Sateen sattuessa sisällä

Kesäisiin kokoontumisiin kutsuvissa ilmoituksissa on melko usein säävaraus. Talvella on tietenkin pakkasraja. Nyt jo pieni pakkanen nipistelee nenänpäätä ja lunta on nimeksi. Mikä riemu ensilumi onkaan pienille lapsille. Heti löytyvät liukurit ja räntäluminen viettävä nurmikko on jälkiä täynnä.

Itselle pitää etsiä komeron pohjalta kenkiin liukuesteet ja irrottaa kävelysauvoista asvalttitassut. Kyseisistä toimenpiteistä huolimatta saatan jäädä luvattomasti sisälle. Eilen niin kävikin. En päässyt parveketta pitemmälle. Siistin hiukan paikkoja ja kohta sotkin, kun päätinkin paljastaa ompelukoneen korjattavien vaatteiden röykkiön alta. En minä mitään tietenkään korjaamaan ryhtynyt. Varsinkin housujen vetoketjun vaihtaminen on niin hankala homma, että sitä siirtää ja siirtää tuonnemmaksi. Ja ensin olisi pitänyt käydä ostamassa se vetoketju. Otin esille uusia kangaspaloja ja mietin, mitä niistä voisi tehdä. Sain aikaan viisi tyynynpäällistä ja muutaman pannulapun. Onneksi Singer ei temppuillut.

Sunnuntaina tuli ulkoiltua elisenkin edestä, kun SS:n artikkelin innostamina lähdimme kiertämään haminalahtelaisten lintumaalareiden jalanjäljille rakennetun kulttuurimaisemapolun. Mieheni otti kumisaappaat, minä sauvakävelylenkkarit. Kolme muuta autokuntaa oli samoilla poluilla, jotka portaikoista ja pitkospuista huolimatta olivat todella hankalia kulkea. Polku oli vielä upottavaa lätäkköistä sammalta. Jalat kastuivat ja maisemien ihailu muuttui kohdallani kuivien kohtien etsiskelyksi. Piti vain päästä katsomaan uusi reitti ennen lumen tuloa. Uusi on aina uusi. Jos turistit ja paikkakuntalaiset ottavat sen omakseen, ei mene aikaakaan, kun maastopohja kuluu mustalle mullalle ja kantavaksi. Sään ja tiheän puuston vuoksi itse maisema ei silmiä hivellyt. Ruska oli miltei sammunut.