Melkein kuin Pöljältä Brysseliin

Kirlahin postaus herätti muistelemaan kansa- ja keskikouluaikaa. Pitempään blogiani seurannut tietääkin, että minut laitettiin oppikouluun vuotta liian nuorena. Kansakoulun (kuvassa) opettajan höykkyytyksestä vanhempani varmaankin saivat moisen kuningasajatuksen.

Opettajan lupailemasta koulumenestyksestä ei alussa ollut tietoakaan. Matikan kokeissa tuli aina nenästä verta, kun veli pelotteli opettajan ankaruudella. Ruotsin numerokin oli jossakin vaiheessa viitonen. Koulunvaihto ja elämäntilanteen rauhoittuminen käänsi kuutoset yseiksi ja suupielet ylöspäin siinä määrin, että hymypoika komeilee hyllyn päällä kunniapaikalla.

Oppikoulun teinikastajaiset eivät olleet kovin julmat, koska traumoja ei ole jäänyt. Ne pidettiin jo neljännellä luokalla, koska koulussa ei ollut lukiota. Olin siis kolmetoistakesäinen. Opettajilla eikä sen paremmin vanhemmillanikaan ollut minkäänlaista käsitystä, millainen oikeastaan olin. Eivät kuuliaisuus, hyvät numerot ja iloinen ilme riitä perusteiksi lähettää alaikäinen jonnekin Espooseen asti jollekin Suomen Teiniliiton Ohjelmatoimintakurssille. Osasin minä tietenkin junalla matkustaa. Sisko oli töissä Helsingissä ja tuli asemalle vastaan. Hänen työnantajansa vei minut kurssipaikalle mustalla kantti-kertaa-kantti henkilöautolla.

Mutta hotelliin! Siihen mennessä en ollut hotellia nähnytkään. Muistan, että minulla oli päällä keltainen itse kutomani villatakki.Vaatekomeroon ei ollut juuri mitään laitettavaa. Huonetoveristani en muista yhtään mitään. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Kaikki osanottajat olivat minua vanhempia, lukiolaisia tietenkin. Ikähaitari oli iso. Enpä sieltä keskenkään pois päässyt. Illanviettoihin, jotka eivät millään muotoa muistuttaneet oman maalaiskoulun turvallisia piiritanssikonvia, en uskaltanut mennä. Odotin vain, että kurssi loppuisi ja pääsisin kotiin... Teiniliitosta viis.

Kurssin loputtua ilmoitettua aikaisemmin kaikki tuntuivat tietävän mihin suuntaan lähteä. Jäin yksin isoon hotelliin. Pienessä teinitytön mielessäni päättelin, että täältä olisi siis poistuttava mitä pikimmin. Oli kyllä sovittu, että minut haettaisiin Helsinkiin samalla autolla millä minut oli tuotukin. Pakkasin laukkuni ja lähdin muka kävellen vastaan. Maalla se olisi onnistunutkin. Mutta Espoossa (jolla siihen aikaan oli varmaankin ihan toinen nimi) tienviittoja oli liikaa enkä ollut lainkaan kartalla. Ei ollut karttaa, ei puhelinta, ei puhelinnumeroa.

Oli keväinen aurinkoinen päivä. Lähdin summassa väärään suuntaan, kohti Hankoa. En aavistanut lainkaan, millaisen paniikin aiheutin noutajalleni. Hän löysi minut lopulta tien varrelta. Olin kävellyt kilometrikaupalla ensin Hangon suuntaan ja lopulta kääntynyt takaisin, kun sitä Helsinkiä ei ollut alkanut näkyä.

Eikä hävetä yhtään. Vieläkään.