31. lokakuuta 2006

Sateen sattuessa sisällä

Kesäisiin kokoontumisiin kutsuvissa ilmoituksissa on melko usein säävaraus. Talvella on tietenkin pakkasraja. Nyt jo pieni pakkanen nipistelee nenänpäätä ja lunta on nimeksi. Mikä riemu ensilumi onkaan pienille lapsille. Heti löytyvät liukurit ja räntäluminen viettävä nurmikko on jälkiä täynnä.

Itselle pitää etsiä komeron pohjalta kenkiin liukuesteet ja irrottaa kävelysauvoista asvalttitassut. Kyseisistä toimenpiteistä huolimatta saatan jäädä luvattomasti sisälle. Eilen niin kävikin. En päässyt parveketta pitemmälle. Siistin hiukan paikkoja ja kohta sotkin, kun päätinkin paljastaa ompelukoneen korjattavien vaatteiden röykkiön alta. En minä mitään tietenkään korjaamaan ryhtynyt. Varsinkin housujen vetoketjun vaihtaminen on niin hankala homma, että sitä siirtää ja siirtää tuonnemmaksi. Ja ensin olisi pitänyt käydä ostamassa se vetoketju. Otin esille uusia kangaspaloja ja mietin, mitä niistä voisi tehdä. Sain aikaan viisi tyynynpäällistä ja muutaman pannulapun. Onneksi Singer ei temppuillut.

Sunnuntaina tuli ulkoiltua elisenkin edestä, kun SS:n artikkelin innostamina lähdimme kiertämään haminalahtelaisten lintumaalareiden jalanjäljille rakennetun kulttuurimaisemapolun. Mieheni otti kumisaappaat, minä sauvakävelylenkkarit. Kolme muuta autokuntaa oli samoilla poluilla, jotka portaikoista ja pitkospuista huolimatta olivat todella hankalia kulkea. Polku oli vielä upottavaa lätäkköistä sammalta. Jalat kastuivat ja maisemien ihailu muuttui kohdallani kuivien kohtien etsiskelyksi. Piti vain päästä katsomaan uusi reitti ennen lumen tuloa. Uusi on aina uusi. Jos turistit ja paikkakuntalaiset ottavat sen omakseen, ei mene aikaakaan, kun maastopohja kuluu mustalle mullalle ja kantavaksi. Sään ja tiheän puuston vuoksi itse maisema ei silmiä hivellyt. Ruska oli miltei sammunut.

28. lokakuuta 2006

Ei sikaa säkissä

Kroppa vaati liikkeelle, vaikka tuimahko tuuli heitteli räntää. Tiesin, että läheisessä nuorisotalossa oli kirppis tänään ja otin kävelylenkille varulta 20 euroa mukaan. Otsikon "ei pidä ostaa sikaa säkissä" tuli jostakin käsittämättömästä syystä mieleeni. Sianporsashan tuotiin kotiin aina säkissä, tavallisimman polkupyörän tarakalla!

Kosteankylmän sään arvasin verottavan asiakkaita, en toki siinä määrin kuin osoittautui. Myyjät olivat hilpeällä tuulella tavararöykkiöidensä takana. Yksilöllinen palvelu tuntui oudolta. Minua tartuttiin hihasta ja vietiin katsomaan sitä ja tätä, tuotiin kenkiä ja kysyttiin kengännumeroa. Lopulta ostin pari keittiöpyyhettä (kuvassa) ja aarrehelyjä tyttöpuolisille lastenlapsille. Olisin ehkä tuhonnut enemmänkin euroja, jos niitä ja tavaroiden kantaja olisi ollut mukana. Vastaleivotut pullat ostin tuomisiksi kohtuuhinnalla, 50 senttiä kappale. Kulutin 3,5 euroa!

Yllättävin tilanne oli siinä pullaluukulla, kun minulle tuiki tuntematon naisihminen väenvängällä olisi vienyt minut lähimpään hotelliin jollekin luennolle. Kyydinkin olisin saanut edestakaisin. Lopulta selvisi, että tarjolla olisi ilmainen tietoisku Omega 3 lohiöljykapseleista, joista hänellä oli käsilaukussaankin näytepurkki. Tutunnäköistä tavaraa.

Verkostomyyntikokemukseni palautuivat hetkessä muistin lokeroista. Ravintolisäkotimyynnin lisäksi muistin myös Tupperware-, Swipe-, vaatemyynti- ja kosmetiikkakotikutsut, joissa kahdessa ensiksi mainitussa olin ollut useammin kuin kerran. Ja ostanut kalliita rasioita ja pyykkipulveria, sukkahousuja ja yhden ainoan kerran 800(sic) mummon markan arvosta ihonhoitotuotteita. Epäröidessäni niin suurta sijoitusta kerralla, minulle sanottiin, että kyllä sitä virkanainen voi itsellensä sellaisen sallia. Ja tuli sen kerran sallituksi. Enpä juuri viitsinyt kotona mainostaa, mitä tuli tehdyksi.

Sosiaalinen paine sen teetätti. Kutsujen pitäjät olivat tuttavia. Verkostoitumisen tärkeyttä korostettiin 10-15 vuotta sitten. Lopulta alkoi tuntua siltä, että sama rinki osti näitä tuotteita toisiltaan, jotta pisteitä karttuisi ja verkostomyyjät pääsisivät edes omilleen. Pyörivätkö nämä ringit edelleen, en tiedä. Ehkä nettimyynti on tullut niiden tilalle.

Hylätty (Runotorstai)







hylkäsin itseni silloin
kun kädet korvilla illoin
kiskoin ylemmäs täkkiä
lopettakaa äkkiä
en tule taas

kuitenkin menin
riidat lepyttelin
suoraa lähetystä seurasin
kynttilän valossa astelin
alas kuullakseni tarkemmin
vaikka pelkäsin

en mene enää
etsin pienen itseni
hankin turvakameran nauhat
ja katson ne kaikki uudelleen
ilman ääntä

26. lokakuuta 2006

Ekomummu vai egomummu?

Tuttuakin tutumpaa ikikuusten suojamaa polkua noustessa ja vielä vihreinä kurottavia pieniä ketunleipiä katsellessa ajattelin niitä näitä. Muistelin reilusti yli 30 vuoden takaista säätilaltaan samanoloista päivää. Esikoisemme syntyi silloin. Kun palasimme Naistenklinikalta kotiin Huopalahteen, valkoinen lumi oli kuorruttanut kaupungin. Siksi joka vuosi odotan lumisadetta näihin aikoihin.

Pari päivää sitten sai tänäkin syksynä jättää jalanjälkensä ensilumeen. Tänään samalla polulla tanssivat hetken aikaa syksyn ensimmäiset rakeet. Tumman kuusimetsän syli oli vielä lämmin ja jokuset varpujen väriläiskät ilahduttivat silmää irtautumalla niin selvästi alustastaan. Pururadalle päästyä värit, vaikka sävyt olivat samat, menettivät osan tehostaan. Pilvinen päivä oli ehkä osasyyllinen. Sinne jätin kumisaappaiden jäljet, vuosien mittaan jatkuvasti levenevälle polulle. Surin maan kulumista tuhansien askelten ja kävelysauvojen alla. Olenko ekomummu, kun sellaisia murehdin?

Ajattelin myös ns. egomummuja, jotka shoppaavat, herkuttelevat, matkustelevat, hoidattavat itseään ja ostavat uusia kalliita autoja. Velkansa maksanut 50+-sukupolvi pyörittää yhteiskuntamme rattaita. Mainostajat ovat löytäneet kohderyhmänsä, siis ne, joilla on irtonaista rahaa. Ennen oli kunnia-asia säästää pahan päivän varalle. Nyt pidetään tärkeänä toteuttaa itseään, maksoi mitä maksoi. Riittääkö egomummuilla aikaa lastenlapsille? On hydrobicit, bailatinot, golfit, karaoket, diskot eli se vihdoinkin saatu, tosin ansaittu, oma kallisarvoinen aika. Onko lääkärin määräämien hoitojen säännöllinen käyttö egomummoutta, kun se vie runsaasti rahaa?

Miksi tämä kuvio tuntuu jollakin tavalla oudolta? Taidan olla vain kateellinen, mutta haluaisin olla mieluummin ekomummu kuin egomummu.

24. lokakuuta 2006

Betaan pyrkimässä

Rohkea rokan syö. Siis ensin piti hankkia Google-tili ja sitten jatkaa ohjeiden mukaan eteenpäin. Tämä vaikutti yksikertaiselta, mutta osoittautui yllättävän työlääksi. Ainakaan minulle ei Blogger näyttänyt valittavina olevia sivupohjia kuin ripotellen. Esikatselussa en päässyt koko ruudun kokoon. Mutta aikaa on seurattava, ettei tipu kuin eno veneestä.

Tuo kategorioiden laadinta vienee aikansa ja vaatii uuden inspiraation. Ainakin istumatyötä. Näitä asioita pähkäillessä ja näprätessä ohjeiden ja koneen päivitysten, yhteensopimisongelmien, katoavien tiedostojen yms kanssa on tullut usein mieleen, miten paljon työssä olevilla ihmisillä mahtaa mennä aikaa tällaiseen. Ja mitä se kaikki maksaa? Koneet ohjelmistoineen on uusittava muutaman vuoden välein ja koulutettava henkilökunta käyttämään niitä. Nuo molemmat vaativat monia euroja ja mahdottoman paljon aikaa. Ja tuossa vaiheessa on valmiina vasta työvälineet, jotka sitten toimivat tai ei. Learning by doing.

Kaltaisellani vapaaherrattarella aikaa riittää tällaiseenkin. Tosin silittämättömät vaateröykkiöt kasvavat, lehdet odottavat lukijaansa ja pölyt pyyhkijäänsä.

22. lokakuuta 2006

Satelliittikurki

Päivän lehdestä (SS) osui heti silmään artikkeli Auli-kurjesta. Olinhan nähnyt ja kuvannut elämäni suurimman kurkiauran lokakuun alkupuolella Espoossa.Ei se Auli siinä aurassa lennä, mutta lisäsin linkin tuohon sivupalkkiin voidakseni seurata tämän yksilön muuttomatkaa.

Kurki on uljas lintu. Lähimmäksi niitä olen päässyt kerran mökkitiellä. Kurkipariskunta asteli rauhallisesti hetken välittämättä automme lähestymisestä, mutta nousi sitten siivilleen. Lapsena seurasimme kurkien ruokailua lammelle johtavan polun viereisellä isollapellolla. Siis huomattavsti etäämpää. Kurkien muuttoaurat olivat komeaa katseltavaa ja tunnistettavia huonollekin lintujen tuntijalle kuten minulle.

Olen aika ajoin miettinyt, miksi kaltaiseni korven kasvatti ei tunnista kuin jokusen linnun tai sienen. Puita ja kasveja tunnistan hiukan enemmän ja sen voi laskea keskikoulun pakollisen 120 kasvinkeruu-urakan ansioksi. Mutta kyllä se oli kuin tervanjuontia aikoinaan ja jäi aina loppukesään, jolloin helposti tunnistettavia kasveja oli mielestäni vähemmän. Kai ne ohrat, rukiit, kaurat ja vehnät sekä apila ja timotei olivat pientilalla tärkeämpiä huolehdittavia kuin ketoheinät ja -kukat. Nelilehtivalkoapilaa muistan kyllä etsineeni kontallaan useitakin kertoja. Oletettavasti aikuisilla ei ollut aikaa opettaa silloisia itsestäänselvyyksiä.

Nyt olisi aikaa opetella CD:ltä erottamaan linnunlaulut ja kuvastoista vaikka mitä. Mutta tietojen helppo saatavuus laiskittuttaa todellista oppimista. Tiedot eivät tartu entiseen malliin, koska kyseisen tiedon löytää hetkessä jollakin hakusanalla. Mitä sitä suotta aivojaan rasittamaan. Ulkoluku on kai pois muodista. Ennen opettelimme ulkoa mm. virsiä kinkereitä varten, ja ulkomuistista piti kansakoulussa ladella pitkiä tekstejä ja kartalta selostaa vesireittejä, luetella Yhdysvaltojen kaikki osavaltiot. Sama käytäntö oli Neuvostoliitossa vielä 70-luvun alussa. Vierasmaalaisina kielenoppijoina meidän piti opetella ulkoa pitkiä runoja ja jopa proosaa. Vieläkin muistan niitä pätkiä. "Veter dujet, grom grohotshet... "

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Bloggaajista on löytynyt oivia kasvien ja sienten tunnistajia. Tänne verkkoon kun kysymyksensä heittää, aika usein saa vastauksen. Ehkä yksi kysymys on jäänyt askarruttamaan. Yöllä satoi ensilumen, joka nyt on jo sulanut pois. Veikkasin aiemmin YK:n päivää. Ei se paljon vikaan mennyt.

21. lokakuuta 2006

Sanat on

Suomi on kaikenlaisten kilpailujen luvattu maa. Valitaan mm. idoleita, selviytyjiä, suurimpia pudottajia ja mikä siinä tositeevessä, BB:ssa, nyt valitaankaan. Suurin suomalainen valittiin hiljan, vaikka yhteismitallisuus tällaisissa mittelöissä lienee mahdotonta.

Nyt etsitään suomen kauneinta sanaa. Juhlavuotensa kunniaksi Suomen Kuvalehti julistaa hakuun suomen kielen kauneimman sanan. Ehdotuksensa voi lähettää kirjeitse tai internetin kautta ja mitä tahansa sanaa voi ehdottaa. Eilen ilmestyneessä SK:ssä on Susan Heikkisen artikkeli aiheesta. Minusta mielenkiintoisinta oli lukea viiden haastatellun valintaperusteita omille valinnoilleen kauneimmaksi sanaksi, joita olivat syvyys, metsänpuolimmainen, vapaus, karhunvatukka ja sydänyö.

Onko kaunista se, miltä sana ulkoasultaan näyttää, uppoaa tekstiin? Vai se, miten se hellii korvaa ääneen sanottuna? Merkityskö ratkaisee? Sanan täyteys ja yllätyksellisyys voivat myös olla perusteena, miksei myös tuttuus ja turvallisuus. Suomen vokaalit tekevät tekevät kielestämme notkean, mutta konsonanttiklustereita sanoistamme löytyy myös. Siis vivahteikkuutta löytyy. Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Se on yhtälailla kuulijan korvassa.

Sanojen ilmiasu kauneuden kriteerinä oli minulle uusi oivallus. Vaikka olen riimejä rustannut, olen tietoisella tasolla pitäytynyt sanojen merkityksessä. En välitä korkeuksiin kohoavista konsonanteista, enemmän kuuntelen ja maistelen sanoja. Mutta olen kyllä pannut merkille muissa kielissä myös sanojen ulkoasun. Puhuttunakin esim. venäjä on minun korvaani kaunista ja soinnillista. Kyrillinen teksti tasaisuudessaan on kaunista katsella, varsinkin käsin kirjoitettuna. Muinaiskirkkoslaavi näyttää suorastaan pitsiltä kuten kiina ja japanikin.

Kauneinta sanaa haeskellessa vapaa assosiointi pääsee valloilleen. Em. artikkelin sana silava - sulava - voisula - sulavoi - satakieli - menninkäinen - tiitiäinen - lainkuuliainen - kuulas - valkea ...

20. lokakuuta 2006

Syksy (Runotorstai)












syksy on parasta aikaa
metsä ja suot ovat täynnä taikaa

raskaana marjoista on pihlajarukka
tuossa kohoaa vielä apilankukka

lehtimattoa kiillottaa kuura
lammesta nousee usvahuura
laineet laiskoina puskevat rantaan
piirtäen omistuskirjoituksen santaan

kypsynyt kaisla nöyrästi taipuu
ennen kuin talven lepoon vaipuu
sädehtii suolla karpalon pullea poski
paleltaa sormia sen ken siihen koski

alhaalta kurkkii aurinko mennyttä kesää
ja osoittaa tuulelle talvipesää
usuttaa lepäämään kiireen lasta
estääkseen liiaksi huiskimasta

pois vielä oikukas tuuli karkaa
riittää vielä puistoissa työsarkaa
riisua rippeet menneen kesän
vasta sitten voi asuttaa tuulenpesän

herra Halla niityillä öisin partioi
kastehelmissä aamuisin jääkellot soi

18. lokakuuta 2006

Vesimusiikkia

Vaikka koivut vielä valaisevat lokakuista maisemaa, hämäränhyssyä riittää pitkään varhaiselle nousijalle. Tänä aamuna kiinnitin ensimmäisen kerran huomioni taivaan tähtiin säleverhon raoista. Oletin tietysti heti, että on ollut pakkasyö. Ei vielä sentään.

Läheinen kylpylä on ottanut tavakseen järjestää kynttiläuinteja aamuisin. Jo toisen kerran näin tuikkukynttilöitä sijoitetun altaiden ympärille ja kaiuttimista kaikui rauhallinen kitaramusiikki pehmeänä äänimattona. Ehkä tällä järjestelyllä on tarkoitus houkutella lisää aamukävijöitä. Ruuhka-aikana tuikut olisivat vaarallisia, mutta aamuisin altailla on ruhtinaallisesti tilaa.

Vesijuostessa oli ihan mukava katsella liekkien heijastuksia monilasisissa ikkunoissa ja muunkin valaistuksen leikkiä vedessä. En minä ennen ole kiinnittänyt huomiota valon määrään ja vaihteluihin tällä tavalla. Joko näössäni on tapahtunut muutoksia tai sitten valokuvaamisen aloittaminen on tehnyt tepposensa. Luen ympäristöä eri tavalla kuin ennen. Näen vähemmän, mutta tarkemmin. Mielestäni näen kuitenkin tällä tavoin enemmän. Paradoksaalista.

Yhdeksältä kynttilät sammutetaan ja nykyelämän hektinen tempo tunkeutuu allasosastoon. Vesijumpparyhmät alkavat ja lempeä akustinen kitara vaihtuu nopetempoiseen ja äänekkääseen musiikkiin, jonka rytmi yllyttää kuntoutujat yrittämään parhaansa ja mahdollisesti vielä enemmän. Minun on aika poistua. Nyt on vuorostaan pukuhuoneessa tilaa.

Sunnuntaisella kävelyreissullani kuuntelin toisenlaista vesimusiikkia. Kun vauhti on verkkainen, kuulee kaiken. Minut pysähdytti puron hentoinen solina. Aloin etsiä äänen lähdettä. Vettä ei näkynyt missään. Solina kuului vaimeana puron pohjakivien alta. Vedenpinta on edelleen laskenut. Rannassa voi huoletta kävellä kaislikon ulkoreunaan asti. Ihmeellinen kesä.

17. lokakuuta 2006

Mitä meiltä puuttuu?

Poistun hissistä kolmannessa kerroksessa. Vasemmalla on osaston ovi, joka on suljettu kaksin kahvoin. Oven takana on osasto täynnä vanhuksia, joista osalla on ikioma huone ikiomine tavaroineen ja valokuvineen muistin tueksi. Kirjahyllyssä on vieraskirja, josta kerrataan lähimenneisyyttä. Menemme sinne aina yllättäen.

Kun astumme osaston ovesta sisään, läheisemme seisoo rollaattoreineen ovella ja katsoo meitä avuttomin silmin ja sanoo: ”Taivaastako te siihen tipahditte?” Vastasin: ”Taivaasta. Meidän varmaankin piti tulla.”
Hänen käsivartensa ovat kauttaaltaan sinimustat ja niitä särkee. Oitis menemme hoitajien pakeille kysymään, mistä tämä johtuu. ”Lääkitys? Kaatuminen?” ”Ei, vaan väkivaltainen käyttäytyminen.”

Kun muisti jättää ja pettää, omia tavaroitaankaan ei joka hetki tunnista. Tulee astuneeksi vieraisiin huoneisiin. Niissä on vastassa toinen muistamaton ja alkaa tahtojen taisto. Vielä on hauraissa luissa ja kuihtuneissa lihaksissa sen verran voimaa, että saa työnnettyä vastaan hangoittelijan pois alta. Seurauksena on mustelmia, toisen asukkaan omaisten ymmärrettävä tuohtuminen, komentelua, rajoituksia, kieltoja, uhkauksia, lisälääkitystä ja lopulta lepositeet. Miksi?

Osastolle tarvittaisiin vähintäänkin kaksin- tai kolminkertainen määrä hoitajia. Alkaa puistattaa. Mikä on tämä hyvinvointivaltio, jolla ei ole varaa hoitaa inhimillisesti omia vanhuksiaan. Dementiaa ei kukaan itselleen valitse, kuten ei mitään muutakaan laitoshoitoa vaativaa sairautta. Mitä hyötyä on jatkuvasti pitenevästä eliniästä? Olisi hyvä päästä lähtemään terveenä, seisovilta jaloilta. Mutta niin käy vain kahdelle prosentille meistä. Olen seuraavaa polvea. Huutaako Tarja Tallquistin adressi tyhjyyteen?

Eilisiltainen M.O.T.:n Häätö-Blues oli myös sydäntä särkevää katsottavaa. Harmaantunut sitkeä nainen taisteli viimeiseen asti. Hänetkin sidottiin. Puhelimitse puoliso sitten häädön jälkeen sai selville vaimonsa olinpaikan. Ja kaikki tapahtui yhden puuttuvan rajaviivan tähden.

Norjasta kuuluu hyviä uutisia. Siellä veroja ei lasketa, vaan säästämällä varaudutaan vanhenevan väestön hyvän hoidon vaatimiin lisämenoihin. Miksi ennakointi on ollut ja on niin vaikeaa, vaikka meidät on luetteloitu tuhansin tilastoin?

15. lokakuuta 2006

Itsensä ylittäminen

Eipä uskoisi ilman tuota kuvaa, että kävin Kuopiossa Puijon tornissa tänään. Eilinen aamu oli niin takkuista oloa, että olin luopua puoliksi sovitusta iltamenosta. Onneksi Noora ja Oskari kuitenkin osuivat ohikulkumatkalla ovelleni ja veivät mummun mennessään. Käsikkäin kävelimme ja Oskari kertoili, ettei "ole pitkään aikaan tällaisia maisemia katsellutkaan". Hyvä kun tuli lähdetyksi.

Tämä aamu lupaili kirkastuvaa säätä, joten päätin autottomana kokeilla reppuretkeä kohta hiipuvan ruskan taltioimiseen. Pitkä siitä retkestä tuli, mutta kyllä kannatti tehdä. Huominen kyllä kertoo, miten paljon överiksi tämä neljän tunnin metsävaellus meni. Tapasin pari tuttavaa, näin viiden joutsenen ylilennon, poikkesin Konttilassa juomassa yrttiteetä ja syömässä elämäni (toistaiseksi) kalleimman munkin. Hinta oli kaksi euroa! Kiskurihinta ei haitannut yhtään, kun sain kuvata vuohia, lampaita ja kaneja.

Siinä vaiheessa ajattelin kääntyä takaisin, mutta sisu ei antanyt myöten. Ja kohtahan se Puijon torni jo näkyikin. Tunsin kasvoillani joko pientä tihkusadetta tai sitten kävelin pilvessä. Tornin juurella kyselin toisilta turisteilta, kannattaako nousta ylös. Nousu oli ilmainen ja täysi hissillinen ahtaanpaikankammoisia nousi korkeuksiin. Minä jatkoin suoraan näköalatasanteelle. Siellä tuuli melko navakasti ja sormia alkoi palella. Kuitenkin otin elämäni ensimmäisen stich-kuvan. Astelin varoen reunalle ja valokuvauksessa niin hankalien moniteholasien kanssa yritin tarkentaa maisemaa.

Tässä on tulos, olkaa hyvä! Kun klikkaan kuvan hiirellä isommaksi, saatan tuntea pientä ylpeyttä.

14. lokakuuta 2006

Ylpeys (Runotorstai)








agitato, fortissimo, crescendo
huusi isänikävä kuiskaten
ja vaati lunastamaan
oikeutuksen elämään
tässä multiversumissa
todistamaan sen
oravaravilla

ikaroksena
sykettä seuraamatta
kiiruhdin turhaan
matterhornilleni
liian korkealle
ylpeästi yksin

näkymättömät säteet
sulattivat siipeni
viilentävä sade
huuhteli minut alas
tummana tuhkana
aikaspiraalin pohjaan
sekoituin saveen
minut otettiin hyviin käsiin
uuden muodon saaneena
sielussani soi
piano con amore

Sirpaletietoa

Seurasin eilen illalla ensimmäisen kerran Nortonin AntiVirus-tarkistusta. Silmissä vilisti ilmeisesti jokainen uuden tietokoneen, jota nimitetäänkin Notebookiksi liitäntöineen ja käyttöelimineen (?), tiedosto. Etsittiin viruksia, vakoiluohjelmia ja muita tietoturvariskejä. Tarkistus kesti aikansa ja lopulta ohjelma ilmoitti löytäneensä 46982 tarkistettuja tiedostoa, ei virusuhkia eikä vakoiluohjelmia.

Mielestäni tuo luku on suuri, koska tämä kone on uusi. Kyllä on tieto pieninä sirpaleina, suorastaan tuusannuuskana, tuolla jossakin läppärin, laptopin, notebookin, kannettavan sisällä.

Tämän koneen, jonka oikeaa nimitystä en siis tiedä, tarina alkoi Gigantin lahjakortista, jonka viimeinen käyttöpäivä oli lokakuun neljäs. Jos se päivämäärä olisi mennyt ohi, nekin sataset olisivat menneet hukkaan. Pölynimuriin riitti suuttimen vaihto, litteeveet tuntuivat liian hinnakkailta, kännykätkin olivat toimivia ja digikamerakin jo oli. Toisin sanoen piti keksimällä keksiä, mihin hyödykkeeseen (ei turhakkeisiin, ei) käyttäisimme tuon mieheni lahjakortin.

Ratkaisu osoittautui oikeaksi, koska vajaa viikko sitten entisestä koneesta hajosi näyttö. Välillä se toimi osittain ja lopulta luopui kokonaan. Mutta hätä keksii keinot. Onhan meillä poikamme vanha pöytäkone toisessa huoneessa ja sen näytön kautta sai haetuksi muistitikulle (myös uusi ihastuttava tuttavuus) uuteen koneeseen siirrettäviä tiedostoja. Mikä vielä veikeämpää, eilen heitimme sähköpostitkin työhuoneen komeron valkoiselle seinälle dataprojektorilla. En ollut tiennytkään, että näytötön tietokone on ihan käyttökelpoinen tuollaisen heittimen kanssa. Tosin ergonomia menee silloin uusiksi.

Opin myös mitä on bookmooching. Bookcrossing oli jo tuttu juttu. Olisi kielenkääntäjille töitä.

Kuva ei liity aiheeseen mitenkään ja se on epätarkka. Se kuvaa jo lakkautetun kyläkaupan sisäänkäyntiä sellaisena kuin se oli vajaan kahdenkymmenen vuoden ajan. Purkit on tarkoitettu sadeveden keruuseen.

11. lokakuuta 2006

Mullantuoksuinen muisto

Saatuani lisäliikuntareseptin olen yrittänyt kävellä tavallista enemmän. Tänäänkin tein pienen lenkin. Aistit ovat hereillä, koska pitkään pihakiveyksellä kosteassa muhineet koivunsiemenet ja -lehdet herättivät tunnemuistituoksun perunakuopasta.

Ennen kellariaikaa perunat säilytettiin maakuopissa. Aika hankalaa oli muuten talvella se perunanhaku. Ensin piti lapioida lumi pois, sitten työnnellä eristävät oljet sivuun ja vihdoin kuopan suun laudat ja lopulta laskeutua tikkaita pitkin mullantuoksuiseen kuoppaan ottamaan ne potut. Sitten samat hommat taas toisessa järjestyksessä ja huolella, etteivät perunat palellu. Kotonani perunakuoppia oli kaksi.

Pururadalla tuli vastaan läheisen koulun suunnistamassa olevia oppilaita. Kaksi poikaa pysäytti minut ja kysyi, tiedänkö minä suunnistamisen. Vastasin tietäväni. He alkoivat vuolaasti valittaa, miten yksi heidän ryhmästään haluaa vaan juosta eivätkä he pysy mukana. Neuvoin heitä menemään itselle sopivinta vauhtia. Toinen pari tuli vähän ajan kuluttua. He näyttivät tyytyväisiltä kuten tyttöoppilaatkin. Reippaita lapsia. Itse en aikoinani koulussa oppinut suunnistamaan, koska en koskaan saanut edes koskea kompassiin. Niitä oli kai liian vähän.

Polunvarret ja tienpenkat tuli taas päällisin puolin tarkistettua. Pihlajat näyttävät puista riisutuimmilta. Ja aurausviitat, nuo talven airuet, olivat ilmestyneet kadun reunaan. Tunnistin niiden materiaalin pihlajaksi, koska niihin oli jäänyt joitakin kuivuneita lehtiä. Pihlajasta on moneksi.

10. lokakuuta 2006

Ateria (Runotorstai)










Puolinen


läskisoosia ja perunoita
kokomaitoa kannu
varrasleivän viipaleita
kullankeltaista voita
suolasilakoita

8. lokakuuta 2006

Kuvablogista

Tulin perustaneeksi tuon kuvablogini hetken inspiraatiosta ja olen ajatellut liittää sen tähän samaan blogiin. Jotenkin siinä Valokuvatorstain alkaessa ajattelin, ettei kuvien kurkkaajien tarvitsisi törmätä teksteihini. En siis ymmärtänyt staattisen linkin merkitystä. Siinähän käväistään vain yhdellä sivulla. Mukavaa, että vanhetessaan oppii koko ajan jotakin uutta.

Viikon kestänyt osittainen tauko tutuiksi käyneistä kuvablogeista oli minulle paljastavaa aikaa. Pisteenä i:n päälle satuin ehtimään lukaista Neulekirpun blogianalyysin ja olin vallan hämmentynyt. Kävelytin Marian ohjeen mukaan kameraa joka päivä ja maisemasta, kuvakulmasta, kuvauskohteesta tai jostakin muusta syystä johtuen ajatukseni assosioituivat milloin keneenkin teistä, joiden kanssa olen kommenttilaatikoissa ajatuksia vaihtanut muita blogivieraita unohtamatta.

Koska viikko oli melko tuuleton ja lampien pinnat matalalla, kuvasin aika paljon heijastuksia l. kuvajaisia, mikä toi Kooteen mieleeni. Kallioiden jäkäliä ja sammalia tiiraillessa muistin taas Iineksen ja Saturationin. Tutkaillessani vanhojen rakennusten hirsiä ja nurkkapuita, Hotasen kuvat käväisivät mielessä. Alkoi aivan tuntua siltä, että kuvaankin en pelkästään itseäni, vaan nimenomaan kuvablogiani varten. Se lienee myös perusteltu syy valokuvausharrastukselle.

Valokuvatorstain haastesanan kuultuani mieleeni pulpahti oitis eräs Iineksen kuva tältä kesältä. Se oli se hyttysen veriateria-kuvasarja. Helsingin keskustassa käydessäni ja iltataivasta ihaillessani tulivat mieleen eräät Blogisiskon kuvat. Edellä kerrottu puhunee kuvan puolesta sanan mahtia vastaan. En siellä kameran kanssa ulkoillessani muistellut tekstinpätkiä enkä runoriimejä. Aivoni alkoivat availla tarkkaan katsottuja kuvia.

Olen saanut myös aivan konkreettisia neuvoja pyytäessäni ja tietoja pyytämättäkin. Kiitos niistä nimiä mainitsematta. Tarttis tehdä jonkinlainen inventaario ja keksiä blogille uusi nimi.

6. lokakuuta 2006

MV vai väri?

Thunderstorm ahead
Viikon edetessä olen todennut totaalisen ylivarustautumisen taas tapahtuneen. Pakkasin vaatteita ja varusteita vanhan kaavan mukaan. Otin mukaan useamman teepaidan ja leggingsejä, sisäkenkiä, tossuja, kumisaappaat etc. Ison matkalaukullisen verran kuten kymmenen vuotta sitten. Nyt olenkin huomannut, että pelkkä verkkapuku olisi ollut riittävä sisäliikuntavarusteeksi, koska kolkosti kolajavat David-kuntosalilaitteet eivät ole ollenkaan sopivia kireälle kropalleni. Hermot eivät joko käskytä tai selkälihakset eivät myötää. Tasapaino tahtoo pettää. Eilenkin olin kaatua ruokasalin lattialla luikertelevaan sähköjohtoon.

Iltapäivällä katselin ulos ikkunasta ja koin kokovartalovapinaa ja mielen ja sielun kapinaa. Miksi minä en saa olla tuossa joukossa, TYKY-päivänä keppijumppaamassa sauvakävelylenkin päätteeksi kosteassa syyssäässä? Miksi minä istun veteraanien kanssa samassa odotustilassa vartomassa "pääsyä" askartelemaan? Yhtäkkiä havahdun kuullessani jonkun hoitajista kysyvän:"Onko Tauno Palo paikalla?" Ajattelen, että tämän täytyy olla kohtaus jostakin vanhasta kotimaisesta mustavalkoisesta elokuvasta. Enkä minä ole minä.

Jokin kielletty tunne nostaa päätään ja tavanomaista vahvempi voimasana nousee miltei huulille. Minä en kuulu joukkoon. En kumpaankaan joukkoon. Haen kevyttoppapuvun ja kumisaappaat, otan kameran ja lähden kiertämään jo muutaman kerran kiertämääni lenkkiä kameran kanssa. On päästävä pakoon täältä kokolattiamattojen pesuainejäämien tuoksuisilta käytäviltä ja pikkuruisesta hotellihuoneesta. Ukkosta on sekä ilmassa että mielessä, mutta ulkona mustavalkoinen muuttuu kuitenkin takaisin värilliseksi.

4. lokakuuta 2006

Läpinäkyvä minä


Oltuani muutaman päivän "oikeiden ihmisten" ilmoilla, olen havainnut muuttuneeni läpinäkyväksi. Suurissa ruokasaleissa ruokaillessa minut ohitetaan jonoissa sulavasti ja kun kannan lautasta omaan pöytääni, saan olla väistäjä. En tiennytkään nuoren työssäkäyvän miesvoittoisen polven käytöstapojen muuttuneen tähän suuntaan. He kantavat mikrosalkkujaan kännykät korvalla. Ehkä siitä löytyy syy mainitsemaani käyttäytymiseen. Ei auta, vaikka vajaa kuusikymppinen nainen olisi juuri käynyt kampaajalla ja kosmetologilla ja pukeutunut vaikka punaiseen.

Paikan vanhempi polvi, sotiemme veteraanit, lyövät globalisoituneen nuoren sukupolven käytöstavoissa 10-4. Heille nainen on nainen vielä kahdeksankymppisenäkin. Ovet avataan, tuolit siirretään eikä missään tapauksessa ohiteta jonossa, joita ruokailutilanteissa suurissa hotelleissa syntyy, vaikka ruokailuja olisi porrastettukin.

No, onhan se totta, että ikä alkaa mummulla kremppojen myötä painaa ja näkyäkin. Se täytynee vain lempeästi hyväksyä. Plussan puolella kuitenkin ollaan, koska ruoka on hyvää ja sitä on riitävästi, mitä nyt laktoositonta piimää ei tämänkokoiseen hotelliin kannata Valion tukusta ostaa. Sitä löytyi onneksi läheiseltä Shelliltä.

Hierojat tuntuvat ammattitaitoisilta ja vapaa-ajan ohjaajat ovat päteviä. Naurujooga oli mukava uusi kokemus. Dosentti Markku Myllykangas on lukuisia kertoja teilannut ns. huuhaa-hoidot. Naurujooga luettaneen siihen joukkoon hänen mielestään. Kaikkea tulee ensin itse kokeilla ennen kuin menee lausumaan omia mielipiteitään totuuksina.