Päivä kerrallaan

Keskentekoiselle laiturille johtava polku on jo sula. Mutta ranta ei vielä tästä kohtaa. Kaupungista lääkärireissulta palatessa huomasin, että läheisen hotellin rannassa on varmaankin ollut koko lyhyen talven ajan avantouintipaikka. Olisinpa kääntänyt pääni siihen suuntaan aiemmin, niin en ehkä nyt olisi tässä jamassa. Kolme yötä on mennyt haahuillessa ja kovaa kurkkukipua ja yskää lievittäviä perinteisiä kotikonsteja kokeillessa, kun peräkkäiset infektiot vievät viimeisetkin voimat. Jos olisin karaissut itseäni avannossa säännöllisesti... Mutta ei sitäkään voi tietää.

Ei puske nyt pää pakinaa, vaikka viimeisin moka sattui kohdalle tänä aamuna. Yksityispuolella on näitä lääkärikeskuksia ja sairaaloita jo pilvin pimein. Yksi niistä on osannut ottaa erittäin kaukaa viisaasti yritysnimekseen Oma Lääkäri. Terveyskeskuksen puolella toimii (?) taas tämä kuulu omalääkärisysteemi. Kolmen melkein valvotun yön jälkeen minä ryhdyin (variksenäänelläni) aamulla soittamaan aikaa päivystävälle lääkärille. Apua olisi saatava. Silmät sikkaralla luin kännykästä, että Omalääkäri ja painoin Soita-nappulaa. Ja soittihan se sinne yksityiselle. Puhuin sen verran sekavia, että vastaanottovirkailija (jonka vaivoista se 10 euroa peritään joka käynnistä lääkärinpalkkion lisäksi) oivalsi minun soittaneen väärään numeroon. Ehdin jo ihmetellä, miten siellä vastattiin heti. Ehkä jollekin toisellekin on käynyt vastaavasti.

Sain kuitenkin päivystysajan vieraalle TK-lääkärille, omalääkäriä kun ei ole kuin paperilla. Ja antibioottikuurin. Puoli päivää on mennyt puolinukuksissa. Jospa lääke alkaisi purra piankin.

Silmäilin päivän postin ja Suomen Kuvalehdestä huomasin, että Paolo Coelho kirjoittaa verkkolehden blogissaan seitsemästä kuolemansynnistä. Pidän hänen pelkistetystä tavastaan kirjoittaa. Jospa blogipostauksen verran jaksaisin lukea.

Naapurin pihassa olisi ollut kauniit pääsiäisenkeltaiset narsissit kuvattaviksi, mutta sairaana en jaksa kuvata. Helposti löysin kuitenkin vanhoista kuvista kesäisen päivänliljan oranssia ilokuvaksi. Tämä perenna avaa isot nuppunsa aina vain yhdeksi päiväksi kerrallaan.

Kauniita sanoja

Ikuisesti Sinun

Metsäpirtin tuvan lattialla
vanupeiton alla
nukkuu orpo vauva nutussa
kehdossa turvaisassa, tutussa.

On aamu lauantain
ja äidillä on tuokio vain
uskallusta katsoa tulevaisuuteen
ja vaipua onttoon hiljaisuuteen.
Sydän aivan pakahtuu.
Itkuun vääntyy kasvot, suu.
Hän nostaa esiliinan kasvoilleen
ja siihen pyyhkii katkeruuden kyyneleen
surren toiveidensa haihtumista,
kaiken äkisti uudeks´ vaihtumista.

Aamunkoi ei lupaa illan rauhaa
eikä kinostunut lumi kevätlauhaa.
On kuulaankirkas pakkassää.
Kehtolaulu kesken jää.

Äiti nousee, lipastonsa avaa.
Taas samaa vanhaa kenttäpostikirjettä hän tavaa.
Hänen uskonsa ei enää tahdo riittää
Taivaan Isää tästä kohtalosta kiittää.

Ikuisesti Sinun M.

-------

Runotorstain kauneimmaksi sanaksi valitsin sinun ja kirjoitin tämän kauniiksi sanottuja sanoja sisältävän surullisen runon.

Sanameemi

Tässä vastaukseni Marian sanameemihaasteeseen flunssaiselta pätkänukkuneelta PPP:lta. Oli yöllä nenää niistäessä mitä miettiä. Haastehan on tavallaan mahdoton vastattavaksi joiltakin osin (kohdat 1., 3., 4. ja 5., koska sanojen järjestykseen laittaminen on todella vaikeaa), mutta on toisaalta mielenkiintoinen itsehavainnointitehtävä.

1. Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.) koti, äiti, isä, lapsi, ystävyys (läheisimmät)
   
2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein. tuulikannel (helisee)
3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms. mitähän, silmälasit, kuule, missä, voisitko (piti kysyä apua kumppanilta)
4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten. Kun iloitsee pienistä asioista, voi iloita usein.
5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan. seuranta, epikriisi, diagnoosi, syndrooma, hyvinvointiyhteiskunta, törkeä
6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta. pitkässä juoksussa (särähtää kielikorvaani)
7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin. vielä (antaisi toivoa)
8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut. tabloidistuminen (esim. kansanedustajien ja muiden julkisuuden henkilöiden jatkuva esillä olo lööpeissä (joka myös ikävänkuuloinen sana). Opin sanan eilen.

Olisi mielenkiintoista seurata, jos haaste etenisi itsekseen. Haastan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi Pajun/Pseudonyymin blogi.

Puijonsa kullakin

Minä tiedän nyt, kuka asuu tuolla ansarikattoisessa talossa ikkunaani näkyvässä saaressa. Tosin vain kesällä ja miksi. Kahdenkymmenenkuuden vuoden jälkeen.

Olen saanut yllättävällä tavalla tietää myös, miksi lähikauppamme sisäänajosta on tehty mielestäni vaarallinen. Yksittäinen aidanpätkä peittää näkyvyyttä liikaa. Ensimmäinen aukko ei olekaan kaupan sisäänajotie, vaan johtaa viereisen taloyhtiön paikoitusalueelle. En tosin tiedä, onko järjestelystä aiheutunut onnettomuuksia. Saattaahan se lisätä varovaisuutta, toisaalta.

Eilen nostosillan kaiteeseen nojaten katselin pilkkijöitä. Tänään saapastelin itse uskalikkona mieheni kanssa (yksin tuskin olisin tohtinut) aamukuuraisella jäällä. Paikoin oli liukastakin. Piti päästä kiertämään ja kuvaamaan Puijonsarven "nenä". Ja piti piti nähdä vielä ainakin kerran, miltä ranta näyttää jäältä katsottuna. Askelia kertyi mittariin yli viidentuhannen, vaikka meno oli varsin väkinäistä.

Näin umpeen jäätyneitä avantoja, eläinten jälkiä kantavalla hangella rannassa, ilmaan haihtumassa olevia moottorikelkan jälkiä ja latupohjia, kaksi vinhaa vauhtia luistelevaa ulkoilijaa ja rauhassa, suorastaan meditatiivisina, istuvia kalastajia. Moottoritien häly ei kantautunut jäälle saakka. Matalalentoharjoituksia tekevien hävittäjien jyly sen sijaan peitti välillä kaikki muut äänet alleen. Aina kun jalka hiukan painahti ohuen lumipeitteen alle, selkäni säikähti. Ahavoittava aurinkotuuliyhdistelmä ( koska olimme liikkeellä pitkien varjojen aikaan) polttelee vieläkin poskilla. Päivemmällä olisi ollutkin liian liukasta.

Nyt selkää kiristää ja aivastuttaa, mutta en kadu, vaikka kaikenlainen mukava aktiviteetti tahtoo heti kostautua. Pakottaisi ja kiristäisi se muutenkin. Jäi mietityttämään, mikä ihme oli kaatanut juuriltaan sen nuoren männyn siellä niemennokassa.

Pälvien päivitys

Aurinko pakottaa minut ulos. Parempi niin. Viikonlopun talonympärikierrosten jälkeen mieli halaa kauemmaksi. Vihreissä saappaissa kamera (liian painavana, mutta tarpeellisena) taskussa päätän käydä nostosillalla. Sinne pääsee ainakin lumetonta reittiä.

Paikka tosin on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Rekat ja kaikenmoiset muut autot jyristävät ja täristävät varmaankin yli kahdeksaakymppiä (siinä on rajoitus 80 km/h) sillan yli. Halusin ottaa kuvan avovedestä sillan alta. Sainkin otetuksi pari kuvaa, mutta äkkiä halusin tukevalle alustalle. Sillassa on vuosiluku 1965. Alkaa olla ikää silläkin.

Mennessä vaihdoin muutaman sanan leikkauksesta toipuvan ystävän kanssa. Kumpikaan ei voinut seisoa kuin hetken. Jatkoimme eri suuntiin. Kuvasin lähikadun uusia taloja, lumen alta paljastunutta puistoa, paria uskalikkopilkkijää (kaukaa), näin oravan ja pikkulintuja, lumen alta paljastuneet veneet. Pysähdyin yhden tutun veneen luo. Vieläkö se lähtee vesille, kun soutaja tai peränpitäjä (kumpi V. oli, en tiedä) on lopullisesti poissa? Lämmintä on varjossa 11 astetta. Lenkki oli aika pitkä ajallisesti. Kulutin nimenomaan aikaa, koska lääkärin soittoajat olivat vasta iltapäivällä.

Ultrat ja MRI-kuvat on luettu ja mitään akuuttia pahanlaatuista ei löydy. Tehostetaan kuudeksi viikoksi osteoporoosilääkitystä, kokeillaan yksi hoitosarja romukoppadiagnosoidulle (siltä minusta tuntuu) neuraalifysioterapiaa ja jokin uusi reseptikin on tulossa. Jaksa, jaksa, jaksa, tsemppaan itseäni. Kuuden viikon päähän uusi käynti, jolloin katsotaan, mitä seuraavaksi. Tuntuu ikuisuudelta. Silloinhan on jo toukokuu. Avovesi.

Edit aamuyöllä unta odotellessa:

Aamulla ihmettelimme, kun joku oli haravoinut (!) sammalleimukukkapenkkimme oikein reippaalla kädellä. Siis osa kukista oli lähtenyt mukaan. Toisiamme katselimme. Naapuriakin ajattelimme. Lenkiltä palatessa näin kuitenkin, miten ahkerat pikkupojat olivat aikuisten hommissa isojen kottikärryjen, haravoiden ja katuharjojen kanssa. Vanhemmat olivat ehkä patistaneet heidät piha-alueen siivoamiseen, mutta heiltä oli jäänyt neuvomatta, mistä voi haravoida ja mihin ei saa mennä kevättä herättelemään. Kukkapenkkien rapsutusaika ei todellakaan ole vielä. Peittelin paljastuneet kevätesikon alut ja mitä kaikkea siellä nyt onkaan tulossa koivunlehdillä, joita pojat eivät olleet vielä ehtineet kärrätä pois. Kuinka kävi, aika näyttää.

On kevät

Ajan myötä ei oikein jaksa enää välittää, mitä lumen alta paljastuu. Sen ikään kuin tietää. Ei tarvitse mennä edes ulos. Sen kun vain seuraa päivälehden yleisönosastokirjoituksia. Jos kuitenkin uskaltautuu aurinkolasit päässä ulkosalle kevään kirkkauteen, sohjossa kävellessä haluaa nostaa katseensa ylemmäksi salavien vihertäviin latvuksiin ja avata kuulonsa lintujen soitannalle ja kevätpurojen solinalle.

Minulle kevään varsinainen ensimerkki on vaaran takaa taas näyttäytyvä aurinko, joka lehdettömän pihakoivun lävitse lämmittää pohjoisrinteellä sijaitsevan kodin liian kuumaksi, ellei pidä säleverhoja alhaalla. Ja sitähän ei voi tehdä, koska toiset kevään airuet, pimeästä esiinnostetut ruukkukasvit, tarvitsevat sen valon ja lämmön. Yhtä verhojen säätämistä siis.

Kolmas varma kevään merkki on myös talvisäilytyksestä käyttöön otetut pienet polkupyörät, joista osa on keltaisella viirillä varustettuja. Näyttää hassulta kun isät juoksevat keltaisen viirin perässä pitkin lumesta paljastunutta pihakiveystä. Itse pyöräilijää ei näy lainkaan, koska kinokset ovat vielä liian korkeat. Ellei tietäisi, voisi kuvitella vaikka mitä. Parkkipaikalle on ajettava todella taiten, koska seuraavana sen valloittavat potkulautailijat, skeittaajat ja katutaiteilijat väriliituineen, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.

Säleverhojen säätäminen on täydessä vauhdissa ja pyöriäkin on jo liikkeellä. On kevät. Tarkkailu jatkuu.

----

Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta kevään merkki.

Matkalla kotiin

Lapsuuskotiin pääsee ainakin viittä reittiä. Joka suunnalla on ylitettävä soita. Tavallisin reitti tulee tietenkin kylältä. Viimeinen pätkä on kärrytietä. Autoilla ei meille ole vielä asiaa. Puroja ylittävät sillat ja kosteikot eivät kanna hevospeliä raskaampaa kulkuneuvoa. Maasto on mäkistä ja alavilla paikoilla on aina suo tai kosteikko.

Aukean suon ylittävä kapulasilta on pitkä. Ohitan vasemmalle jäävän pehkuladon ja lähteen ja alan kavuta jyrkkää kivistä rinnettä kohti kaksiosaista harmaata kotiporttia. Korpikuuset varjostavat mäkeä, mutta portin luona maisema avartuu ja taivas tulee lähelle. Koivukuja johtaa peltotilkkujen viertä aitan, puutarhan, liiterin, tuvan ja navetan ympäröimään kotipihaan. Peltoja kiertää pisteaita, jotta karja pysyisi vallanmetsän puolella.

Toisesta suunnasta kotipihaan pääsee hevoshaan läpi kulkevaa polkua, jonka varvikko kutittelee sääriä. On avattava veräjä tai pujahdettava sen puiden välistä ja kohta jyrkähkössä rinteessä oleva portti. Hevosta ei tarvitse pelätä. Mesiangervontuoksuisessa notkossa on kaivo, jonka pohjalla olen nähnyt lehtosammakoita. Sammaleisilta mesimarjamättäiltä osaan etsiä mehevimmät mesimarjat. Paja jää oikealle. Sen luona olen useimmin törmännyt kyykäärmeisiin. Olen oppinut varomaan niitä.

Riihi ja heinälato jäävät vasemmalle. Riihen takana on kaksi suurta siirtolohkaretta aivan metsän reunassa. Kummankin päälle on helppo nousta luonnon muovaamia portaita pitkin. Tunnen jokaisen kiven muodon ja tiedän, mistä löytyvät ensimmäiset heinälliset ahomansikoita, mustikoita ja vadelmia. Näiden kivien ja hevoshaan vierestä kulkee myös yksi reitti maantielle, soinen sekin.

Neljännestä suunnasta tulee harvoin kukaan. Metsäautotien päästä kulkee kuitenkin vanha kärrytie mutapohjaisen suolammen ohitse. Viides reitti johtaa korkealla mäellä olevalla kotipihalle. Se on kosteikkoja ja pellonpientareita kiertävä metsäkämpiltä tuleva kärrytie, joka on muuttumassa kinttupoluksi kulkijoiden puutteessa. Sitäkin polkua olen noussut tälle mäelle usein lakkasoilta palatessa. Vaikka reitti on jo kasvamassa umpeen, siellä ei eksy, kunhan vain muistaa seurata puhelinlankoja. Jo pihassa tunnen olevani kotona. Pihapihlajat kumartavat tulijalle, tuli hän mistä suunnasta tahansa. Ja kaksi ikikuusta seisoo vartiossa.

Lisää kodistani Nonossa, kodikkuudesta ja kotoisuudesta Valokuvatorstaissa ja Runotorstaissa.

Edit 26.3.
Rajasin kuvaa hiukan pienemmäksi.

Luokan yhteinen tunti

Jos olivat laulukokeet ahdistavia, niin jokaviikkoisista luokan yhteisistä tunneista en voi sanoa samaa. Niitä pidettiin kansakoulussa joka lauantai. Se oli aina viikon viimeinen tunti. Kaksiopettajaisen koulu alaluokka esitti silloin erilaista ohjelmaa toisilleen. Minun mieleeni ovat jääneet sananlaskut ja arvoitukset. Onkohan vielä perheitä, joissa istutaan iltaa ja kysellään vanhan kansan arvoituksia. Nämä tuntuvat kyllä paljon vaikeammilta kuin TV:n puhelutietokilpailukysymykset, jotka suorastaan ärsyttävät silmiin sattuessaan.

1. Pikkulintu liinahäntä
läpi seinän lentelee?

2. Omiaan on pirtti täynnä
eikä tunne puoliakaan?

3. Piimä kaatui pirtin päälle,
rasva lattiaan tipahti,
ei lähde vuollen vuolimella,
eikä pesten pesimellä,
eikä luudalla lakaisten?

4. Elää maailman alusta maailman loppuun asti
ei koskaan viittä viikkoa täytä?

(Oikeat vastaukset löytyvät postauksen lopusta.)

Lisäksi laulettiin yhdessä ja leikittiin piirissä. Näitä tunteja käytettiin myös muiden juhlien ohjelmien harjoitteluun. Lisäksi saatettiin leikkiä "Vettä kengässä" tai "Mitä tiedät minun ystävästäni?" Minulla ei ole tietoa, oliko tämä maan tapa kaikissa kansakouluissa vai vain oman kyläkoulumme perinne. Tätähän voisi pitää senaikaisena ilmaisutaidon opetuksena. Itselleni ei ole jäänyt ikäviä muistoja näistä tunneista ja muistan, että kaikki odottivat niitä innolla. Iloa ja mielihyvää tuottaneen yhteisen tunnin jälkeen saattoi hyvillä mielin tallustella tai hiihtää pullantuoksuiseen kotiin. Olihan leipomispäivä. Kiiltävät pullapitkot odottivat pirtin pöydällä. Ja ohrarieskat.

Oppikoulussa ja lukiossa lukukauden viimeisiä tunteja "suolattiin". Silloin laulavainen luokkamme yleensä halusi laulaa yhteislauluja eri kielillä. Pyysimme opettajiamme opettamaan niitä meille.

Oikeat vastaukset: 1. Neula ja rihma. 2. Askelten jälkiä. 3. Päivänpaiste, kuutamo. 4. Kuu.

Edit 23.3.

Wanhoja perinneleikkejä löytyy täältä ja täältä sekä lisää arvoituksia vaikka täältä.

Omnia mea mecum porto

Reviirinsä menettänyt

muuttohaukka,

jolla on ollut

kymmeniä osoitteita vaihtuvine

postinumeroineen

tietää jo, että koti

ei ole paikka,

vaan mielentila.

-------

Runotorstaille aiheesta kodikas, kotoinen.

Liikekannalla

Tänään olen ajanut autoa tavanomaista enemmän tässä lähiympäristössä. Auto alkaa tuntua taas omalta. Täytyy kyllä tunnustaa, että ajaessani silmäni harhailevat liikaa pientareilla ja tänään utumaisemassa. (Olen saanut istua pelkääjän paikalla viime aikoina ja antaa katseen kiertää vapaasti.) Pilvet olivat matalalla. Täällä alhaalla oli kirkasta. Etelään antavat pientareet näyttävät olevan jo paljaat lumesta.

Tiesin pikku-Oskarin olevan vesirokossa kotona joko isän tai äidin kanssa. Koska joka tapauksessa ajoin aamupäivällä jo keskustaan asti, päätin ( ex tempore) yllättää hänet menemällä tarkistamaan näppylät. Kyllä niitä olikin paljon, mutta kova kuume oli jo poissa. Noora oli jo päiväkodissa ja selvinnyt samasta lastentaudista paljon vähemmällä. Pyysin Oskaria kertomaan mummun rakkaat terveiset myös Nooralle (ja jättämään niitä viinirypäleitä ja pikkuruisia suklaamunia myös hänelle). Viesti oli mennyt perille. Samalla ihmettelin nuorten jaksavuutta remontin keskellä. Noorahan menee syksyllä jo eskariin ja hänen huonettaan entrataan uuteen uskoon. Vessakin oli kattolistoja vaille valmis.

Iltapäivällä oli vielä allasjumppa. Olimme paikalla melkein kaikki. 35-40 minuutin yhtäjaksoinen veden vastuksen vastustaminen hallituin liikkein alkaa olla ainoa liikuntalaji, joka jotenkuten sujuu. Siksi kai tuo auto tahtoisi kuljettaa minua nyt vaikka minne. Ennen ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin käynyt lähikaupassa tai koulun kuntojumpassa autolla. Hyötyliikuntaa sen piti olla. Mutta kun on väsynyt, uupunut tai nääntynyt (astetta vaikea määrittää), auto on nyt must. P-kortin ottaisin mielelläni ja se helpottaisi suuresti liikkumista, mutta toistaiseksi kriteerit eivät ole riittäneet. Eikä minulla sitkeys hankkia tarvittavaa lausuntoa.

Tämän päivän luontouutinen: Lähistöllä on bongattu fasaani
rouva. Tieto on luotettavasta lähteestä. Jos kamera olisi ollut mukana jumppareissulla, olisin käynyt katsomassa, vieläkö se olisi ollut paikalla.

Saunomatta jäi

Syyskuinen ruska vasta kultaa kahden korkeimmalle kurottuvan vaahteran latvalehtiä pyhien pihapihlajien jo pakahtuessa oranssisten marjaterttujen painosta keltaisen koivikon ympäröimässä erämaamökin pihapiirissä.

Mape ja Anna Emilia ovat mökin keittiössä valmistamassa herkullista sieniateriaa melko isolle porukalle, joista osa on suolla poimimassa puolukoita.

Mape: "Minäpä menen pyytämään sen saunavahdin syömään."
Anna Emilia: "Sopii, kyllä ne muutkin sovitusti tulevat sieltä suolta, elleivät ole vallan hyvää marikkoa löytäneet. "

Mape avaa ulko-oven ja ryntää välittömästi kauhistuneena takaisin keittiöön huutaen, että nyt se sauna palaa. Anna Emilia syöksyy apen asuntoautolle hälyttämään palokunnan ja juoksee saman tien liiterin taitse saunalle todetakseen, että hän ei pysty pelastamaan enää yhtään mitään ilmiliekeissä palavasta satavuotiaasta savusaunasta.

Ahnaat lieskat nuolevat ikivanhoja saunan hirsiä ja vieressä kasvavia puita tyynessä syyssäässä savun noustessa tummana patsaana pystysuoraan korkealle kirkkaansiniselle syystaivaalle kertomaan marjastajille ikävän uutisen reaaliajassa.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantaille kuva-aiheesta vapaasti soveltaen Kirjailijan häiriöklinikalta joskus löytämääni haastetta kirjoittaa 7 virkkeen novelli.

1. Maisemakuvaus
2. Joku tekee jotakin
3. Joku sanoo jotakin
4. Joku sanoo jotakin
5. Yllättävä käänne
6. Joku tekee jotakin
7. Maisemakuvaus

_____

Sopinee, kun laitetaan linkki, myös Pakinaperjantain 111. haastesanaan Sauna.

Tulenko kuulluksi - kuulenko?

Sitten viime vaalien viisastuneina emme lähteneet heti yhdeksäksi. Silloin joutuu jonottamaan. Jo eilen sateli ohutta lunta ja aamulla kaikki oli valkoista. Pystyi seuraamaan jälkiä.

Tuolta ei ole kukaan vielä käynyt missään. Tästä menee yhdet jäljet. Seurataanpa niitä. Nyt siis kolmet. Nuo autojen välistä eteemme ilmestyvät ovat kissan jälkiä. Oravan jäljet, koirien tassuja. Yhdet jäniksen jäljetkin.

Ennen kuin pääsemme pääväylälle, jälkiä on jo niin monia ja monenkokoisia, että laskumme menevät sekaisin. Uusia hyviä jalkineita näkyy ihmisillä olevan. Pohjakuviot ovat niin selvät. Kumollaan olevan maaliverkon päällä pomppii pieni tyttö. Hän ei tiedä, että se ei ole trampoliini.

Vaalipaikka on koulu. Katoksen betonipilarit on koristeltu kauniiksi. Oppilaat ovat saaneet varmaankin kuviksen tunnilla taiteilla niihin kukkaset, perhoset ja lintuset. Kantapiikit pois kengistä ja sisään. Ajokortti on mukana. Ja taskun pohjalla rahaa vaalikeräykseen. Onpa juhlallisen hiljaista. Tavanomaisten tervehdysten lisäksi kukaan ei sano mitään. Olemme mieheni kanssa ainoat äänestäjät sillä hetkellä. Koska numero on tiedossa, toimitus ei kauan kestä. Äänestyslipun uurnaan sujautettuani uskallan jo ihmetellä ääneen väen vähyyttä. Kyllä, yhdeksältä oli ollut jono kuten aina. Hyvää päivänjatkoa!

Nähtäväksi jää, muuttuuko mikään miksikään. Mutta onpahan yritetty. Paluumatkalla muistelin menneitä äänestysreissuja. Kaksi kertaa olen äänestänyt sairaalassa. Helppoa. Muutaman kerran olen hiihtolenkillä poikennut kyseisellä koululla antamassa ainoan ääneni. Aika monesti olen käynyt äänestämässä hyvän ystäväni H:n kanssa. Ennakkoon olen äänestänyt vain kolme kertaa. Niistä yhden kerran Moskovan suurlähetystössä.

Aurinko tulee esiin. Tuuli alkaa liehuttaa sinivalkoisia lippuja.

*****

Kännykkä piippaa hauskan viestin.

Henkilöt: Iida,2, Onni, 4, ja äiti.

Iida: "Minä tykkään kiusata Onnia."
Onni: "Minä tykkään kiusata Iidaa."
Äiti: "Ei se ole mitenkään hieno taito."
Iida: "No sitten me ollaan typeryksiä."

*****

Kohta perään kännykkä soi ja H. soittaa. Saan kuulla toisen pitkäaikaisen ystäväni menehtyneen äkilliseen sairauteen. Hänen aikoinaan tuoma kuivakukkapellavakimppu olohuoneemme TV-tasolla olevassa maljakossa saa uudenlaisen merkityksen. Aamuisella äänestysmatkalla juuri keskustelimme mieheni kanssa hänestä, koska hänen puolisonsa näkyi käyneen äänestyspaikalla yksin. Viime vaaleissa jonotimme oven aukeamista vielä yhdessä.

Parissa tunnissa tunteiden kirjo laidasta laitaan.

Etsin enkä löydä

Mikähän tätä naisimmeistä riepoo, kun kotikirppiksiä ja isompia tavaranvaihtopaikkoja kierrellessä silmät vääjäämättä kiertyvät niskalihasten kireydestä ja kaulajänteiden kiristyksestä huolimatta aina astiaosastoon? Arabian savupiiput ovat jo ulottumattomissa, mutta rikkimenneen ihanan vihreän syntymäpäivälahjaksi saadun lasiskoolin klooni olisi jostakin löydettävä. Sain sen sentään parhailta tyttökavereiltani täyttäessäni 17 vuotta. Seitsentoistavuotisna on neito kaunehin.

Ja siinä paloivat suloisesti pikkuiset öljykynttilät ruokaöljyssä veden päällä lastemme ristiäisissä. Niitä kynttilöitä olisi vieläkin. Ei vain ole sitä skoolimaljaa. Toisiin skooleihin en niitä laita.
Kerroksissa asuminen sen teki. En viitsi suoraan sanoa, että mieheni sen pudotti alas tuolta porraskaiteelta. Siis eivät edes lapset saaneet sitä rikki, vaan oma aviomies. Ehkä olen muutaman kerran tullut maininneeksi hänelle asiasta. Minähän en naputa, sanon vain asiasta. Olisinko sanonut useammin kuin kerran, koska muutaman erisävyisen vihreän lasiskoolin hän on tuon tuostakin kotiin kantanut. Ne eivät vain ole olleet oikeanlaisia. Skoolin pitää olla väriltään syvä männynvihreä ja malliltaan suorareunainen, mariskoolia korkeampi. Taitaa mennä loppuelämä tässä nuoruuden symbolin takaisin etsinnässä.

Sivuvaikutuksina kirpparireissuilta on tarttunut mukaan lukemattomia ohutlasisia hiottuja venäläisiä teelaseja, jokunen maljakko, yksi pikkuruinen kuparikahvipannu, ruusukuvioisia kahvikuppeja, ei edes Arabiaa, seinäkello, aterimia, kirjojakin kasapäin, suutarin pikilankaa, vanhoja peltipurkkeja ja purnukoita, pari vanhalle puristelasiselle sokerikolle, siis kermakko (vaikka kermaa ei siis käytetä) jne. Ja kaikki tämä vain siksi, ettei oikeanlaista skoolia löydy. Ja kalliiksikin alkaa tämä käydä, kun kohta on ostettava uusi asunto, johon mahtuu lisää lasiovisia astiakaappeja näille astioille, joita ei koskaan käytetä.

Kallisarvoisin astiani on kuitenkin sellainen rosolasinen hyvin käteen sopiva suolasirotin, jossa on luumunpunainen irti kierrettävä yläosa. Sellainen oli lapsuuskodissa ja pidin siitä kovasti. Mielestäni se on ainoa oikeanmallinen suolasirotin (vaikka suolaa ei juuri mihinkään ruokaan enää saa lisätäkään). Miten niin kallisarvoisin? No, piti ostaa kesämökki irtaimistoineen ja sen ruokakomeron hyllylle se oli jätetty. Ihana bonus!

------

Pakinaperjantaille aiheesta astia.

Ajatuksen voimalla

Niskan ojennus ja
kierto rintarangan.
Alaselän venytys
ja lattialle kierähdys.
Siinä syvä hengitys.
Varovasti kokeilen
ovenkarmiin tukien,
vieläkö korkkiruuvi aukeaa
ja saan yläkertaan tallustaa.
Joskus se vie tunninkin.
Tänään hyvin selvisin.
Ajatuksen voimalla.

Aamulla varhain

Heräsin kello kolme. Kello oli soimassa viideltä. Ei siis ollut mielekästä ottaa tainnutustablettia, koska olin luvannut viedä vaarin aamupendolinolle. Mittari näytti miinus yhtä ja vain pieni osa pihalaatoista oli muuttunut luistinradaksi. Exeleiden piikeillä rikoin ohuen riitteen. Rautatieasemalle ehdimme ajoissa. Taivas oli syvänsininen ja aamun oranssinen kajo kaunista katsella. Nyt on jo kuitenkin pilvistä, mutta lämmintä. (+6)

En lähtenytkään takaisin tuloreittiä, vaan kiersin ”vieraiden” kaupunginosien kautta. Liikennettä ei juuri vielä ollut. Ihailin ajaessani (olisi pitänyt keskittyä paremmin siihen ajamiseen) taivaanrannan siluetin monimuotoisuutta. Kadut olivat toki tuttuja, mutta aamuvalaistuksessa näyttivät oudoilta paikoilta. Katuvalot ehtivät sammua hämärän tehdessä päivälle tilaa.

Otin kuvan rautatietunnelin linja-autoaseman puoleisesta sisäänkäynnistä, jonne niin usein olen saattanut läheisiäni ja jossa toisaalta olen lukemattomia kertoja ollut vastassa kotiin palaajia. Samalla mielessä vilistivät useat muut linja-autoasemat ja rautatieasemat elämäni varrelta. Kotikunnan kirkonkylän linja-autoaseman Korsu-baarista sai herkullisimmat munkit, mitä tiedän. Olisiko paikka saanut nimensä siitä, että sinne laskeuduttiin maantasosta muutaman portaan verran?

Naapurikunnan linja-autoaseman baariin taas piti nousta ainakin kahdeksan porrasta. 50-ja 60- luvuilla ei ollut erillisiä koululaiskuljetuksia, vaan me koulukkaat käytimme normaalivuoroja. Niiden aikataulut vaativat aina ylimääräistä odottamista. Odotusaikana ehti tutustua kirkonkylien baarikulttuuriin pajatsoineen ja viinapulloja pöydän alle piilottelevine miesporukoineen. Jyväskylän vanha linja-autoasema on myös tuttu opiskeluajoilta (Nythän siellä on uusi hieno matkakeskus). Siltalaistakin piti odottaa. Vähävaraisena piti laskea tarkkaan, jaksanko matkustaa syömättä äidin ruokapöytään vai ostanko sen munkin ja pullon Jaffaa.

Rautatieasemista mieleeni ovat painuneet Helsingin lisäksi kaikki eteläisen Suomen risteysasemat. Ensimmäisen lapsen synnyttyä hankimme auton ja asemien nimet alkoivat unohtua. Useimmin olen junaan astunut tai siitä pois jäänyt Petäjäveden asemalla, joka ansaitsee oman tarinansa. Vuodenvaihteessa tuli käytyä toteamassa, että siellä se on edelleen paikallaan. Tiejärjestelyt vain olivat uudet.

Unia

Rakastan metsän suojaavaa syliä, suon tuoksuja ja luonnon ääniä. Olen metsäntyttö. Taas on metsää kadonnut ja noussut kyliä ja kaupunkeja kotikorpeen. Itken kaadettuja puita, hirvien kaluamaa pihapihlajaa. Palaan vaivihkaa lapsuuskotiini. Kansakoulutaipaleeni varrelle on ilmaantunut jokin hiihtokeskuksen tapainen, jonka asukkaat asuvat vierivieressä olevissa datsamaisissa mökeissä ja ovat jollakin tavalla pelottavia.

Mutkainen hiekkatie on saanut uusia liittymiä, mäet ovat kasvaneet korkeutta, liikenteen ja uusien asukkaiden äänet pelottavat. He ovat muukalaisia, jotka edustavat jotakin outoa uskonlahkoa. He ovat vallanneet jo suon ja ovat hiljakseen tunkeutumassa yhä lähemmäksi korkealla mäellä olevaa kotipaikkaa. Milloin rallimainen autojen virta kiertää piha-alueen taitse lammen suuntaan. Tai sieltä pimeästä tyhjyydestä kiiluvat autojen valot. Ne tulevat eimistään. Talvella. Kinoksissa. Milloin minun on taas piiloutuakseni paneuduttava matalaksi sotilaskoneiden ja helikoptereiden kierrellessä tässä kohtaa taivasta. Valokiilat halkovat pihamaata. Minua etsitään kuumeisesti. Jatkuvaa meteliä ja mekkalaa, vieraita, outoja, muukalaisia. Navetta on ilmiliekeissä. Pakoon juostessani huomaan kantavani kapaloitua sylilasta.

*****

Istuin kolmen automyyjän kanssa saman pöydän ympärillä. Pöydällä oli kauniin sininen pienoismalli ostamastani autosta. Siinä oli takana siniset sulkasiivekkeet. Käsiraha oli jo maksettu, mutta jostakin syystä myyjät istuivat minua vastapäätä vaivautuneen näköisinä. Ihmettelen miksi.

Auto on ns. uusia malleja, joista ei ole vielä vuosien tuomaa kokemusta käyttövarmuudesta ja tyyppivioista. Selvästi myyjillä on jotakin salattua tietoa hallussaan. Ex-opettajuus ponnahtaa unessa pintaan ja esitän yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: ”Onko tässä kaupassa jotakin hämärää? Haluan selkeän yksisanaisen vastauksen.” ”No, kun tämä malli on sellainen sisäänvetomalli. Eli sen avulla yritetään saada asiakkaita ostamaan parempia autoja. Auto ei ole arvoltaan puoltakaan siitä, mitä maksatte siitä meille!” ”Ja nyt sen vasta sanotte, kun kaupat on allekirjoituksella sinetöity! Tästä te saatte vielä kuulla jotakin muuta kautta”, sanon ja revin kauppakirjan silpuksi heidän edessään.

Marssin ulos autokaupasta ja samalla se muuttuu yliopistoksi, jossa olen ollut jollakin luennolla tai seminaarissa. On kevät. Unohdan takkini Fabianinkadun puoleiseen naulakkoon. Palaamme tässä vaiheessa uneeni tupsahtaneen äitini serkun kanssa hakemaan takkiani. Virkapukuinen yliopiston vahtimestari on entisensä, kohtelias ja avulias. Korkeat ovet raskaat avata. On lämmin keväinen päivä eikä serkullani ole takkia. Liukenemme katuvilinään Stockmannin suuntaan, vaikka olen menossa Kruunuhakaan, Rauhankadulle. Herään.

-------

Tarinamaanantaille aineena uni. Ensimmäinen on toistuva painajainen, jälkimmäinen viimeöinen.

Lämpimiä aaltoja

Harmaa aamu ja lämmittämätön auto eivät luvanneet mitään kummempaa. Jää oli aamulla seepian värinen ja sulaa oli paljon virtapaikoissa, mutta pilkkijöitä näkyi. Pihakiveys juoksuttaa taas sulavesiä väärin kallistettuihin pihoihin. Kengät kastuvat. Routa ja korkeuksiin kurottuvien pihakoivujen juuristot ovat osasyyllisiä tähän jokakeväiseen ilmiöön.

Edellisestä tiistaiaamuallaskävelystä oli kulunut liian kauan. Nyt oli siis uusi alku. Lämpimässä altaassa oli vain neljä asiakasta, joten mahduin sinne sekaan. Isossa altaassa sain kerätyksi kuusi punaista nappulaa helmitauluun. Ensimmäisen kerran tuli mieleen laskea altaanmitat. Olen aiemmin seurannut vain kelloa. Lopuksi tein varovaisia selkäystävällisiä venytyksiä lämpimässä vedessä. Tilaa riitti. Yleensä en kylmäaltaan jälkeen mene saunan lämpimään. Tällä kertaa menin. Ja sitten kotona IcePoweria vastalääkkeeksi. Yö näyttää ja huominen, kiittääkö selkä.

Aamuinen tuuli oli vielä hyinen. Ennen puoltapäivää taivas kuitenkin repesi kirkkaansiniseksi. Rännit ja räystäät tippuvat. Kävelytiekin on purona. Sammalleimu jo kurkistaa lumen alta. Vuorenkilvet ovat paljastuneet pohjoispuolen seinustalla. Tulee mieleen, miten lapsena sanoimme löytäneemme kesää pälvipaikoista. Yleensä aitan eteläseinustalta ensimmäiseksi. Siellä oli leveät tikapuut. Löysin kesää myös kuvia plaratessa. Marraskuisesta Maspalomasista.

Vihdoin jaksoin vaihtaa mullan paavalinkukkiin. Tuntui tukevalta laittaa paljaat kätensä multaan. Toinen santeista on kulkenut mukanani yli kolmekymmentä vuotta. Pienikukkainen sininen. Huonosti olen sitä viime aikoina hoitanut. Vielä vanhempi huonekasvi, josta en osaa päästää irti, on yli metrinen kaktus. Niinä yli kolmenakymmenenä vuotena, minkä se on meillä ollut (esikoisen kummit antoivat sen), olen katkaissut sen monta kertaa ja istuttanut uuteen ruukkuun. Ja se on kestänyt sen kaiken. Ikisitkeä piikkipuu (tämä laji, mutta omani rehevämpi) olohuoneen nurkassa ehkä jo odottaa kesän ulkoilmaelämää. Toisaalta olisi raivattava tilaa, mutta aina pyörrän päätökseni vuosia elämääni kuuluneiden ruukkukasvien kohdalla. Ja esineiden ja vaatteiden kohdalla toistuu sama. Pula-ajan lapsi. Aina.

Olisin usein mieluummin jossakin muualla jos voisin. Lämpimissä muistoissa. Onneksi niitä on eikä ole vielä tarvinnut niistä luopua.

PS. Kivun hoitotakuu on astunut voimaan maaliskuun alusta.

"Hiihtolomalainen"

Eilen tuli sitten kevät. Silkka vesisade kasteli minut, kun kävelin katsomaan, miltä ladut näyttävät. Se hiihtämisen kokeilu siis valitettavasti jäi. Ladut näyttivät olevan vielä hyvässä kunnossa. Bongasin kuitenkin eilen kolme hiihtäjää livenä. Televisiossahan heitä vilisee kuin Vilkkilässä kissoja. Pyörätie ja ajoväylä olivat osin aivan sulia, joten liukkautta ei tarvinnut pelätä.

Hiihtäminen on luonnollinen tapa liikkua. Kouluaikana ei ollut lainkaan vaikeaa osallistua liikuntatunneille, kun olin niin sanotusti syntynyt sukset jalassa. Saattoi meillä olla yksi potkukelkkakin, mutta ei sille juuri ollut käyttöä, koska tietä ei aurattu. Oli vain reen jalasten ja hevosen kavioiden jäljet. Ei sellaisella tiellä potkurilla tee mitään. Tämä potkukelkka-asia tuli mieleeni, kun kuulin radiosta, että menneenä viikonloppuna olivat ne kuulut potkukelkkailun MM-kisat.

Hiihtokilpailut järjestettiin koulussa joka vuosi. Suorittamisen ja pärjäämisen pakko istuu minussa niin lujasti, että aina piti yrittää mennä täysillä. Sekä liikuntatunneilla että varsinkin kilpailuissa. Ihmettelen, onko se kasvatuksen tulosta vai sisäsyntyistä. Sama "tauti" vaivaa nyt reporankakin. En löydä tai en halua löytää jaksamiseni rajoja vieläkään. (Ne kun ovat heti siinä nenän edessä vastassa.) En minä muista esimerkiksi isäni hiihtäneen koskaan silloin kun olin pieni tyttö. Vasta eläkkeelle jäätyään vanhempani alkoivat hiihdellä kodin ohi vedettyä kansanhiihtolatua. Sinikantinen vihko riippui puussa jossakin Lauttajärven luona. Lyijykynä oli narun päässä ja sillä sinne vihkoon sai jättää puumerkkinsä.

Hiihtolomilla hiihtelimme niitä samoja latuja 80-luvulla. Maasto oli mukavan kumpuilevaa, helposti hiihdettävää. Muistan, että mieheni ja veljeni kerran kisasivat, kuinka monta kilometriä he päivässä jaksaisivat hiihtää. 50 kilometriä oli tavoitteena, mikä saavutettiin. Se oli aika paljon. Mummolassa pääsi hiihtämään paremmin kuin kotona, koska lapset saattoi hetkeksi jättää isovanhempien hoivaan. En edes osannut kuvitella, että pienet lapset olisivat voineet olla mukana kantorepuissa tai ahkioissa hiihtoretkillä. Nythän se on ihanan tavallista.

Paha päivä

On naistenpäivä. Kivun riivaama Anna Emilia ei oikein enää löydä sitä naiseutta itsestään, jos sitä on koskaan ollutkaan. Naistenlehtien jutut vain ärsyttävät häntä. Gourmetia, meikkejä, vaatteita, glitteriä, käsilaukkuja ja kenkiä, jumppaa ja liikuntaa. Pääsisi joillakin liipottimilla edes postilaatikolle asti kävelemään. Katkeruus puskee pintaan suolaisina kyyneleinä. Anna Emilia puree leukansa vielä tiiviimpään lukkoon eikä anna sen porun päästä ulos. Ei se ole tähän astikaan auttanut. Antaa kaiken vaan olla. Nyt Anna Emilia ei enää jaksa.

Anna Emilia sulkee kännykkänsä, ettei tarvitsisi vastata ensimmäiseenkään tervehdykseen. Tai oikeastaan hän sulkee sen siksi, että hän pelkää, ettei enää kukaan mitään lähetäkään. Parasta on vain yrittää hakea parempaa asentoa sängyssä. Hyvää asentoa ei löydy. Pimennysverhot ovat säleverhojen edessä varmistuksena, ettei valonhäivekään kirkastaisi raivon ja pettymyksen sumentamaa päätä. Oikeastaan hän haluaisi heittää kännykän seinään. Syödä hän ei aio. Jos herkeäisi vallan syömästä. Saman tien hän päättää täyttää elvytyskieltolomakkeen tulevia tarpeita ajatellen. Päivä on alkanut neljältä. Ja miksi niin pahana. Unet ovat pätkäunia. Ja päivät jatkuvaa kivunsietämistä.

Kipuhan se on Anna Emilian jokapäiväinen kaveri, ollut jo vuosia. Ja kun hän yrittää apua hakea,häntä syytetään milloin lääkevastaiseksi, milloin lääkeriippuvaiseksi. Vähemmästäkin skitsostuu vahvakin leijona. Minkäs sille tekee, että on opetettu lapsesta asti syyllistämään itsensä koko maailman asioista. Ja kuin pisteeksi i:n päälle posti tuo isossa kuoressa henkivakuutusmaksulomakkeen. Ihan niin kuin sielläkin tietäisivät, että nyt on Anna Emilia heikoilla jäillä. Ihan kohta saattaa se viimeinenkin oljenkorsi katketa. Äkkiä maksuun tuo summa.

Lankapuhelin on kuitenkin seinässä kiinni. Se mokoma pääsee siis kumminkin soimaan. Paha olo kramppaa äänihuulet eikä ääntäkään lähde. Anna Emilian äiti se siellä soittaa ja ihmettelee, miksi kännykkä ei vastaa. Kuullessaan tyttärensä kähisevän muutaman sanan hän ymmärtää lopettaa puhelun. On tainnut Anna Emilian äidilläkin joskus olla pahoja päiviä. Elämässä on.

------
Kirjoitetttu Pakinaperjantaihin aiheesta paha päivä.

Pysähtymistä ja lepoa

Lapin kesä (kuuntele Kristiania n. 4 minuuttia)

Lapissa kaikki kukkii nopeasti
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!


Eino Leino (Sanat löysin täältä)

Siniset lapaset

Kylmä katseesi jäädyttää
viimeisen pisaran
arvotusta onnesta.
Tuokiossa mennyt
selittää itsensä.
Suihkukoneet
lohkovat minun
seitsemännen taivaani.

Lähdin liian äkkiä
ja nyt paleltaa.
Eikä ole paikkaa
menne menisin.
Onneksi löydän
siniset lapaset takin taskusta.

Sydäntäni ne eivät lämmitä.
Olisinpa ottanut ne punaiset.

------

Runotorstaille aiheena sininen.

Uninen sininen

Unenomaisesti kuluneen ja kohta ohitetun talven parhaat yöunet sain nukutuksi viime yönä. Ihmeiden aika ei olekaan ohitse. Katselin illalla jotakin elokuvaa(( en edes tiedä sen nimeä. Sen sijaan lauantainen draama
Monster´s Ball, (USA -Kanada 2000) oli katsottava ja jäi mieleenkin))ja samalla kiskoin keltaista jumppakuminauhaa. Olisikohan se siitä? Oman kehonsa paras asiantuntija sitä pitäisi jo olla, mutta anatomian alkeiskurssi on käymättä. Ja tieto lisää tuskaa... Method Putkisto on ollut paljon esillä. Vieläköhän siitä olisi apua selkävaivoihin tällä iällä?

Nyt on kuitenkin laukut purettu ja allasjumppakassi pakattu. Jospa sitä taas pääsisi hiukan isompaan liikkeeseen. Toivon että osaan olla selittelemättä liikoja menneestä ja olleesta kahdesta viikosta. Muutama päivä on mennyt sormiharjoituksia tehden eikä pääkään käänny kunnolla. Ja hoitamattomuustakuusokki alkaa olla ohi. Perjantaina on seuraava voimainkoitos tutkimusrintamalla ja ensi viikolla taas seuraava.

Yritän olla ajattelematta tulevia (mikä on minulle kyllä mahdotonta), mutta kuitenkin pohdin ja huolehdin ja hiukan pelottaakin. Kumppanin yskä on sen verran helpottanut, että hän on päässyt kokeilemaan hiihtämistä. En voi kieltää, ettenkö ole ajatellut kokeilla minäkin. Jos vaikka Jalkasen patsaalta koululle ja takaisin. Hyvällä pidolla ja varovasti. Kun joka tapauksessa koskee. Toiveajattelua.

Pääntyhjennysharjoituksena tein sinisistä kuvista kuvasarjan tuohon reunapalkkiin. Ensimmäinen versio epäonnistui totaalisesti enkä vielä tiedä, miten saisin sen poistettua. Tänne nettiin kun jää kaikesta jälki. Virheistäkin.

Kuka vierelles jää

Ystävyys on sielunsisaruutta, jossa muistot yhteisistä hetkistä ja retkistä, hyvistä tai vaikeammista, ovat kiinnityssäikeinä. Ystävyys on vapaaehtoista, ehdollistamatonta, yllättävääkin. Koulu- ja opiskeluaikaiset ystävyyssuhteet ovat merkillisiä. Vaikka tapaamisissa olisi vuosikymmenten tauko, sama tuttuus löytyy iän uurtamien kasvojen takaa. Jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme, palaamme edelliseen yhteiseen hetkeen. Ystävyyssuhteiden solmiminen vanhempana hankaloituu elämänkokemusten tuoman varovaisuuden vuoksi. Itse elämän tavoin jokainen uusi ystävyyssuhde on kirjoittamaton kirja, jonka sivut täyttyvät hetki kerrallaan.

Elämä on kuin vaahtera. Keväällä se puhkeaa hitaasti hentovihreään, joskus äkistikin. Kesä tuuheuttaa puun ja kasvattaa sen mittaa, uusia oksia ja latvaa suotuisissa oloissa metrinkin verran. Syksyllä se hehkuu kauniissa ruskaväreissä ja samalla kerää elinvoimansa juuriinsa. Syysmyrskyt useimmiten riisuvat lehtiverhon kokonaan ja talven lumikuorma viimeistään katkoo muutamia oksiakin. Nämä oksat ovat ystäviä.

Taimesta alkaen puu on kasvattanut eripituisia ja – muotoisia oksia ja haaroja. Jokainen ystävyyden silmu puhkeaa samalla tavalla ja alkaa kasvaa. Millaiseksi ystävyys muodostuu, riippuu kulloisestakin elämäntilanteesta. Sattuuko silmu olemaan rungon aurinkopuolella vai aukeaako se karumpaan hetkeen? Elämänkaari erilaisine vuosirenkaineen jättää jälkensä jokaiseen oksaan. Toinen saa kasvaa, kehittyä ja kukoistaa pitempään kuin toinen. Jokin oksista joutuu peräti karsittavaksi.

Yksi todellisen ystävyyden kauneimmista ominaisuuksista on ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen. Vastavuoroisuus ei olisi pahitteeksi. Lapsena ihmettelin naapurin emännän ja isännän päällekkäin puhumista. En oikein kai tiennyt, kumpaa olisin kuunnellut ja asiat saattoivat mennä ohitse. Ei tuollainen keskustelutyyli ystävienkään kesken ole niin harvinaista kuin silloin luulin. Itsekin huomaan syyllistyväni siihen. Aitoja ystäviä ei voi olla monta. Jokainen ystävä on aarre ja eri ystävillä on erilainen rooli. Vaikeat ajat punnitsevat ystävyyden. Turhat tuttavat ovat kai niitä itsestään karisevia oksia tai oksantynkiä. Pitkä fyysinen välimatkakaan ei ole ystävyyden este.

Juuriltaan revitty puu ei juuri uusia oksia kasvata. Ei uskalla luottaa, koska pelkää joutuvansa taas lähtemään. Toki luonnossa näkee kaatuneita ja rujostikin revenneitä puita, jotka sitkeästi kasvattavat uusia vesoja ja valoon pyrkiviä oksia, vaikka juuristo olisi jo puolittain irti maasta.

Ystävä auttaa, uskoo, luottaa, rohkaisee, ohjaa uusille oville. Ystävä yllättää. Ystävälle voi soittaa vaikka yöllä ja hän tulee avuksi kun tarvitsen häntä. Ystävä antaa myös tilaa ja rauhaa. Ystävä nauraa ja itkee kanssani. Kun saan ystävän kanssa jakaa huolet, niistä katoaa puolet. Ja ilot kaksinkertaistuvat. Anna tunturin selvittää, kuka vierelles jää.

------
Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta ystävä.

Ystävät yllättävät

Ystävien merkitystä ei voi aliarvioida. Koska loppuviikko ei ollut minulle riemukkainta kevätaikaa, mieliala tuppasi samaan sävyyn sään kanssa, harmaaseen, loskaiseen, roskaiseenkin. Puoliso on saanut tuta plusmiinusnollatilanteeni. Koska hänelläkin on omat kipupisteensä (kuten meillä kaikilla), päätän ja taas päätän jaksaa. Raportoin kenelle raportoin. Pidän itselläni pahimman.

Ilokseni oli kännykkään tullut viesti "1 puhelu tullut" eilisten päivätorkkujen aikana. Ystävä oli muistanut, ikään kuin saanut tietää, vaikka vasta olin ajatellut soittaa muutamalle. Soitin kuitenkin ja sotkuisesta vyyhdestä hyvin koukeroista ja moniväristä purkulankaa löytyi heti langanpää. Siirsimme tapaamisen kuitenkin parempiin päiviin.

Tänään aamulla taivas hehkui punaisena. Kuvaaminen vain häivähti mielessäni. Vilkaistessani uudelleen ulos punainen hetki oli ohi. Kävelin taas tutun katukierroksen, tällä kertaa vastapäivään. Tuuli (tai jokin keväthomeitiökö jo ilmassa) kirvoitti vedet silmiin. Lasit huuruuntuivat, mutta selvästi havaitsin lumen jo vajenneen. Maaliverkko oli paljastunut lumen alta. Peltikatotkin ovat lumettomia. Luistinradalla oli enemmän luistelijoita kuin viime sunnuntaina. En viitsinyt laittaa kunnon ruokaa itselleni. Söin talkkunapuolukoita maidon kera. Kahvit keitin vasta kolmelta kun vaari kotiutui. Purin laukkuja, selasin lehtiä, pidin pientä liikettä yllä.

Ovikello soi. Toinen ystävä tulee kutsumatta. Meidän kesken on niin tapana. Ja parempi tapa se onkin kuin valmistautua vierailuihin - silloin kun ei oikein jaksa. Yhdessä pohdimme ja ihmettelimme tulevia vaaleja, maailman menoa, kiirettä, vauhtia, elämän arvaamattomuutta. Ihastelimme lastenlasten tekemisiä ja sanomisia.

Meillä on vain tämä hetki. Ja sitäkään emme voi hallita.

Särkyneiden majatalo

Viisi päivää vierähti väkisin kuntoutusosastolla. Edellisviikolla oirehtimaan alkanut nuhakuume ei mennytkään hetkessä ohi. Keskiviikkona pääsin lämpöilyn vuoksi näyttäytymään lääkärille, joista omaani en muuten nähnyt koko jakson aikana kuin pari kertaa.

Jakson tavoitteena oli ensisijaisesti fyysisen toimintakyvyn kohentaminen. Flunssan vuoksi ohjelma kävi sietämättömän väljäksi. Ei altaalle, ei ulos, ei fysioterapiaan. Jäljelle jäivät vain liian tiheästi toistuvat ruokailut ja muutama rentoutussessio eri metodeja käyttäen. Ja tietenkin vertaistuki. Mutta kun äänikin meni, pelkkä kuunteluoppilaana oleminen alkoi ikävystyttää, vaikka savolaispuujalkavitsivarastot tuntuivat pohjattomilta. Päätös keskeyttää yhteiskunnalle kallis ja minulle vain olemattoman hyödyn tuova uuvuttava uurastus oli helppo. Kotona on ruokaa kyllä ja parempi nukkua.

Byrokratian rattaissa ja resurssien puutteessa toimiva julkinen sairaanhoito näytti ikävimmät puolensa. Kokonaisvaltaisesta hoidosta ei voi puhuakaan. Paperit (ne entiset paksut pinkat) olivat kiidättäneet viestin tulevasta kuntoutettavasta niin tehokkaasti, että ei tarvinnut tutkia koko potilasta, ei tullessa eikä lähtiessä. Mitähän omalääkäri sanoo tähän?

Tuimaksikin minua kuvailtiin. Piti selittää, että uljas ryhtini johtuu oienneesta kaularangasta ja miltei liikkumattomasta rintarangasta. Habitus puhui puolestani, mutta ei kertonut minulle itselleni mitä. Kaikki ei olekaan aina sitä miltä näyttää. Yllätys, yllätys. Olinkin rikottu, hauras, herkkä, särkynytkin. Kyseiseen särkyneiden majataloon mitä sopivin asukki, jos vain olisin ollut nuorempi, vielä työhön takaisin pyrkimässä tai jotakin muuta mitä en ollut. Olin ehkä vain väärässä paikassa väärään aikaan. Miksi on näin? (Pekka Simojoki laulaa)

Nyt olen kotona ja muistelen parasta hetkeä koko jaksolta. Se oli hetki jolloin pallorentouksessa (yksilö-) nukahdin. Se oli juhlaa. Olisinpa saanut jatkaa uniani. Sen sijaan tänään viimeisessä ryhmärentoutusharjoituksessa pärähti yksi kännykkä laulamaan. Se siitä.