Puijonsa kullakin

Minä tiedän nyt, kuka asuu tuolla ansarikattoisessa talossa ikkunaani näkyvässä saaressa. Tosin vain kesällä ja miksi. Kahdenkymmenenkuuden vuoden jälkeen.

Olen saanut yllättävällä tavalla tietää myös, miksi lähikauppamme sisäänajosta on tehty mielestäni vaarallinen. Yksittäinen aidanpätkä peittää näkyvyyttä liikaa. Ensimmäinen aukko ei olekaan kaupan sisäänajotie, vaan johtaa viereisen taloyhtiön paikoitusalueelle. En tosin tiedä, onko järjestelystä aiheutunut onnettomuuksia. Saattaahan se lisätä varovaisuutta, toisaalta.

Eilen nostosillan kaiteeseen nojaten katselin pilkkijöitä. Tänään saapastelin itse uskalikkona mieheni kanssa (yksin tuskin olisin tohtinut) aamukuuraisella jäällä. Paikoin oli liukastakin. Piti päästä kiertämään ja kuvaamaan Puijonsarven "nenä". Ja piti piti nähdä vielä ainakin kerran, miltä ranta näyttää jäältä katsottuna. Askelia kertyi mittariin yli viidentuhannen, vaikka meno oli varsin väkinäistä.

Näin umpeen jäätyneitä avantoja, eläinten jälkiä kantavalla hangella rannassa, ilmaan haihtumassa olevia moottorikelkan jälkiä ja latupohjia, kaksi vinhaa vauhtia luistelevaa ulkoilijaa ja rauhassa, suorastaan meditatiivisina, istuvia kalastajia. Moottoritien häly ei kantautunut jäälle saakka. Matalalentoharjoituksia tekevien hävittäjien jyly sen sijaan peitti välillä kaikki muut äänet alleen. Aina kun jalka hiukan painahti ohuen lumipeitteen alle, selkäni säikähti. Ahavoittava aurinkotuuliyhdistelmä ( koska olimme liikkeellä pitkien varjojen aikaan) polttelee vieläkin poskilla. Päivemmällä olisi ollutkin liian liukasta.

Nyt selkää kiristää ja aivastuttaa, mutta en kadu, vaikka kaikenlainen mukava aktiviteetti tahtoo heti kostautua. Pakottaisi ja kiristäisi se muutenkin. Jäi mietityttämään, mikä ihme oli kaatanut juuriltaan sen nuoren männyn siellä niemennokassa.