Vesimusiikkia

Vaikka koivut vielä valaisevat lokakuista maisemaa, hämäränhyssyä riittää pitkään varhaiselle nousijalle. Tänä aamuna kiinnitin ensimmäisen kerran huomioni taivaan tähtiin säleverhon raoista. Oletin tietysti heti, että on ollut pakkasyö. Ei vielä sentään.

Läheinen kylpylä on ottanut tavakseen järjestää kynttiläuinteja aamuisin. Jo toisen kerran näin tuikkukynttilöitä sijoitetun altaiden ympärille ja kaiuttimista kaikui rauhallinen kitaramusiikki pehmeänä äänimattona. Ehkä tällä järjestelyllä on tarkoitus houkutella lisää aamukävijöitä. Ruuhka-aikana tuikut olisivat vaarallisia, mutta aamuisin altailla on ruhtinaallisesti tilaa.

Vesijuostessa oli ihan mukava katsella liekkien heijastuksia monilasisissa ikkunoissa ja muunkin valaistuksen leikkiä vedessä. En minä ennen ole kiinnittänyt huomiota valon määrään ja vaihteluihin tällä tavalla. Joko näössäni on tapahtunut muutoksia tai sitten valokuvaamisen aloittaminen on tehnyt tepposensa. Luen ympäristöä eri tavalla kuin ennen. Näen vähemmän, mutta tarkemmin. Mielestäni näen kuitenkin tällä tavoin enemmän. Paradoksaalista.

Yhdeksältä kynttilät sammutetaan ja nykyelämän hektinen tempo tunkeutuu allasosastoon. Vesijumpparyhmät alkavat ja lempeä akustinen kitara vaihtuu nopetempoiseen ja äänekkääseen musiikkiin, jonka rytmi yllyttää kuntoutujat yrittämään parhaansa ja mahdollisesti vielä enemmän. Minun on aika poistua. Nyt on vuorostaan pukuhuoneessa tilaa.

Sunnuntaisella kävelyreissullani kuuntelin toisenlaista vesimusiikkia. Kun vauhti on verkkainen, kuulee kaiken. Minut pysähdytti puron hentoinen solina. Aloin etsiä äänen lähdettä. Vettä ei näkynyt missään. Solina kuului vaimeana puron pohjakivien alta. Vedenpinta on edelleen laskenut. Rannassa voi huoletta kävellä kaislikon ulkoreunaan asti. Ihmeellinen kesä.