Jos olivat laulukokeet ahdistavia, niin jokaviikkoisista luokan yhteisistä tunneista en voi sanoa samaa. Niitä pidettiin kansakoulussa joka lauantai. Se oli aina viikon viimeinen tunti. Kaksiopettajaisen koulu alaluokka esitti silloin erilaista ohjelmaa toisilleen. Minun mieleeni ovat jääneet sananlaskut ja arvoitukset. Onkohan vielä perheitä, joissa istutaan iltaa ja kysellään vanhan kansan arvoituksia. Nämä tuntuvat kyllä paljon vaikeammilta kuin TV:n puhelutietokilpailukysymykset, jotka suorastaan ärsyttävät silmiin sattuessaan.1. Pikkulintu liinahäntä
läpi seinän lentelee?
2. Omiaan on pirtti täynnä
eikä tunne puoliakaan?
3. Piimä kaatui pirtin päälle,
rasva lattiaan tipahti,
ei lähde vuollen vuolimella,
eikä pesten pesimellä,
eikä luudalla lakaisten?
4. Elää maailman alusta maailman loppuun asti
ei koskaan viittä viikkoa täytä?
(Oikeat vastaukset löytyvät postauksen lopusta.)
Lisäksi laulettiin yhdessä ja leikittiin piirissä. Näitä tunteja käytettiin myös muiden juhlien ohjelmien harjoitteluun. Lisäksi saatettiin leikkiä "Vettä kengässä" tai "Mitä tiedät minun ystävästäni?" Minulla ei ole tietoa, oliko tämä maan tapa kaikissa kansakouluissa vai vain oman kyläkoulumme perinne. Tätähän voisi pitää senaikaisena ilmaisutaidon opetuksena. Itselleni ei ole jäänyt ikäviä muistoja näistä tunneista ja muistan, että kaikki odottivat niitä innolla. Iloa ja mielihyvää tuottaneen yhteisen tunnin jälkeen saattoi hyvillä mielin tallustella tai hiihtää pullantuoksuiseen kotiin. Olihan leipomispäivä. Kiiltävät pullapitkot odottivat pirtin pöydällä. Ja ohrarieskat.
Oppikoulussa ja lukiossa lukukauden viimeisiä tunteja "suolattiin". Silloin laulavainen luokkamme yleensä halusi laulaa yhteislauluja eri kielillä. Pyysimme opettajiamme opettamaan niitä meille.
Oikeat vastaukset: 1. Neula ja rihma. 2. Askelten jälkiä. 3. Päivänpaiste, kuutamo. 4. Kuu.
Edit 23.3.
Wanhoja perinneleikkejä löytyy täältä ja täältä sekä lisää arvoituksia vaikka täältä.
Toipa mieleen mukavia muistoja, leikit ja pullapitkot. Varmaankin koko Suomessa "suolattiin", kun meilläkin Sodankylässä.
VastaaPoistaMitä tiedät ystävästäni on edelleenkin pätevä leikki, joka kehittää ties mitä taitoja. Arvoitukset olivat elävää kansanperinnettä. JM
"Suolaaminen" hersytti muistoja. Ilmeisesti tuo termi on ollut käytössä ainakin pohjoisessa, koska Oulussakin niin tehtiin :)
VastaaPoistaKiitos arvoituksista!
Olin ihan unohtanut tuon Mitä tiedät ystävästäni -leikin. Se oli tosiaan suosittu ja kiva leikki, johon ei koskaan kyllästynyt. Kiva kuulla, että sitä leikitään edelleen.
VastaaPoistaJuuri pitelin eräällä kirja-aletiskillä käsissäni paksua Suomen kansan arvoituksia -opusta ja olin kahden vaiheilla, ostanko. Hieman harmittaa, etten ostanut, mutta ehkäpä sen vielä hankin.
Ensimmäisen olisin tiennyt noista esittämistäsi.
Vaikeita, hauskoja arvoituksia. Niitä pitää tosiaan pohtia - ja sehän on juuri yhdessä mukavampaa.
VastaaPoistaKoulumuistojakin heräsi, kiitos.
Muistaakseni meille annettiin etukäteen valmistettavaksi jokin "ohjelmanumero", esim. nuo arvoitukset. Kotona ei ollut mitään kirjaa, josta niitä olisi poiminut, vaan kyllä niitä oli kyseltävä äidiltä ja isoisältä. Siis suullista kansanperinnettä.
VastaaPoistaNyt ne tulivat vastaan silmäillessäni Topeliuksen Maamme kirjan Kansanpainosta vuodelta 1985. Siinä on paljon mukavaa luettavaa sopivan lyhyinä teksteinä.
Meillä oli myös alakoulussa lauantain viimeinen tunti yhteinentunti. Silloin esitimme toinen toisillemme ohjelmaa: lauluja, runoja, arvoituksia jopa pieniä näytelmiä. Olin aina innoissani mukana ja välitunneilla ohjasin muita.
VastaaPoistaKerrankin opettaja sanoi tunnin lähetessä loppuaan, että Obeesialla olisi vielä viisi näytelmää, mutta ne on pakko jättää ensi kertaan. ;)
Tokko niitä ihan viittä oli eivätkä ne olleet näytelmiä vaan sellaisia vuoropuheluja, joita lukukirjoissa oli.
Isot pojat esittivät arvoituksia. Tuo mainitsemasi Pikku lintu liinahäntä oli kuva-arvoitus. Oli jokin valkea kangas, johon tehdyn reiän läpi lintua esittävä lapsi pujotteli.
Yhteisentunnin jälkeen ´sai vielä lainata kirjastosta viikon kirjat! Ihanaa mennä kotiin riittävästi lukemista laukussa.
Yhteisiätunteja muistan kokeneeni kahdella ensimmäisellä luokalla. Kolmannelle muutin toiseen kouluun, eikä niitä siellä ollut. Eikä oppikoulussakaan.
Niinpä olikin se "sivukirjasto" siellä koulun kaapissa. Viisi kirjaa sai lainata korkeintaan. Olin vallan unohtanut sen. kiitos, kun muistutit, Obeesia!
VastaaPoistaJos tänne joku vielä eksyy lukemaan kommentteja, olisi mukava saada tietää sekin, oliko muissa kansakouluissa 50-luvulla keskiviikko ekaluokkalaisilla vapaapäivä. Meillä oli.
Muistan miten oli mukava keskiviikkoaamuisin hetekan pohjalta tuvan lattialla sanoa minua herättelevälle papalle, että nyt on keskiviikko eikä tarvitse mennä kouluun. Kuljin ekaluokkalaisena yksin metsätaipaleen. Vasta toisella luokalla oma veli oli kaverina.
Meillä opettaja jätti arestiin yhden suojärveläispojan, joka luokan yhteisellä tunnilla kysyi arvoituksena: Kantabiähän osottaa, nenään nousoo. Mikä se on?
VastaaPoistaJokainen vuorollaan piti tervehdyspuheen, jonka vakinaiseksi versioksi muodostui: Nyt on viikon viimeinen tunti ja luokan yhteinen tunti. Toivotan kaikki tervetulleiksi. olkaa siis tervetulleita.
Jonkun piti aina esittää runo. Lopulta se oli aina sama ja minun keksintöni. Lukukirjassa oli helposti ulkoa opittavissa runo:
En liiku omilla lihoilla,
liikun luojani lihoilla.
En puhu omalla suulla,
puhun suulla suuremmalla.
Minä kävin nämä muka aikaisemmin lukemassa, mutten sitten innoissani muistanut jättää kommenttia, kun riemastuin tutuista arvoituksista. Kiitos muisteloista, tuli omiakin heti mieleen :)
VastaaPoista