Päivän viimeiset aallot

Jotenkin sitä kokee olevansa selityksen velkaa, vaikka ei tarvitsisi, oltuaan verkotta vajaan viikon. Ei tämä tietoyhteiskuntamme ole vielä niin kehittynyt, että joka paikasta pääsisi tuntojaan purkamaan. Noin 14 kuukauden odotuksen jälkeen kuntoutusosastojaksoni lopulta pääsi ihan yllättämään. Uusi osasto, uusia ihmisiä, jokaisella oma tarinansa. Hyvää ruokaa ja liian usein. Outoja ääniä, totuttelua, tunnustelua tiistaiaamusta alkaen. Kuminauhatehtävät kotiläksyksi viikonlopuksi. Ja yksi uudenlainen tuki alaselälle.

Kaksi kertaa kävimme taksilla Fontanellassa allasjumpassa. Toisella kerralla niin myöhään illalla, että kuulimme tuon otsikon kuulutuksen. Hykerrytti. Kylpylä oli aivan liian täysi kremppaisten mahtua sekaan, mutta sinne solahdimme. Jumppa-altaan vino pohja (ehkä) kipeytti oikean nilkan. Laitos on selvästi rakennettu aikana, jolloin liikuntaesteisiä ei vielä juuri huomioitu. Ja itse jumppakin oli suunnattu terveille. Osallistuin soveltaen.

Ihanaa päästä viikonlopuksi kotiin. Täällä ei lasketa jokaista kipulääkettä eikä tarvitse liitutaululla ilmoittaa, jos käväisee ulkona. Ympäristö harjulla on mitä kaunein, mutta viimainen pakkasviikko ei houkuttanut ulkoilemaan kuin yhden kerran. Ja henkilökunnallakin tuntui olevan 20 asteen pakkasraja. Jospa seuraava viikko olisi lauhempi.

Lähteminen kannattaa aina, vaikka olisikin vaikeaa ( mielelläni kuuntelen Jaakko Löyttyä). En muuten ole aikoihin kuunnellut sellaista määrää kalajuttuja ja herkkuruokien (niistä kuhista varsinkin) reseptejä kuin menneellä viikolla. Olin kuin eri planeetalta, koska en ole edes kalaverkkoja kertaakaan kokenut. No, mato-ongella olen kyllä onkinut rannalta ja veneestä ja pilkilläkin ollut pari kertaa. Katiskaakin osaan käyttää. En minä sentään ihan uusavuton ole. Ja vielä jaksan toivoa.