...a giant leap...

"En kirjoita tästä mitään, koska tämän muistan muutenkin koko elämäni", kirjoitti 18-vuotias Esko Valtaoja päiväkirjaansa heinäkuun 17. päivänä 1969. (HS TV-Nyt) Televisio on kiitettävällä tavalla muistuttanut tuosta kuukävelystä useissa ohjelmissa. Minä olen miettinyt pääni puhki, missä olin kun. Siksi että en muista. Muistan paljonkin asioita 60-luvulta, mutta tässä kohtaa muistissani on ihmeellinen jättimäinen aukko.

Tuolloin ei uutisia tulvinut tuhansista lähteistä samanaikaisesti, vaan eri puolella maailmaa ehkä valikoitiin tarkkaankin mitä uutisoidaan ja miten. Taisin olla uutispimennossa itäisessä naapurimaassa. Kesäkuussa pidin ehtolaiskurssit(Joku saattaa vielä muistaa mitä ne tarkoittavat.) . Tienestillä ostin tummanruskeat pitkikset ja beigen nappikoristeisen puseron ja matkalaukun sävy sävyyn. Tuolloin maripaidat olivat hinnaltaan opiskelijallekin sopivia. Niitä oli mukana ainakin kaksi. Ja vihreät sammarit.

Olin siis loppukesän kielikursseilla. Asuimme neljän hengen huoneissa. Yksi yhteiskeittiö oli käytävällä. Pesutilat l. suihkut kellarikerroksessa. Oppitunteja ja ekskursioita päivät täynnä, illat kotitehtäviä. Tamara-opettajamme(kaan) en muista maininneen ko. asiasta. Meillä ei ollut radiota, saatikka televisiota. Jos halusi soittaa esim. kotiin, piti mennä lennättimeen ja tilata 3 minuutin puhelu ja odotella sitä sitten aikansa. Kun puhelu vihdoin tuli, ei tullut mieleenikään kysellä, mitä maailmalla on tapahtunut. Oli tärkeämpiä, siis henkilökohtaisia asioita ja pienoinen pelko puserossa, koska keskus pyytää lopettamaan puhelun.

Mukavia ovat nuoruusmuistot valkeiden öiden, nostosiltojen ja kauniiden kanavien kaupungista. Olin opiskellut kieltä alkeista alkaen kolme vuotta, mutta vasta Leningradissa opin puhumaan sitä. Läpäisin appron suullisen tentinkin, vaikka kirjallisuuskysymykseen olisi pitänyt vastata venäjäksi. Sanoin suoraan, etten osannut vielä puhua koko kieltä ja olin kesällä lähdössä kielikylpyyn, kuten nykyään sanottaisiin. Ihana Igor-proffa ymmärsi.