Pyydän melkein joka ikinen päivä illan tummuessa miestäni sulkemaan säleverhot. Ei kai tässä nyt näyteikkunassa haluta olla?Trauma mikä trauma. Ehkä tästä. Osuuskaupoissa oli ennen kunnonkokoiset näyteikkunat eikä niitä peitetty lakanankokoisilla tarjousjulisteilla kuten nykyään on tapana. Isä antoi meidän lasten somistaa niitä ikkunoita. Siinä joutui olemaan näytillä.
Kaupan yhteydessä oleva postitoimipaikka töineen tuli myös tutuksi. Kaikkea sai tehdä. Vaikka jakaa aamupostin. Lokerikko oli melko korkea ja lokeroita oli muistaakseni kolme rinnakkain. Niistä kyläläiset sitten hakivat postinsa. Kouluaamuina siihen urakkaan ei ehtinyt. Kyläläisten nimet tulivat tutuiksi. Kirjattujen postilähetysten kanssa piti olla äärettömän tarkka. Jokaisesta jäi kalkeeripaperin läpi tosite. Kosmoskynä taisi olla käytössä. En muista kuulakärkikyniä. Milloin ne tulivat? Veikkauskupongit tilitettiin kerran viikossa. Siitä jäi jokin pieni osuus palkkioksi. Kirjevaaka pikkuruisine punnuksineen oli mieleenpainuvin esine. Ja sinettitarvikkeet. Olikohan laskukonekin?
Iltaisin postiauto palasi hakemaan päivän postit. Ne oli valmiiksi laitettu ruskeaan sinetöityyn postisäkkiin. Pimeään aikaan minua hiukan pelotti se iltatisurina olo. Ne isot näyteikkunat ja pihaan kokoontunut äänekäs nuorisojoukko. Yritin liikkua mahdollisimman huomaamattomasti varaston kautta seuraamaan postiauton tulon ja luovuttamaan postisäkin. Ja ovi nopeasti takaisin lukkoon ja valot pois. Ja mitä minä olisin yksin mahtanut, jos se kylän nuorisojoukko olisi keskenään keksinyt, että mennäänpä kauppaan sisään? Ihmeen paljon vanhemmat minuun luottivat. Olin tuolloin alle kolmentoista. Muutkin linja-autot jakoivat postia. Muistan suuresti ihailleeni rahastajan taitoa osuttaa lehtinippu vauhdissa tienposken postilaatikkoon. Huteja en nähnyt koskaan. Ja se rahastajatytön laukku oli aivan kadehdittavan ihana.
Muistanpa kakarana Mäntyharjulla asuessani, kun kylän väkeä kokoontui maitolaiturin vierelle vaihtamaan kuulumisia ja odottelemaan postiauton tuloa. Postipaketti lennähti ovelta aikamoisella vauhdilla.
VastaaPoistaMenin maailmankaikkeuden viimeisellä postiautovuorolla 90-luvun alulla Vaalasta Puolangalle. Olin ainoa matkustaja. Bussikuski nakkeli taitavasti päivän lehdet heittolaatikoihin.
Työpaikkoja riitti kun postiautoissakin oli kaksi miestä töissä ja tavallisissa linjuriautoissa kuski ja rahastaja. Ratikoissakin. Oli outoa matkustaa Leningradissa bussilla. Piti opetella uusi kulttuuri. Täpötäysissä kulkuneuvoissa vain laitettiin tasaraha menemään kuljettajalle matkustajalta seuraavalle eikä aikaakaan, kun sieltä palasi piletti. Olisikohan toiminut Suomessa?
VastaaPoistaKoulumatkojen linja-autoissa oli rahastajanaiset omaa luokkaansa. Lempinimiä en enää muita muista kuin Muikku, joka oli pitkä ja hoikka, hieman karukasvoinen nainen. Harmaa työpuku ja suikkalakki päässä hän ronksutteli lippuja koneestaan pullea rahastajalaukku uumenillaan. Toinen rahastaja oli pyylevähkö, vaaleatukkainen ja vienohymyinen, joka punasteli herkästi. Täpötäydessä linja-autossa nämä "kalustoon kuuluvat" tekivät työtään takinnapit irtomaisillaan kapeaa käytävää edestakaisin kulkien. :)
VastaaPoistaHimoitsin tuota pienen rahastajatytön laukkua suuresti lapsena. Katsoin aina silmä kovana, miten tyttö asetti hoikat sormensa laukun messinkilukolle ja napsautti lukon auki. Ihana napsahdus! Ja ne lokerot, joita tyttö plarasi ja kolikkoaukot, joka kolikolle omansa. Jostain lävestä tupsahti sitten pikkukuitti. Oli se ihmettä, vähän kuin tietokone nyt.
VastaaPoistaJa näitä lapsille uskottuja töitä ja tehtäviä oli monenlaisia, sekä kotona että muualla. Itse sain ahkerana kirjastossakävijänä tutustua kirjaston takahuoneeseen ja ruveta muovittamaan siellä uusia kirjoja, ja lätkäisemään leimasimella leiman aina sivuille 99, 199, 299 jne. Isän toimistossa sain järjestellä paperipinoja ja naputtaa kirjoituskoneella.. Mutta tämä meni jo leikin puolelle.. :)
Sivuaskel,
VastaaPoistaNe liput olivat erivärisiä ja raidallisia. Ihailin rahastajan näppäryyttä ja nopeutta.
Tähän isän avittamiseen liittyy vielä sellainenkin itsestäni kiinnostava sivujuonne, että sain toimia myös elokuvakoneen käyttäjänä viereisessä työväentalossa. Yhtään elokuvaa ei kyllä niistä ole jäänyt mieleen, mutta miljöö ihmisineen kyllä. Olin aina liian nuorena joka paikassa. Vanhemmat tyrkkivät eteenpäin hyvää tarkoittaen. Varmaan siinä tuli näytettyä K-elokuviakin. Hohhoijaa noita aikoja.
Iines,
VastaaPoistaSamaa minäkin tarkoitin tuolla kadehdittavan ihana laukku.
Leimaaminen on kivaa. Täytyypä tarkistaa kirjoista, noilta sivuiltako ne kirjaston leimat löytyvät. :)
Remington-kirjoituskone oli kyllä juhlavan näköinen ja niin edistyksellinen, että nykylapset sanovat sen tulostavan heti. :)
Minulla on vielä Adlerit tallessa. Kaksi, koska tarvitsin sen kyrillisenkin. Nauhat ovat vain kuivuneet, mutta muuten toimivat kyllä. Oli gradun kirjoittaminen melko työlästä, kun piti aina vaihtaa välillä konetta ja osuttaa ne rivit kohdalleen.
Nyt voisi tällä Wordillä laittaa päreen suoraan vaikka venäjäksi. Tulipas turhan pitkä! :)
Ei haittaa. Olen toivonut, että ihmiset panisivat vanhat kirjoituskoneensa kuvakiertoon. Joku voisi kehitellä meemin.
VastaaPoistaJos olisikin se Remington, niin heti laittaisin kuvan kiertoon. Adlerit ovat ehkä liian uusia. Mutta "historiaa" niilläkin on kirjoitettu, mm. kirje naapurimaamme Jeltsinille, tosin en itse ollut allekirjoittaja, sihteerikkö vain.
VastaaPoistaTämä isän kirjoituskone oli ja on Underwood-merkkinen ja luulen, että nappaisen siitä kohta puoliin kuvan blogiini, koska se on kaunis ja koristeellinen yksilö.
VastaaPoistaHeitin Adlerin rojeen. Muistutti se malli liiaksi tankkia ja oli kotkan kuvakin otsassa. Ensimmäisen varsinaisen sepelimyllyni ostin Helsingissä Uudenmaankadulta osto- ja myyntiliikkeestä. Kirjoittelin niillä rohjoilla töissä vielä 70-luvulla. Tuoksuivat hyvälle tullessaan huollosta. Näihin helvetinkoneisiin minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Vanhat kirjoituskoneet olivat persoonallisia näöltään ja käytökseltään. Tela ja näppäimistö kestivät melkoisia tunteenpurkauksia.
VastaaPoistaJospa kuitenkin otan Adlereista kuvan jossakin vaiheessa. On niillä niin paljon kirjoitettu punamustaraitaisella nauhalla useitakin kopioita kalkeeripaperien läpi ja monistevahoja. Tarvittu korjauslakkaa ja päälle liimattavia korjauslappusia. Ja sellaisella kiireelläkin joskus, että kone pyrki karkaamaan alta. Sähkökirjoituskone jäi kokonaan kokematta.
VastaaPoista