Jostakin ne voimat tarvittaessa löytyvät, vielä. Eilinen aamu aukeni pilvisenä, päivään niin sattuvasti sopivana. Menomatkalla seurasin ihmetellen, miten lauhtuva sää, joko tuulen tai liikenteen ilmavirtojen vaikutuksesta, lakaisi puitten yläoksia puhtaaksi. Lumen lentoa, ei valon. Vastavirtaliikennettä oli huomattavasti enemmän, joten oma matka sujui ja eteni. Kaksi pysähdystä riitti tai oli riitettävä ehtiäksemme ajoissa. Tukiliivin luut rutistivat sisäelimiä siinä määrin, että aiheuttivat närästyksen kaltaisia oireita. Soodavesi auttoi. Onneksi.Olimme kolmansina paikalla. Ruusuja, neilikoita, punaista, sinistä, valkoista, violettia, vaaleanpunaista. Kaunista. Monta pientä saattajaa, joiden ei ollut kovin helppoa istua hiljaa siunaustilaisuuden aikaa, koska takana oli jo monta tuntia autossa istumista. Onko tämä kirkko? Onko tämä se seurakuntasali? Minulla on nälkä? Niin luonnollista ja elämään kuuluvaa. Nenäliinat varattu ja päätetty pitää pokka. Ei pitänyt minulla lainkaan. Toisia en nähnytkään itkun sumentamin silmin. Itseäänkö sitä itkee?
Lapsenlapset muistelivat vuorollaan mummiaan ja lauloivat hänelle Anna-Mari Kaskisen Ota hänet vastaan. Lapsista ei siihen ehkä olisi ollutkaan. Minulla on vielä äiti, puolisollani ei. Anoppini oli vahva nainen, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Muistot alkavat nyt ryöpsähdellä, kun käytännön järjestelyt ovat osin takana. Hänen evakkotaipaleensa on päättynyt ja äitien ketjuun sulkeutunut taas yksi lenkki. Elämä jatkuu. Suvun nuorimmainen saa tänään nimen.
Paluumatkan loppuvaiheessa pyry yllätti. Olihan se ennustettu, mutta säätila ei ollut eilisen päällimmäisiä asioita. Onneksi liikennettä ei ollut paljon. Turvallisesti pääsimme takaisin kotiin jo ennen puoltayötä. Olimme varautuneet yöpymiseenkin, mutta kissa kai meidät lopulta sai lähtemään. Siitä tietää ikääntyneensä, että haluaa nukkua aina omassa sängyssään. Muun muassa siitä. Ja ne aamulla puhtaaksi puhaltuneet puun oksat olivat saaneet päivän aikana ainakin kaksinverroin paksumman lumivaipan.
Kauniisti kirjoitettu. Mummoja minulla ei ole ollut, mutta kun olin 9-vuotiaana äitiäni saattamassa, minulla oli niin kova pissahätä, etten juuri muuta osannut ajatella. Lämmittämättömässä siunauskappelissa palelin. Räystäiltä lotisi vesi.
VastaaPoistaHyvää matkaa mummille ja osanottoni sinulle ja perheellesi. Näissä hetkissä elämä kiteytyy. Syntymä ja kuolema. Ja välissä elämä kaikkine pienine ja arkisine, kaikkine suurine ja mullistavine asioineen.
VastaaPoista"...lakaisi puitten yläoksia puhtaaksi. Lumen lentoa, ei valon...Ja ne aamulla puhtaaksi puhaltuneet puun oksat olivat saaneet päivän aikana ainakin kaksinverroin paksumman lumivaipan."
VastaaPoistaKauniisti, symboloiden kirjoitat.
Lämpimiä ajatuksia sinulle, täältä!
Siirsinkin tuon kommenttini edellisestä postauksestasi tänne johon sen tarkoitin ja poistin edellisestä. Olitkin ehtinyt samaan aikaan kommentoida takaisin. Kiitos.
VastaaPoistaAkh,
VastaaPoistaKiitos. Kovia olet kokenut.
Minulla itselläni oli yksi mummo, josta olen joskus kirjoittanutkin. Ja sitten sitä tulee yhtäkkiä itse mummoksi. Elämä tuntuu menevän niin nopeasti.
Allyalias,
Kiitos osanotosta, blogiystävä.
Sivuaskel,
Vastasinkin ensin sinulle tuonne edelliseen postaukseen.
Teksti vain tulee ja lukija löytää siitä ehkä enemmän kuin itse kirjoittaja.
Osaanottoni myös minulta :(
VastaaPoistaKatille kiitos!
VastaaPoistaOsanottoni. *lämmin halaus*
VastaaPoistaEvakkotielle joutuneista naisista taisi kasvaa lujia. Ei ollut helppoa tehdä tilaa perheelleen, kun ympäristö usein hylki ja omassa sydämessä olisi asunut koti-ikävä ja suru.
VastaaPoistaIhmettelin taannoin kollegalle, joka kirjoittaa mielenterveys-alan lehteen, miten ihminen kestää viidentoista vuoden ajan köyhyyttä ja tilapäisyyttä. Kollega selitti, että ihminen saattaa karaistua sellaiseksi, että lopulta kestää suunnilleen mitä vain.
Olisiko anopissasi ollut tällasia piirteitä, Liisa?
Osanottoni Liisalle ja lämmin halaus!
VastaaPoistaKiitos Haavetar ja Tarjuska!
VastaaPoistaKirsi,
Kyllä tunnistan mainitsemasi piirteet. Hän oli tuhattaituri ja tekijä, puurtaja, naurava ja itkevä oman paikkansa ottaja ja sitä toisaalta koko ajan hakeva, kunnes muisti meni ja mieli palasi lapsuuden ajan lauluihin ja runoihin.
Hänen vahvuutensa rinnalla tunsin itseni vajavaiseksi, mitä kyllä olenkin. Mutta mitään kärhämää anoppi-miniä-suhteessamme ei ollut. Johtuiko se sitten sitten siitä, että olin hänen ainoa miniänsä? :)
Osanotto täältäkin sinulle ja miehellesi.
VastaaPoistaOsanottoni. Anoppisi taisi olla aika paljon minun edesmenneen äitini kaltainen. Tuhattaituri, vahva, naurava ja itkevä!
VastaaPoistaVaikeat olot tekevät usein heikosta vahvan.
Leenalle ja Obeesialle myös lämpimät kiitokset osanotosta!
VastaaPoistaOtan osaa, vahan myohaan mutta kommentointi ei sujuut ollenkaan eilen.
VastaaPoistaKysyit itketaanko hautajaisissa itseaan. Aivan varmasti ainakin osittain. Ja myos kaikkia jo aikaismminkin kuolleita ystaviaan ja sukulaisiaan, eika pelkastaan henkiloa jota ollaan saattamassa.
Itketaan yleista kaipaamista, tyhjyytta.
Mutta itkeminen tekee hyvaa. Se laukaisee tunteita. Ja sita paitsi hautajaisissa iso karski mieskin saa itkea tuntematta itseaan naurunalaiseksi. Itkeakaamme!
Amen.
VastaaPoista