Ystävät yllättävät

Ystävien merkitystä ei voi aliarvioida. Koska loppuviikko ei ollut minulle riemukkainta kevätaikaa, mieliala tuppasi samaan sävyyn sään kanssa, harmaaseen, loskaiseen, roskaiseenkin. Puoliso on saanut tuta plusmiinusnollatilanteeni. Koska hänelläkin on omat kipupisteensä (kuten meillä kaikilla), päätän ja taas päätän jaksaa. Raportoin kenelle raportoin. Pidän itselläni pahimman.

Ilokseni oli kännykkään tullut viesti "1 puhelu tullut" eilisten päivätorkkujen aikana. Ystävä oli muistanut, ikään kuin saanut tietää, vaikka vasta olin ajatellut soittaa muutamalle. Soitin kuitenkin ja sotkuisesta vyyhdestä hyvin koukeroista ja moniväristä purkulankaa löytyi heti langanpää. Siirsimme tapaamisen kuitenkin parempiin päiviin.

Tänään aamulla taivas hehkui punaisena. Kuvaaminen vain häivähti mielessäni. Vilkaistessani uudelleen ulos punainen hetki oli ohi. Kävelin taas tutun katukierroksen, tällä kertaa vastapäivään. Tuuli (tai jokin keväthomeitiökö jo ilmassa) kirvoitti vedet silmiin. Lasit huuruuntuivat, mutta selvästi havaitsin lumen jo vajenneen. Maaliverkko oli paljastunut lumen alta. Peltikatotkin ovat lumettomia. Luistinradalla oli enemmän luistelijoita kuin viime sunnuntaina. En viitsinyt laittaa kunnon ruokaa itselleni. Söin talkkunapuolukoita maidon kera. Kahvit keitin vasta kolmelta kun vaari kotiutui. Purin laukkuja, selasin lehtiä, pidin pientä liikettä yllä.

Ovikello soi. Toinen ystävä tulee kutsumatta. Meidän kesken on niin tapana. Ja parempi tapa se onkin kuin valmistautua vierailuihin - silloin kun ei oikein jaksa. Yhdessä pohdimme ja ihmettelimme tulevia vaaleja, maailman menoa, kiirettä, vauhtia, elämän arvaamattomuutta. Ihastelimme lastenlasten tekemisiä ja sanomisia.

Meillä on vain tämä hetki. Ja sitäkään emme voi hallita.