Silmäilin päivälehden. Mieleen tarttui pari ilmausta: erään vaalimainoksen lujaa pehmeyttä ja pendelöinti. Seuraavassa tekstinpätkässäni( jonka olen kirjoittanut joskus tammikuussa) on lisää melko uusia kielemme sanoja, jotka joko jäävät elämään tai sitten eivät.
Naapurimaiden keskeinen vitsailu ja kaikkinainen kilpailu on tavanomainen keskustelun aihe tuttavien tavatessa. Loppuvuodesta suomalaisia harmitti eräs svekonautti. Kukaan meistä ei enää välittäisi matkustaa avaruuteen, koska eräs ruotsalainen pääsi sinne meitä ennen. Ihme etteivät laittaneet verkkoadressia pystyyn vastustamaan moista turhuutta.
Itsekin allekirjoitin muutaman adressin vuoden aikana. Eniten nimiä taisi olla siinä verkkoadressissa, jolla yritettiin saada mepit vihdoinkin ymmärtämään, millaista tuhlausta on vaihtaa kokouspaikkaa Brysselistä Strasbourgiin ja taas takaisin. Laitoin nimeni myös vanhusten hoivatakuuta ja kunnollista kivunhoitoa vaativiin verkkoadresseihin ja joihinkin muihinkin, joita en muista, koska jätin ne kirjaamatta multikkaan. Verkkoadressin aloittajan pitää osata laatia tehokas provo, jotta ihmiset ottautuisivat mukaan. Sen lisäksi hänen tulisi curling-äidin lailla poistaa mahdollisia esteitä sekä printtimediassa että sähköisessä mediassa.
On ymmärrettävää, etteivät prekaarit p***aduuneissaan jaksa olla kiinnostuneita yhteisistä asioista, kun omissakin tuntuu olevan liikaa. Asuntoihin ja autoihin eivät mitkään mikrolainat riitä, vaikka niitä jakamalla viime vuonna Nobel-palkinnon saikin. On tämä Suomi niin kallis ja kylmä maa ja kulkuyhteydet varsinkin poikkisuunnassa huonot. Milloin taas puuttuu Pendolino-kuski, vaikka väline olisikin. Virtuaalimaailma paisuu kuin hiivataikina. On perustettu virtuaaliyliopistokin. Virtuaalioppijoitahan on jo ollut pitkään, joten oli jo korkea aika saada korkeakoulu, joka antaa heille todistukset. En kuitenkaan luottaisi noihin papereihin, elleivät ne tulisi ns. mustana valkoisella tavallisessa kirjekuoressa ja vielä kirjattuna.
Totuin viime viikolla kulkemaan ilman kännykkää. Kamera oli kyllä toppatakin taskussa, kun päätin tehdä pienen kävelylenkin helmikuun sokaisevassa kirkkaudessa. Sadan askeleen päässä tajusin, etten ottanutkaan puhelinta mukaan. Entäs jos ylivirutetut selkälihakset sanovatkin taas itsensä irti? Ei muuta kuin takaisin. On se oltava mukana. Olen siis siitäkin riippuvainen.
Viima sai posket punastumaan, mutta happi teki hyvää. Kävelijöitä ei juuri ollut vielä liikkeellä. Muutama luistelija ja kaksi koiran ulkoiluttajaa. Lehtipuut olivat menettäneet lumiverhonsa. vain paksuimmilla oksilla oli enää lunta. Havupuut saavat kannatella lumesta raskaita oksiaan pitempään. Ehjiä hankia en juuri nähnyt. Näki että uutta lunta ei ollut satanut koko viikolla. Varsinkin koulutie oli tallottu ojanpohjia myöten. Toki jossakin kohden näin tontun jälkiäkin.
(Noora sanoi joulun alla linnun jäljistä, että ne ovat tontun jälkiä. Tonttujen jäljet muuttuvat sellaisiksi, että lapset eivät tunnistaisi niitä.)
Niinhän se kieli kehittyy koko ajan. Uusia ilmauksia otetetaan käyttöön. Jokuhan ne aina keksii. Aika näyttää mikä jää. Kielitoimistokin varmaan perkaa osan pois.
VastaaPoistaVai oli tontunjälkiäkin lumessa. Ihanasti ajateltu. :)
Heilurijuna on aika hauska ilmaus, mutta miksi niitä pitäisi sanoa silloin, kun talvi yllättää ja heiluri pysähtyy.
VastaaPoistaVaari se vain lähtee joka aamu töihin niin että kolahtaa.
VastaaPoistaMukava kun olette käyneet visiitillä täällä, Maijamuru ja A-K.H.
VastaaPoistaNäkyvätköhän kommenttien päiväykset missään?
Kommentoin vanhaa, eli Bryssel-Strasbourg-pendelöintiä. Olen suomentanut istuntoselostuksia, ja kyllä moni istunto alkoi valituksella siitä, että taas piti tännekin lentää ja koneet oli myöhässä jne. Luulisin, että Strasbourgissa europarlamenttia pysyttää pikemmin Ranska kuin mepit (paitsi ehkä ranskalaiset mepit)
VastaaPoistaAnonymous,
VastaaPoistaOlet varmasti oikeassa. Sanojen kanssa pelatessa joskus ajatus hukkautuu.
Kiitos kommentista!