Viisi päivää vierähti väkisin kuntoutusosastolla. Edellisviikolla oirehtimaan alkanut nuhakuume ei mennytkään hetkessä ohi. Keskiviikkona pääsin lämpöilyn vuoksi näyttäytymään lääkärille, joista omaani en muuten nähnyt koko jakson aikana kuin pari kertaa.Jakson tavoitteena oli ensisijaisesti fyysisen toimintakyvyn kohentaminen. Flunssan vuoksi ohjelma kävi sietämättömän väljäksi. Ei altaalle, ei ulos, ei fysioterapiaan. Jäljelle jäivät vain liian tiheästi toistuvat ruokailut ja muutama rentoutussessio eri metodeja käyttäen. Ja tietenkin vertaistuki. Mutta kun äänikin meni, pelkkä kuunteluoppilaana oleminen alkoi ikävystyttää, vaikka savolaispuujalkavitsivarastot tuntuivat pohjattomilta. Päätös keskeyttää yhteiskunnalle kallis ja minulle vain olemattoman hyödyn tuova uuvuttava uurastus oli helppo. Kotona on ruokaa kyllä ja parempi nukkua.
Byrokratian rattaissa ja resurssien puutteessa toimiva julkinen sairaanhoito näytti ikävimmät puolensa. Kokonaisvaltaisesta hoidosta ei voi puhuakaan. Paperit (ne entiset paksut pinkat) olivat kiidättäneet viestin tulevasta kuntoutettavasta niin tehokkaasti, että ei tarvinnut tutkia koko potilasta, ei tullessa eikä lähtiessä. Mitähän omalääkäri sanoo tähän?
Tuimaksikin minua kuvailtiin. Piti selittää, että uljas ryhtini johtuu oienneesta kaularangasta ja miltei liikkumattomasta rintarangasta. Habitus puhui puolestani, mutta ei kertonut minulle itselleni mitä. Kaikki ei olekaan aina sitä miltä näyttää. Yllätys, yllätys. Olinkin rikottu, hauras, herkkä, särkynytkin. Kyseiseen särkyneiden majataloon mitä sopivin asukki, jos vain olisin ollut nuorempi, vielä työhön takaisin pyrkimässä tai jotakin muuta mitä en ollut. Olin ehkä vain väärässä paikassa väärään aikaan. Miksi on näin? (Pekka Simojoki laulaa)
Nyt olen kotona ja muistelen parasta hetkeä koko jaksolta. Se oli hetki jolloin pallorentouksessa (yksilö-) nukahdin. Se oli juhlaa. Olisinpa saanut jatkaa uniani. Sen sijaan tänään viimeisessä ryhmärentoutusharjoituksessa pärähti yksi kännykkä laulamaan. Se siitä.
Puhutteleva kirjoitus, hyvä otsikko.
VastaaPoistaOlisipa kirveellä töitä. Voimia sinulle ja kevään valoa!
Kuntoutumislaitoksia sietäisi jonkun neutraalin tahon tutkia... Siitä laitoksesta missä kävit minulla ei ole tietoa, mutta eräästä toisesta on. Mutta älähtäminen taitaa näissä asioissa olla tabu. ??
VastaaPoistaSärkyneiden toiveiden majatalo. Pyrin tänään lisäämään fyysistä toimintakykyäni kaatumalla käteni (oik.) päälle linja-auton jarrutusjäljessä. Jos olisin asunut vielä keskustassa, olin kävellyt suoraan arvauskeskukseen, mutta täältä en viitsi lähteä mihinkään. Olkavarteni on jo kerran murtunut ja kolmas kertahan se vasta toden sanoo. Täytyy heittää huiviin särkylääkettä ja perään zantakia mahan takia. Sellaista on elämä Halosen ajan Kuopiossa.
VastaaPoistaSivuaskel,
VastaaPoistaKyse on tietenkin priorisoinnista tai preferoinnista. Iän vaikutusta asioihin ei ääneen lausuta. Se on vain jotenkin ilmassa...
Maria,
Harva jaksaa älähtää. Käsittääkseni kukaan ei halua tieten tahtoen vuosia ravata lääkäreissä eikä hoidoissa. Voisin kuvata hoidon saatavuutta isosilmäiseksi verkoksi. Miten sitä solahtaakin aina siitä silmästä läpi ilman että mitään oikeastaan ehtii tapahtua.
A-K.H,
No voi harmi! Kovista pakkaskeleistä on aina se etu, ettei ole liukasta. Käy nyt kuitenkin tarkistuttamassa se kätesi.
Kyllä, särkyneiden toiveiden majatalo. Jätin sen toiveen tarkoituksella pois. Olkoon nuo kuvan valoraidat toivonpilkahduksia kaikille kipujen kanssa kamppaileville.
Nyt juuri romisivat lumet alas peltikatolta.
Värikkäästi ja hyvin kirjoitettu viikkokertomus. Tuota se taitaa olla muutkin vastaavat paikat, ainakin mitä olen kuunnellut.
VastaaPoistaMinua yritettiin saada parina viimeisenä duunivuotena lähtemään jonnekin kuntoutukseen, mutta epäluuloisena niitä kohti en suostunut. En ollut omasta mielestäni siinä kunnossa, että olisin vienyt joltakin tarvitsevalta paikan. Härkä mikä härkä =)
Hieno tuo kuva, oliskohan se ollut esillä jo aiemminkin ???
Ikävää ettei kaikki ole mennyt suunnitelmien mukaan. Kertomuksesi pistää jälleen kerran miettimään... Paljon on parantamista tässä meidänkin maassamme.
VastaaPoistaHieno sininen tuossa kuvassa, mainio otos.
VastaaPoistaKumma miten pieneksi, hauraaksi kipu ja sairaus tekee ihmisen. Itsekin olen tämän viikon pysynyt sisätiloissa enkä ole päässyt kuvaamaankaan.
Voimien palautumista sinulle, valoa! Tällä pilviverho repesi ja tuli aurinko yllättäen esiin, vastoin kaikkia ennustuksia.
A-k.h:llekin paranemista, jotta pääsee taas naputtelemaan.
KooTee,
VastaaPoistaKuva on esillä ensimmäisen kerran, mutta taitaa olla minulla paljon toistensa kaltaisia kuvia. :)
Allyalias,
Olisipa ollutkin joku suunnitelma! Katsotaan, seurataan...
Iines,
Kyllä kipu kovertaa ihmisen ontoksi - lopulta, ellei apua löydy. Kyseinen osasto oli väärä paikka.
Nyt on palautumisen aika. Päikkärit nukuin Sanctuary-levyn musiikkia kuunnellen.
Valo voittanee, vaikka täällä on ihan harmaa päivä. Usein hiihtolomaviikko onkin vesikeliä.
Tuo kuva on viikko sitten otettu. Itsekin pidän siitä.
Liisa, alapalkin haku on mielestäni jotakuinkin riittävä, vaikka paikka, josta sen hait ei siis ollut sama kuin mistä itse satuin sen löytämään. En ainakaan vielä muista, mistä itse haun löysin :(
VastaaPoistaRentoutusharjoitus oli siis todella hyvä! ;D
VastaaPoistaVoimia siulle.
Kirsi,
VastaaPoistaEhkä meidän tulisi käyttää enemmän lyijykynää ja ruutuvihkoja...muistin tueksi. :)
Hallatar,
Kiitos! Mietin tässä juuri, arvaisiko lähteä käväisemään ulkona. Siis kokeilemaan voimia. Liian pitkät tauot ovat pahasta.