tuntia istuneelta puolisoltani. Sielläkin on vain yksi lääkäri.

Kuva on otettu eilen hiukan neljän jälkeen. Ihmeellistä ja kaunista, miten laskeva aurinko kultaa vastarannan, vaikka etualan jään lumipeite ja taivas suorastaan peilaavat toisiaan.

Että jokin särkynyt eheytyisi.
Että löytyisi rauha, hetken lepo,
selitysten loppu.

Pia Perkiön kokoelmasta Hiljaisuuden kosketus (2002)

Minun pääni soi

Anna Emilia sai laulusta ekaluokalla viitosen. Tuon heikon arvosanan lamauttamana hän pitkään vältteli äänensä avaamista. Harmonin takana seisten hän puolittain lausui ”Pieni nookipoika vaan, uunin piippuun kaatoaa, yhä ylöös yrittää, kaatolle hän kiipeää.” Mukava laulu ja tuttu asia, koska nokikolari oli toistuva vieras talossa.

Oppikoulun kolmannella luokalla oli taas totinen paikka. Opettaja oli jostakin saanut käsityksen, että Anna Emilia osaisikin laulaa ja alkoi harjoituttaa häntä laulamaan äänissä erään toisen tytön kanssa jotakin tuttua joululaulua. Parin harjoituskerran jälkeen kävi selväksi, ettei siitä mitään tule. Anna Emilia saisi soittaa ksylofonilla ”Jingle bells, jingle bells…” Ja esiintyä joka toisessa ohjelmanumerossa. Siis hänhän osasi soittaa.

Joskus opiskeluaikana kesälomalla kotona Anna Emilian äiti ihmetteli, kun tyttö arkareissaan lauleskeli ”Oi katsohan lintua oksalla puun.” Ulkomuistista vallan. Oliko tapahtunut ihme?

Äänessä pysyminen on aina ollut Anna Emilialle vaikeaa. Veljentyttökin havaitsi sen aikanaan. Mutta melodioiden tunnistamisessa hänellä ei ole mitään vaikeuksia. Anna Emilia pärjää loistavasti kaikenlaisissa kappaleiden tunnistuskisoissa. Tästä hän on tehnyt omat johtopäätöksensä. Anna Emilia laulaa vain yksin tai tyttärensä innoittamana hänen kanssaan yhdessä. Toivelaulukirjoja on laulettu parikin läpeensä yhteen menoon. Aina siihen saakka kunnes Anna Emilian puoliso vaivihkaa vihjaisee, että nyt riittää ”I Will Survive” fortissimo. Musikaalista lahjakkuutta on monenlaista. Anna Emilia kuuntelee sujuvasti päässään soivia vaihtelevia melodioita.” Kun minä kotoani läksin”,” Sinua, sinua rakastan”,” Twilight Time”, ”Diana”,” Sunrise, Sunset”,” A Woman in Love”,”Vaikka vaellus on vaivaista”,” Laula, laula, laula”,” Anna mulle tähtitaivas”, ”Myrskyn jälkeen”, ”Adagio”, ”Isä, minä tahtoisin päästä jo kotiin” ja miljoona muuta.

Anna Emilia ihan liikuttuu niiden kauneudesta ja hoitavuudesta. Miksi siitä ei annettu koulussa arvosanaa? Se viitonen on niin ikävännäköinen siellä ekaluokan arvostelukirjassa hänen mielestään. Anna Emilia irrottaa varovasti yhden mainostarran (Tess Gerritsen, Katoaminen) kirjakerhon mainospostista ja liimaa sen sen pahannäköisen viitosen päälle.

-----

Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta Melodia.

Tarpeettomat

Oli kumisaappaat ja monot,

talveksi huopikkaat.

Pojilla lapikkaat.

Kesäksi kasvun mukaan

nappaskengiksi saimme

kangastennarit kukikkaat.

En tarvinnut muuta

enkä paremmasta tiennyt.

Nyt kenkävuori kutistuu

käyttämättömyyttään,

koska enää ei auta liikkumaan

taikasaappaatkaan.

Kenkälusikan vartta jatketaan

ja turhista kengistä luovutaan.

Pari kerrallaan.

-----
Kirjoitettu aiheesta kengät Runotorstaille.


"Kengät pystyvät aikaansaamaan muutoksia, ne voivat hävittää menneisyyden ja luoda tulevaisuuden. Lähes koko historian ajan naisten kengät on pidetty piilossa, alushamepilvien ja pullistelevien krinoliinien alle kätkettyinä. Mutta vaikka ne olivat naisen vaatetuksen piilotelluimpia osia, ne samalla olivat ja ovat yhä kaikkein paljastavimpia. Silmät ovat sielun peili, mutta kengät ovat portti psyykeen."

Linda O'Keeffe: Kenkä - avokkaiden, saapikkaiden ja sandaalien kunniaksi. Valokuvat Andreas Bleckmann. Könemann, 2005. Suomennos Ilona Sevelius. Alkuperäinen teos Shoes - A celebration of Pumps, Sandals, Slippers & More, 1996.

Mutka tiedonportaissa

Aina joskus etsin sattumanvaraisesti uusia blogeja. Tänään eteeni avautui Marian blogista Joutsenlaulun sanat. Samassa alkoi päässäni soida kyseinen kappale.

Песня лебедей. И в тот момент я решила попробoвать написать этот текст на русском языке. В самом начале своего карьера блогиста у меня был блог, в котором я писала и по-русски и по-английски.

Olisi ehkä viisasta kielitaidon ylläpitämiseksi pitää venäjänkielistä blogia. Aikoinaan minulla olikin puoliksi venäjän- ja puoliksi englanninkielinen blogi Offstream, jonka deletoin, koska sinne tuli niin paljon omituisia roskakommentteja. Nyt saattaisin jo osata säätää asetuksia sillä tavalla, että pääsisin moderoimaan kommentit ennen niiden julkaisemista yms. Yksi hankaluus on se, että olen oppinut tietynlaisen kyrillisen näppäinjärjestyksen. WordPerfectissä oli foneettinen kyrillinen näppäinsysteemi, jota pidin parhaimpana. Hiirellä kirjainten näppäily tuntuu liian hitaalta.

RSS-feed kuulostaa järkevältä, mutta miten sen saa käyttöön? Vai onko se tässä valmiina? Entä Links to this post-painikkeen? Sitten on vielä jokin Post Template tuolla asetuksissa, josta en ymmärrä mitään. Mihinkähän se on tarkoitettu? Tyhmiä kysymyksiä ei ole, eihän? :)

Näkymätön jälki

Päivämäärän 26.4.1986 muistan hyvin kahdesta eri syystä. Tuona päivänä eräs kiinalainen perhe oli ollut meillä kylässä. Muistan hyvin nämä sinimustahiuksiset iloiset vanhemmat lapsineen, joiden kanssa kiertelimme kotimme ympäristössä. Meillä on käynyt kiinalaisia vieraita vain kaksi kertaa. Oli paahtavan kuuma, miltei kesäinen päivä. Harvoin huhtikuun loppuun osuu niin kuumia päiviä. Oli kaakkoinen ilmavirtaus. He kirjoittivat muutaman sanan vieraskirjaamme. Heistä jäi musteella koukeroisilla kirjaimilla kirjoitettu, mutta näkyvä jälki.

Vasta muutaman päivän kuluttua tuli tieto, että samana päivänä Ukrainassa oli tapahtunut vakava ydinvoimalaonnettomuus. Seurasimme säteilyturvakeskuksen tiedotteita. Minullekin soitettiin ja kysyttiin mitä se sana Tšernobyl tarkoittaa. Koiruoho. Olin asunut puoli vuotta Kiovassa, siis siellä lähellä.

Lapsuuskotini osui laskeuma-alueelle. Menimme käymään mummolaan. Kaikki näytti olevan ennallaan. Pihanurmikolle oli kuitenkin jätetty haravoituja lehtikasoja. Niiden kuivana pöllyttäminen ei olisi ollut viisasta. Veljeni oli hankkinut jostakin lainaksi säteilymittarin. Tuntui oudolta, miten mittari alkoi ritistä ja rätistä haravoitujen lehtikasojen kohdalla. Äänetön vihollinen sai äänen, todentui. Ja varoituksia alkoi sadella. Piti olla poimimatta sieniä, syömättä kaloja, poimimatta marjoja. Mikään ei näkynyt, tuoksunut eikä tuntunut missään, mutta oli ikään kuin kaikki olisi hetkessä muuttunut. Mikään ei ollut enää kuin ennen. Kukaan ei olisi enää turvassa missään. Meidän tajuntaamme ja ympäristöömme jäi pitkäaikainen näkymätön jälki ja koko maailmaan hitaasti, niin hitaasti, jos koskaan arpeutuva haava.

-----

Kirjoitettu Tarinamaanantaille aiheesta JÄLKI

Näyteikkunassa

Pyydän melkein joka ikinen päivä illan tummuessa miestäni sulkemaan säleverhot. Ei kai tässä nyt näyteikkunassa haluta olla?

Trauma mikä trauma. Ehkä tästä. Osuuskaupoissa oli ennen kunnonkokoiset näyteikkunat eikä niitä peitetty lakanankokoisilla tarjousjulisteilla kuten nykyään on tapana. Isä antoi meidän lasten somistaa niitä ikkunoita. Siinä joutui olemaan näytillä.

Kaupan yhteydessä oleva postitoimipaikka töineen tuli myös tutuksi. Kaikkea sai tehdä. Vaikka jakaa aamupostin. Lokerikko oli melko korkea ja lokeroita oli muistaakseni kolme rinnakkain. Niistä kyläläiset sitten hakivat postinsa. Kouluaamuina siihen urakkaan ei ehtinyt. Kyläläisten nimet tulivat tutuiksi. Kirjattujen postilähetysten kanssa piti olla äärettömän tarkka. Jokaisesta jäi kalkeeripaperin läpi tosite. Kosmoskynä taisi olla käytössä. En muista kuulakärkikyniä. Milloin ne tulivat? Veikkauskupongit tilitettiin kerran viikossa. Siitä jäi jokin pieni osuus palkkioksi. Kirjevaaka pikkuruisine punnuksineen oli mieleenpainuvin esine. Ja sinettitarvikkeet. Olikohan laskukonekin?

Iltaisin postiauto palasi hakemaan päivän postit. Ne oli valmiiksi laitettu ruskeaan sinetöityyn postisäkkiin. Pimeään aikaan minua hiukan pelotti se iltatisurina olo. Ne isot näyteikkunat ja pihaan kokoontunut äänekäs nuorisojoukko. Yritin liikkua mahdollisimman huomaamattomasti varaston kautta seuraamaan postiauton tulon ja luovuttamaan postisäkin. Ja ovi nopeasti takaisin lukkoon ja valot pois. Ja mitä minä olisin yksin mahtanut, jos se kylän nuorisojoukko olisi keskenään keksinyt, että mennäänpä kauppaan sisään? Ihmeen paljon vanhemmat minuun luottivat. Olin tuolloin alle kolmentoista. Muutkin linja-autot jakoivat postia. Muistan suuresti ihailleeni rahastajan taitoa osuttaa lehtinippu vauhdissa tienposken postilaatikkoon. Huteja en nähnyt koskaan. Ja se rahastajatytön laukku oli aivan kadehdittavan ihana.

Osuuko?

Viime aikoina on silmiini useammin kuin kerran osunut epämiellyttävä JOKA TOINEN-TV-MAINOS. Siinähän istutaan johonkin ilmeisesti Linnanmäen sinkovempeleeseen, joka paiskaa avaruuteen turvakaiteetta laitteeseen istuneet. Vuoroaan odottavat katsovat näytöstä kauhistunein silmin, mutta sitten vain kylmän viileästi istahtavat samaan laitteeseen. Laite kuvannee elämää ja sen arvaamattomuutta sydän- ja verisuonitautien kohdalla. Aika rajuja kampanjakuvia aikamme jo tarvitsee. Vai olisiko parempia vaikutuskeinoja elämäntapamuutoksiin, jos niitä tarvitsemme?

Joku aika sitten puhuttiin syöpään sairastumisen todennäköisyyden kasvaneen pitenevän elinaikaodotteen vuoksi tilastollisesti yhteen neljästä. Tässä uudessa kampanjassa puhutaan muista sairauksista. Joka toinen tuntuu kaksin verroin pahemmalta. Mutta nämä ovat vain tilastoja. Tämän viikkoisen Valokuvatorstain aihe sattuma sai toimittaja Kirsi Myllyniemen tarttumaan sairaus/sattuma-teemaan, josta virisi vilkas keskustelu.

Kun itse aikoinani sairastuin syöpään, diagnoosi iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin tilastoinut itseni, siis lukenut tilastoja todennäköisyyksistä, ei-tyypiksi. Tilastoihin en luota nimeksikään. Niissä pylväät nousevat ja laskevat, käyrät kiemurtelevat. Kai ne näyttävät joitakin suuria linjoja ja täyttävät sivuja väitöskirjoissa ja tieteellisissä tutkimuksissa, mutta arjen realismissa on kysymys aina yksittäisistä ihmisistä. Sama toistuu kroonisen kivun hoidossa. Tilastollisesti komealta ja tehokkaalta kalskahtava sairaalan kipupoliklinikka 1300 vuotuisine käynteineen pystyy kuitenkin auttamaan vain murto-osaa avuntarvitsijoista. Hyvin suuri joukko jää omilleen hakemaan apua umpimähkään huitoen.

Henkilökohtaisesti sain aikoinani koulutarkastuksen yhteydessä huomautuksen liian ankarasta arvostelusta, koska tilastollisesti yhden lukion kakkosluokan venäjän arvosanat olivat kaikki hylättyjä. Todellisuudessa tuosta luokasta kuului valinnaisaineryhmääni vain yksi oppilas, joka on muistaakseni ainoa, jolle koko urani aikana jouduin antamaan syyslukukausitodistukseen nelosen. Sinne sekin tieto jäi elämään tai hautautumaan - tilastoihin.


Edit 4.2.

Tänään vietetään Maailman syöpäpäivää ja kehotetaan pitämään huolta lapsista.

Mieluummin koulussa

Muistan miten kansakouluun lähteminen jännitti kovasti, koska menin yksin kahden kilometrin metsätaipaleen. Koko nimi ja syntymäaika "taottiin" päähän. Se piti muistaa ulkoa. Minkähän takia? Minähän osasin lukea. Kai sen olisi voinut paperillekin kirjoittaa ja ottaa lapun mukaan.
Koulussa oli helppoa ja mukavaa. Mitä nyt kerran jalkapallopelissä sain pallon suoraan päähäni. Kyläkoulussa joukkueeseen tarvittiin kaikki oppilaat. Ja laulukokeet pelottivat siinä määrin, että menin kipsiin kuten jotkut idoliksi pyrkivät. Mutta kun osasin sujuvasti lukea, kirjoittaa ja laskea enkä käsistänikään ollut vallan tökerö, mielelläni sinne menin. Ja saattaa se olla niinkin, että koulussa oli helpompaa olla kuin kotona.

Jotakin hankalaa koulussa ehkä oli tapahtunut, koska muistan kevätlämpimällä säällä kerran kääntyneeni Kompurolta takaisin kotiin. Kotona kerroin, että puro muka tulvi, vaikka tulva-aika oli jo ajat sitten mennyt ohi. Ykskaks vain käännyin takaisin. Oli lämmin päivä. Tämä liittyy ehkä talvella sattuneeseen kaatumiseen mäenlaskussa. Jalkani venähti polvesta niin pahasti, että siihen tuli vettä. Sitä hoidettiin lyijyvesikääreillä ja jouduin olemaan pois koulusta 47 tuntia. Se on aika paljon ekaluokkalaiselle. Meillä oli keskiviikot vielä vapaat. Kun vihdoin menin takaisin kouluun ontuen, joku poika tuuppasi minut hankeen ensi töikseen. Tahallista vai tahatonta, mutta mieleen jäi.

Syksyllä oli otettava koulusta loma paitsi perunannostopäiviksi myös rukiinleikkuuseen. Joka syksy. Aamukasteiselle ruispellolle menin sitten ihan ensimmäisenä sirpin kanssa. Siitä aamusta minulla on ikuinen muisto vasemman käden peukalon kärjessä. Leikkasin nimittäin heti alkajaisiksi peukaloni halki sillä sirpillä. Ei ollut senkokoisella talliaisella rukiinleikkuu vielä hanskassa. Ei siinä mitään, mutta kun äiti siitä vielä suuttui. Peukalo sidottiin sideharsotuppoon, mutta sitä pakotti kovasti. Mutta olin pellolla ja tein mitä pystyin. Taisin nostella lyhteitä kuhilaille.

Puintipäiviksi oli myös pyydettävä koulusta vapaata. Minut laitettiin aina puimakoneen taakse heittelemään hangolla pahnoja kauemmaksi. Se oli ihan hirveän pölyistä, hikistä ja raskasta hommaa. Miten sitä ollenkaan lapsi jaksoi? Silmät vetistivät punaisina pölystä eikä hengityssuojista oltu tuolloin vielä kuultukaan. Nytkin alkaa silmiä kirvellä, kun muistelee noita askareita. Lapset tarvittiin työhön maaseudulla tuolloin.

Kun syystyöt saatiin valmiiksi ja puolukatkin kerättyä koulukeittiötä varten, minäkin joudin eväsleipineni ja maitopulloineni opintielle. Päästään sitä kivisen tien takaakin yliopistoon, kehaisi äitini, joka ei itse ollut koskaan päässyt edes kansanopistoon, vaikka olisi kovasti halunnut.

-----

Muisteltu Pakinaperjantaille aiheeseen Koulumuisto. Eilen juuri kirjoitin postauksen ekaluokan lukutunneista. Ajattelin ensin linkittää vain sinne, mutta tällaista oli tämän ekaluokkalaisen elämä 50-luvulla.

Sattuu

Pihapiirissä
huutaa hiljaisuus,
porstuan portaalla
koinsyömä juuttisäkki.
Hellikoukusta riippuu
seittiinsä kuollut musta hämähäkki.
Tuvan ikkuna on liimapaperoitu,
kynnys keskeltä kulunut,
savusta mustunut sen katto.
Penkin alla on rutattu matto.
Ikkunalaudalla näin
kuolleita itikoita kasapäin.
Naulassa on kauhtunut sarkatakki,
lattialla Valmetin lippalakki
ja ovi puoliksi auki.

Pakkasen tulla ja mennä.

-----

Runotorstaille haastesanaan sattuma.

Lukeminen kannattaa aina?

Opittuani itsekseni lukemaan ennen kouluikää alakoulun lukutunnit olivat erikoisia. Minut laitettiin takapulpettiin ja eteeni työnnettiin Topeliuksen Lukemisia lapsille. Osa toisensa perään. Ei siinä mitään. Muistan pystyneeni keskittymään yhdysluokassa 1-3. Vaikka suurinta ikäluokkaa olenkin, ei kyläkoulussamme ollut lapsia kuitenkaan enempää kuin kuusi luokallansa. Mutta tuli jotenkin ulkopuolinen olo. Muilla oppitunneilla sain olla muiden mukana.

Pulpetit olivat niitä kahdenistuttavia kiinteitä. Poikkesin jokunen vuosi sitten tarkistamassa vanhan kansakouluni ja samalla kyselin vanhojen pulpettien perään. Naapurin Jaska oli oikeasti pahoillaan, että oli hänkin ollut jossakin vaiheessa niitä tuhoamassa. Siis polttopuiksi. Mikä tätä yhteiskuntaamme oikein vaivaa, kun aina kaiken ulkonaisen pitää olla uutta ja kiiltävää? Koulukin muuttuu välinevetoiseksi.

Mutta takaisin 50-luvulle. Kolmannen luokan keväällä opettaja alkoi ehdotella, että pyrkisin oppikouluun. Lait ja asetukset vaativat neljä luokkaa suoritetuksi ennen oppikouluun menoa. Kävin pääsykokeissa jo keväällä ja pääsin helposti sisään. Kesällä olisi suoritettava se neljäs luokka. Kannoin kansankynttilällemme voipaketteja ja kermapulloja opetuksen vastineeksi. Rahaa en muista vieneeni.

Kasviopin opettelu on jäänyt mieleen. Yläkoulun opettaja Kyösti piti "tunnit" olohuoneessaan, jota maalaistupiin tottuneena vierastin. Miksi hän ei voinut viedä minua viereiseen luokkaan ja antanut istua normaalisti pulpetissa? Seisotti edessään ja olan yli käsillä neuvoi kuvista. En pitänyt asioita vaikeina. Mielenkiintoisinta oli päästä koulun maakellariin tunnistamaan home opettajan mehupulloista! Ja syksyllä pyrin sitten toisen naapuripitäjän oppikouluun ja pääsin sinnekin. Menin samaan kouluun kuin isoveljeni. Mutta nuoruudesta ei koulussa ollut kuin haittaa. Ei kannata laittaa lapsia kouluun liian aikaisin. Lapsuus lyhenee.

----

Reilu vuosi sitten äidin syntymäpäivillä erän sukulainen katseli huteraa liikkumistani. Jouduin kertomaan olevani jo työkyvyttömyyseläkkeellä. Siihen hän jatkoi: "No, siinä meni nekin lukemiset sitten hukkaan."