Opettajan lupailemasta koulumenestyksestä ei alussa ollut tietoakaan. Matikan kokeissa tuli aina nenästä verta, kun veli pelotteli opettajan ankaruudella. Ruotsin numerokin oli jossakin vaiheessa viitonen. Koulunvaihto ja elämäntilanteen rauhoittuminen käänsi kuutoset yseiksi ja suupielet ylöspäin siinä määrin, että hymypoika komeilee hyllyn päällä kunniapaikalla.
Oppikoulun teinikastajaiset eivät olleet kovin julmat, koska traumoja ei ole jäänyt. Ne pidettiin jo neljännellä luokalla, koska koulussa ei ollut lukiota. Olin siis kolmetoistakesäinen. Opettajilla eikä sen paremmin vanhemmillanikaan ollut minkäänlaista käsitystä, millainen oikeastaan olin. Eivät kuuliaisuus, hyvät numerot ja iloinen ilme riitä perusteiksi lähettää alaikäinen jonnekin Espooseen asti jollekin Suomen Teiniliiton Ohjelmatoimintakurssille. Osasin minä tietenkin junalla matkustaa. Sisko oli töissä Helsingissä ja tuli asemalle vastaan. Hänen työnantajansa vei minut kurssipaikalle mustalla kantti-kertaa-kantti henkilöautolla.
Mutta hotelliin! Siihen mennessä en ollut hotellia nähnytkään. Muistan, että minulla oli päällä keltainen itse kutomani villatakki.Vaatekomeroon ei ollut juuri mitään laitettavaa. Huonetoveristani en muista yhtään mitään. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Kaikki osanottajat olivat minua vanhempia, lukiolaisia tietenkin. Ikähaitari oli iso. Enpä sieltä keskenkään pois päässyt. Illanviettoihin, jotka eivät millään muotoa muistuttaneet oman maalaiskoulun turvallisia piiritanssikonvia, en uskaltanut mennä. Odotin vain, että kurssi loppuisi ja pääsisin kotiin... Teiniliitosta viis.
Kurssin loputtua ilmoitettua aikaisemmin kaikki tuntuivat tietävän mihin suuntaan lähteä. Jäin yksin isoon hotelliin. Pienessä teinitytön mielessäni päättelin, että täältä olisi siis poistuttava mitä pikimmin. Oli kyllä sovittu, että minut haettaisiin Helsinkiin samalla autolla millä minut oli tuotukin. Pakkasin laukkuni ja lähdin muka kävellen vastaan. Maalla se olisi onnistunutkin. Mutta Espoossa (jolla siihen aikaan oli varmaankin ihan toinen nimi) tienviittoja oli liikaa enkä ollut lainkaan kartalla. Ei ollut karttaa, ei puhelinta, ei puhelinnumeroa.
Oli keväinen aurinkoinen päivä. Lähdin summassa väärään suuntaan, kohti Hankoa. En aavistanut lainkaan, millaisen paniikin aiheutin noutajalleni. Hän löysi minut lopulta tien varrelta. Olin kävellyt kilometrikaupalla ensin Hangon suuntaan ja lopulta kääntynyt takaisin, kun sitä Helsinkiä ei ollut alkanut näkyä.
Eikä hävetä yhtään. Vieläkään.
Mukava koulumuistelus!
VastaaPoistaMuistan hyvin nuo hymytyttö- ja hymypoikavalinnat ja patsaiden jaot. Minä en saanut pystiä koskaan, mutta siskoni sai. Muistan hänen pettymyksesä, kun hänelle olikin ojennettu hymypoika, tyttöpatsaat kun olivat loppuneet. Se poikapatsas sitten hyllyssä hymyili meille tytöille.
No olipa seikkailu.
VastaaPoistaMutta pakko vielä kysyä, kun kirjoitat:
"Illanviettoihin, jotka eivät millään muotoa muistuttaneet oman maalaiskoulun turvallisia piiritanssikonvia".
Millaisia ne piiritanssit sitten olivat? Jotain kehruuvalssin tapaisia vai poloneesia. Ei sunkaan ne nyt niin hulluja juttuja ollut kuin siellä minun koulussani.
Iines,
VastaaPoistaHymypoika minullakin on ja hymyilee edelleen viehkosti. Ihme, että on pysynyt ehjänä.
Kirlah,
Ei todellakaan mitään parimarssia. En ole kuullutkaan. Muistaakseni ainoa paritanssi oli juuri tuo mainitsemasi Kehruuvalssi.
Muista on jäänut mieleen Kalliolle kukkulalle, On neidolla punapaula ja varsinkin loputtoman pitkä Ei ole leskeä ollenkaan, johon löysin sanatkin
1.Ei ole leskeä ollenkaan, ollenkaan, ollenkaan.
Ei ole leskeä ollenkaan, ollenkaan.
2.Tuolta se tulla sipsuttaa…
3.Tytön (pojan) oma kulta vaan…
4.Mitkäs sil on jalassa…
5.Vanhat tuohivirsut vaan…
6.Ja nekin pitäis paikata…
7.Vaan kun ei oo nauloja…
8.Puodistahan niitä saa…
9.Alimmalta hyllyltä…
10.Kymmenellä pennillä…
11.Vaan kun ei oo pennejä…
12.Pankistahan niitä saa…
13.Vaan kun ei oo luottoa…
14.Mikäs nyt sit pelastaa…
15.Täytyy mennä naimisiin…
16.Ota rikas leski vaan…
17.Sitten virsut paikataan…
18.Viepä tyttöni pappilaan…
19.Sitä kihlakirjaa hakemaan…
20.Nyt on lopussa satu tää…
Se lopetettiin yleensä kohtaan 12. Tietenkin, koska oli kyseessä lapset.
Kerran muistan tilanteen, jossa valvova opettaja lähti käymään jossakin, eräs viidesluokkalainen laittoi soimaan Peppikarhujen huviretken. Sitä saattoi tanssia. Sekin yritys loppui heti, kun opettaja palasi saliin.
Vasta lukiossa jumppatunnilla opetettiin tanssimaan ja sai sitten konvissa tanssia.
Nyt tuli mokkasiineille liikettä, tarinassasi on tunteiden tiellä on niin monta yhtymäkohtaa että itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.
VastaaPoistaTietä käyden tien on vanki
vapaa on vain umpihanki...
Miten elämäntärkeää onkaan kuunnella itseään, lähteä hotellista omaehtoisesti kohti kotia. Liirumlaarum saa jäädä.
Onko tuttu piirileikki:
Lintu lauloi oksalla huojuvalla
kosken partaalla kuohuvalla.
Sitä me lauloimme ja leikimme Snellmanin koulun pihalla – ja myöhemmin yhteiskoulun piirileikki-illanvietoissa.
Kiitos muiston jakamisesta. Kuvakin mitä ihanin.
Lastu,
VastaaPoistaEi ehkä juuri tuota, mutta
"Lintu lauloi oksalla,
lauloi niitä näitä.
Tule tänne tyttö/poikakulta,
että saatais häitä."
Tuollainen tupsahti mieleeni tuosta mainitsemastasi piirileikistä. Ja viime yönä muistoja luokkaretkestä, yrityksistä olla yhtä aikuinen kuin luokkatoverit.
Ensimmäinen kerta lavatansseissa, joista myös kävellen kotiin puolet matkasta. On tullut kävellyksi. Muistoja pukkaa, omaelämävideon käsikirjoitusta. :)