Ihan melkein ensimmäiseksi minulle tuodaan adventtikalenteri, josta pienimmäinen on jo repäissyt jouluaaton luukun auki. Ei puolitoistavuotias ymmärrä sen hauskuutta sentään, vaikka osaakin jo riisua vaatteet, harjata hampaat, syödä ja juoda ja laulaa ja laittaa repun selkäänsä ja luetuttaa saman kirjan kolmeen kertaan peräkkäin. Eikä siinä sitten hypitä aukeamien ylitse. Ja osaa tarttua oikealla sormiotteella kynään.
Isompien kanssa jatketaan siitä, mihin on viimeksi jääty. Ei nyt vain ihan heti voi alkaa askarrella eikä aloittaa pitkiä pelejäkään, kun ovat ne juhlat alkamassa. Olisi maltettava syödä ja pukea ja sitten odottaa tovi. Ja sitten kävelemme iltapimeässä koululle ja olemme ajoissa paikalla, mutta jotenkin joudumme kuitenkin takimmaisille penkeille eikä sieltä juuri näe eikä kuulekaan muuta kuin sen "hillitöntä kekkulointia musiikin tahdissa... ja entistä hirveämpää älämölöä ja hevirokin rytkettä".
Ihan samalla tavalla kävi toisenkin alakoulun juhlassa. Ja toisen mummon kanssa olimme samaa mieltä siitä, että niillä videotykeillään voisivat heijastaa valmiiden videoiden ja kuvasarjojen tilalla elävää kuvaa siitä, mitä alakoulun oppilaat esittävät melkein lattiatasossa olevalla näyttämöllä ja sen edessä. Ja ainakin kuuluttaa, mikä luokka milloinkin on esitysvuorossa. Pysyisi jotenkin mukana.
Ja sitten aamulla on taidenäyttely ja tehdään hilejoulukuusenkoristeita huovasta ja kaulitaan pipari- ja murotaikinat päällekkäin ja saadaan raidallisia pikkuleipiä. Ja sitten kilpaillaan pallonpyörityksessä ja pelataan uutta arvaa kuka-ja-mitä-tekee -peliä. Ja vielä kaulitaan tavallista piparitaikinaa ja leivotaan perinteisiä pipareita. Ja pienin nukkuu pitkät päikkärit eikä isi ole onneksi syömässä sitä taikinaa. Ja vielä päivälliselläkin huomaamme koristehileiden välkkyvän taiteilijoiden käsissä ja poskilla ja vaatteissa.
Vielä illansuussa etsitään se silkkipaperi ja leikataan lumihiutaleita ja lumista kuusimetsää paksummasta valkoisesta paperista ja saadaan taas paperisilppua permannolle. Ja toisena yönä jostakin syystä nukun niin sikeästi, että en sitten enää kuulekaan mitään.
on elefanttipiparikin.
VastaaPoistaSinulla joulu on alkanut vanhojen perinteiden merkeissä, mutta videotykki ei sovi kokonaisuuteen. Uudet ajat, uudet tavat .... Ihana kuva piparkakkutaikinasta! Possuilla on hyvin tuttu muoto eli ne muistuttavat äidin pipareita.
VastaaPoistaa-kh,
VastaaPoistaJa monta muuta. Olisi Suomen kartta, kuusi, muumihahmot ja ties mitä vielä, muovista tai pläkistä.
Olivia,
Ilmeisesti se videotykki kuuluu asiaan nykyään. Ohjelmistokin on nopeatempoisempaa. Vai tuntuuko se vain siltä? Oli kulunut aika kauan siitä, kun viimeksi olin koulun joulujuhlissa.
Omat piparit ovat vuodesta toiseen kuita ja sydämiä.
JOs Ranskastal oytyisikin siirappia voisin niita pipareita tehda, mutta kun ei loydy minulla on hyva syy olla kiirehtimatta.
VastaaPoistaPiparit olisivatkylla hyvia - ja se taikina myos.
Harmi, että lasten esittämät näytelmät ja ohjelmat eivät kaikille juhlavieraille näkyneet. Ajatuksesi videotykistä kuulostaa hyvältä apuvälineeltä. Tokihan kaikki haluavat nähdä pienten esitykset. On pitkä aika siitä, kun sai nauttia lasten joulujuhlasta! Silloin juhlakansaa piti rajoittaa, ja vain vanhemmat olivat tervetulleita. Ohjelman näkivät ja kuulivat kaikki, mutta osa vieraista joutui seisomaan. Mutta kyllä kannatti! Itämaan tietäjät tulivat Beetelehemin talliin kumartamaan Jeesus-lasta ja enkeli ilmoitti paimenille suuresta ilosta. Juhlissa vierailivat myös iloiset pikku tontut, kulkuset myssyissä helisten.
VastaaPoistaHélène,
VastaaPoistaLapset rakastavat leipomista. Ja töytyy minun tunnustaa, että itse tehdyt piparit ja se itse tehty hämäläinen perunalaatikko kuuluvat tavallaan jouluun. Saisi niitä valmiinakin.
Laila,
VastaaPoistaKerrot menneistä kuusijuhlista ohjelmineen. Nyt aika on toinen ja totta se, että juhlien ohjelmanumerotkin ovat muuttuneet. Isoissa kouluissa juhlia on useita peräkkäin, jotta yleisökin mahtuisi. Tontut olivat juhlien varsinaisena aiheena, mikä kai on turvallisen neutraalia nykyaikana.