Leikki jatkuu

Marian vihjeestä opettelin eilen illalla tekemään mosaiikkia valokuvistani. Ohjelmat ovat itse asiassa helppoja, kun vain jaksaa lukea ohjeet ja ymmärtää nämä IT:n käsitteet. Minulla ei vielä ole kuvia niin paljon, että niissä olisi sarjoina samoja värejä ja sävyjä. Joten sattuman kauppaa oli tämä tulos. Kunhan kokoelma kasvaa, voin kokeilla uusia kombinaatioita.



Muutaman tuulisen viileän aamun jälkeen tänään vesi olikin aivan peilityyni. Pilvet heijastuivat tyvenessä kauniisti. Mutta kameraa en kääntynyt hakemaan. Välistä tuntuu, että tämä kuvaaminenkin menee liiallisuuksiin. Koneessa on jo niin paljon kuvia, että niillä blogia pyörittäisi pitkäänkin valitsemallani tavalla: kuva tekstin kera. Aina kun yritän valita paperikuviksi tulostettavia digikuvia, joudun miltei epätoivon valtaan. Kuvaamisen lisääntyessä oma silmäkin, jossa se kauneus on, on kärkevöitynyt. Delete-näppäin alkaa kulua A:n tavoin.

Olen kuullut kylliksi varoituksia siitä, että koko digikuvasto saattaa tuhoutua rompullakin, ellei sitä toistuvasti polta uudelle levylle. Ja nämä koneethan vasta epävarmoja kuvansäilytyspaikkoja ovat. Siis mikään ei ole ikuista. Vanhat mustavalkoiset kuvat tuntuvat pitävän pintansa. 70-80-lukujen vaihteen värikuvat alkavat olla kaikki samanvärisiä kohteesta riippumatta. Pitäisi siis jaksaa poimia ne helmet täältä kuvien joukosta ja teetättää printit. Onkohan kaikilla tämä sama ongelma? Nykyaikaa: taivaskanavat, tavarataivas, digikuvataivas...

Anagrammileikki (Runotorstai)

Runotorstain aihetta sivusin jo toissapäivänä, mutta tässä vastaukseni haasteeseen.

Muistelin lapsuuteni leikkejä, joista helposti ja elävästi palautuivat mieleen mm. seuraavat: kymmenen tikkua laudalla, avaimenkätkentä, lääkärileikki, kuurupiilo, piirileikki, sotaleikki, nuotanveto, rosvo ja poliisi, viimeinen pari uunista ulos, aasinhäntä ja laiva on lastattu. Oli niitä toki paljon muitakin, mutta jostakin syystä nämä pulpahtivat esiin ensimmäisinä. Sitten aloin leikkiä näillä sanoilla ja lopputulos on tämä sanaleikkiruno, josta tuli todella vakava.

KOETILAKSI

Aha, isännät
lunastivat taloa.
Liekkipiiri
lie rikki. ”Älkää”,
rukoili puu.

Viljo siis arpoo.
Otan neuvot
keventää nikamat.
Kadulta yllemme ikkunaan
useimpien uni:
Ruotsinlaiva.

Leikiksi meni

Aamuyöstä taas heräsin oikomaan selkääni, mutta palasin tällä kertaa takaisin petiin ja nukahdinkin. Seitsemän jälkeen heräsin palohälyttimen ääneen. Liian paksu paahtoleipäviipale oli jumittunut leivänpaahtimeen ja alkanut savuta reippaanpuoleisesti. Kumppaniltani on hajuaisti ollut hukassa nuoruudesta asti, joten hän ei tuntenut savun hajua. Havahtui vasta ujellukseen ja luuli sittenkin vielä, että ko. laite oli mennyt epäkuntoon. Minä kyllä jo tunsin savun hajun alakerrassakin ja arvasin, mistä on kyse. Kerran aikaisemminkin on käynyt vastaavalla tavalla. Siinä hetkessä leikki oli vielä kaukana. Mutta kuitenkin tulossa.

Koska vesi on jo viilennyt, teimme pienen kävelylenkin ja sitten vain hetken keinuimme melko korkeissa aalloissa. Se kävi jo leikistä, vaikka vaivalloista minulle onkin.

Valokuvatorstain ja Runotorstain aiheena on tällä viikolla leikki. Ja leikiksi se meni tämä päivä ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin juuri tarkistamassa sähköpostiani ja sen jälkeen oli aikomus mennä päiväunille. Puhelin soi ja sain viestin yllätysvieraiden olevan tunnin ajomatkan päässä. Onni ja Iidahan ne siellä olivat tulossa pikkusiskoaan näyttämään. Suloinen prinsessa tuli ensivisiitille. Tutut tavarat otettiin esiin ja Onni esteli minkä jaksoi mummua menemästä yläkertaan vauvaa sylittelemään. Milloin käteeni työntyi auto, milloin smurffi, milloin pikkulegon pikkuruisimmat osaset, milloin vauvanukelle sopivaa vaatetta. Mutta sain sentään jollakin verukkeella lopulta suloisen vauvan syliini ja haimme katsekontaktia. Olen minä sen verran vuosien varrella oppinut, että isoveljet ja -siskot on ensiksi huomioitava, vaikka uusi vauva olisikin tapaamisen päähenkilö. Hyvin onnistuimme, ilman harmeja.

Tuliaisina sain vanhanajan lehmäkarkkeja ja spelttijauhoja. Maun tarkisti Onni ja totesi namia olevan. Huuliharppu oli vain kateissa. Ehkä se lauantaihin mennessä löytyy. Iida ei kysellyt lelujen perään. Kaikki tuntui kovasti kiinnostavan. Menipä päivä nopeasti. Sitten lauantaina taas leikitään...

Etsin kuvaksi tuon vanhan emalipesuvadin, jonka äitiyspakkaus sisälsi silloin kuin tämän uuden pikkuprinsessan isä syntyi. Siinä vadissa niitä sideharsokestovaippoja keitettiin hellalla (ei tosin tällä kuvassa olevalla hellalla) ja sitten käsin huuhdeltiin riittävän monta kertaa. Pyykinpesukone olikin sitten ensimmäinen hankintamme, kun toinen lapsi syntyi. Sen jälkeen pyykinpesu sujuikin leikiten.

Samaa matkaa

Lapsuuden ensimmäinen koulutie jää uskoakseni jokaiselle tarkasti muistiin. Minulla se on ollut kivinen kärrytie kallioineen ja soiden yli johtavine kapulasiltoineen. Velipojan vieraillessa muistot kyseisestä korpitaipaleesta nousivat taas voimakkaina mieleeni. Vaikka aikaa kansakoulun aloittamisesta on jo ihan kyllin, muistan kuin eilisen päivän jyrkät mäet koulumatkan molemmissa päissä ja pehkusuon reunassa olevan lähteen, josta lipposimme raikasta vettä janoomme. Syksyisin tien varrelta saattoi poimia marjan jos toisenkin, puolukoita ja juolukoita.

Muistan lammen ja kaksi puroa, joiden sillat kestivät kyllä hevospelit, mutta kaivonrenkaita tuovan kuorma-auton alla kiertyivät rullaten alta pois ja koko homma tyssäsi pitkäksi aikaa. Eikä keikuttatavan epätasaista kärrytietä osannut lapsena mitenkään puutteena pitää. Oli vain mielenkiitoisia erilaisia kiviä, kivenkoloja, mättäitä ja puitten juuria. Ja olihan kärryihin jo hankittu kumipyörät. Sitäpaitsi meiltä eteenpäin johti seuraaviin savuihin entistä kapeammat kulkureitit, kinttupolut. Nykyisin tie on tasaista hiekkatietä, joka mennään autolla melkein yhdessä hujauksessa. Talvella taitoimme matkan reen jalasten jäljissä tallustaen tai hiihtäen. Mikähän siinä on, etten muista yhtään vesisateista koulumatkaa enkä muista edes koskaan palelleeni. Eihän ilmasto nyt niin radikaalisti ole voinut muuttua. Meillä taisi vain olla niin rattoisaa velipojan kanssa, ettemme huomanneet olosuhteita. Nyt on uudet kulkuneuvot ja kulkemiset.

Kuva on velipojan kännykällä ottama sellaisilla lakkamailla, joita olen lapsena tarponut aikuisten perässä. Ja marjoja tuli eräänkin kerran niin paljon, että piti tehdä useita tuohiropposia, jotta saalis saatiin kotiin.

Hiljaiset aamut

Varhaisilla heräämisillä on puolensa. Eilen aamulla ja tänäänkin järvi kutsui peilityveneen vesihölkkäämään. Jostakin sitten heti tunnin parin sisällä se tuulenvire löytyy ja rantapeili menee rikki. Usein laskeudumme rantaan kamera matkassa, koska se puuttui juuri silloin kun olisin sitä tarvinnut uljaan silkkiuikkupesueen komean ohiuinnin kuvaamiseen. Tänä aamuna lokki lepuutti siipiään paljastuneella rantakivellä. Emme osanneet lähestyä komeaa näkyä riittävän hiljaa. Karkasi sekin.

Eilen kävin rannassa muuten vain ajankuluksi. Olin juuri nousemassa rinnettä ylös, kun havaitsin hinaajan tulon. Tietenkin käännyin takaisin ja yritin vasta-aurinkoon kuvata minkä kerkesin. Vesiskootteritkin kiitävät pitkin pintaa, melojia olen bongannut vain yhden ainoan. Soutuveneitä liikkuu päivittäin, samoin moottoriveneitä. Vesielämää riittää. Paras hetki tänä kesänä on tainnut olla erään auringonnousun kuvaaminen laiturilta.

"Nyt heitä on siis viisi, lapsenlapsia. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Nuorimmainen vasta 14 tunnin ikäinen! Sen kunniaksi lähdin yöpaitasillani alas rantaan kameran kanssa. Ajattelin saavani auringonnousun kuvatuksi. Kyllähän se sieltä nousi, mutta punaisen pallon yläreuna painui samantien pilven reunan alle. Mutta oli erikoinen hiljainen aamuyön hetki. Linnut ääntelivät hiukan, kuusen alla rasahti. Olisiko ollut siili? Kohta kuului airojen kolinaa. Yksinäinen kalastaja rantautui . Mitähän mahtoi ajatella rannalla kameran kanssa kuikuilevasta verkkaripuseroisesta mummelista? Kaikkea tämä elämä teettää. Eilen juuri valitin, etten saa kesäisiä auringonlasku tai -nousukuvia, kun olen aina silloin levossa." (kirjoitti Liisa 9.7.2006)

Vietin siellä lämpimässä kesäyössä tunnin verran ja yön hiljaisuuden rikkoivat vain yksittäisten yölaululintujen luritukset ja rantautuva soutaja. Vaikka kaupungissa asummekin, emme ole ainakaan tänä kesänä vielä railakkaasta rantaelämästä häiriintyneet.

Huomenna on keskimmäisen syntymäpäivä ja lähdemme tästä iltäpäiväkahville hänen perheensä luokse. Odotettavissa on näytösmuotoista polkupyörälläajoa ilman apupyöriä. Vasta hankittu taito on vielä isovanhemmille esittelemättä livenä. Virtuaalisesti olemme sen jo nähneet. Videonpätkä päättyi nurinmenoon nurmelle. Oskarilla on myös varmasti jotakin kerrottavaa lomareissustaan.

Kohtaaminen (Runotorstai)

Viikon Runotorstain aihe palautti mieleen 35 vuoden takaisen kohtaamisen opiskeluajoilta.

Kiova 1971

Istuimme iltaa
teetä juoden ja leikkiä laskien.
Sergei, Latif, Angel,
Helena, Irina ja minä
olimme eri taustoista jokainen.
En osannut
puhua sanoja varoen.
Yksi sana – Palestiina –
häivytti toveruuden.
Latif tarttui kurkkuuni kaksin käsin
ikäänkuin kuristaen.
Minut pelasti
puhelu Moskovasta.
Juoksin betoniportaat alas
silmät sumeten.
Rajuun ymmärtämättömän
itkuun päättyi tämä teeilta,
kahden kulttuurin kohtaaminen.

Hamsterismista

Marjanpoiminnasta innostuneet ihmiset (kaltaiseni siis) ovat heinäkuun alkupäivistä alkaen kuin kissa pistoksissa. On seurattava säitä, lämpötiloja, tuulen suuntaa. Vuodet ovat opettaneet, kuinka kauan esimerkiksi lakankukinnasta kuluu marjojen kypsymiseen poimintavalmiiksi. Raakileilla ei tee yhtään mitään, vaikka vielä viime vuosinakin olemme tavanneet suolla isojen muurainten repijiä. He keräävät raakileet eri astiaan. Ei niistä oikeita lakkoja tule kotona kypsytellen. Aurinko antaa oikean aromin.

Kun on oikein hyvät helteet lakka kypsyy niin nopeasti, että samassa paikassa voi käydä poimimassa kerran vuorokaudessakin. Oma ikäpolveni ei ole tottunut marjoja ostamaan. Eivät ainakaan ne, jotka ovat kasvuikänsä marikoiden keskellä eläneet. Kuljemme mieluummin vain toripöytien ohitse marjojen korkeaa hintaa ihmetellen. Mutta aina ne ovat hintansa väärtejä. On kyse raskaasta työstä. Joka vuosi ei sato ole varma, hyvänkin sadon saattaa viedä halla ja suolla tarpominen kelpaa urheilijoillekin harjoitteena. Ja he eivät sentään kumarru nöyrästi jokaisen marjan kohdalla.

Mutta kuinka paljon on riittävästi? Jos lakkoja on paljon, niin rajaa ei ole. Ostetaan vaikka uusi pakastin tai viedään sukulaisten ja naapureiden pakastimiin. Sama koskee mustikkaa, villivadelmaa ja puolukkaa. Puutarhamarjoihin ei ole niin intohimoista suhdetta kuin luonnonmarjoihin. Se johtuu varmaankin siitä, että ne ovat ikäänkuin liian helposti saatavilla.

On myös mielenkiintoista, että tietyillä alueilla Suomessa ihmiset pitävät hyvät marikot omana salatietonaan, vaikka eivät itse saa kaikkia marjoja edes poimituksi. Mutta kartat ovat oivallisia apuneuvoja. Itse uudelle paikkakunnalle muuttaessamme kyselimme mustikkapaikkoja. Emme saaneet kunnon ohjeita. Sitten otimme vain kartan esiin ja kas, löytyi Mustikkamäki-niminen paikka ja suunnistimme sinne. Mustikoita siellä ei enää kasvanut, mutta löysimme todella hyvän puolukkapaikan. "Omalle" suolle olemme vieneet ystävämmekin, vaikka hamstereita olemmekin. On ilo nähdä toisten ilo. Mutta itse suolla ollessa hamsterismi iskee, jos näkyy muita samoilla aukeilla.

Itse en enää pysty marjoja maasta poimimaan, mutta sauvojen kanssa kävin kuin kävinkin suolla ja etsin puolisolle "parhaat" paikat. Jonkin ajan kuluttua hän palasi hikisenä ja onnellisena astia täynnä korpihilloja.

Rumuus (Runotorstai)

Laitan vihdoin kaksi eri runoa tämänviikkoiseen Runotorstain haasteeseen. Tunnelmaltaan ne ovat aivan erilaisia.

Kehooni on kajottu,
monesti veitsellä viilletty,
syvältä sädetetty.
Neuloilla on suoneni säretty.
Kaulaakin koristaa laakea arpi.
Olen kiivaan kivun kalvama kaunotar,
joka ei enää halua kuvattavaksi
kuin tietystä kulmasta.
Sanovat, ruumis on sielun näkyvä osuus.
Olenko siis ruma?

-------

Rumat
ne vaatteilla koreilee
ja katuja tallaavat.
Vitriineissä vilisee
rumuuden haastajat.
Seireenien lailla kutsuvat
voidepurkit, kajalit
naamiot, lakat ja sifongit.

Värit,
hiuksiin ihanimmat
kiilteet, mattapinnat,
mascarat, silikonirinnat,
push-upit ja slimmaajat,
stay-upit ja tekoripset
mahdottomia lupaavat.
Kynnet hetkessä kasvavat.

Silmät
kirkkaina loistavat
jos ostat uudet piilarit.
Saat kaupan päälle
kauniimmat fiilarit
ja rumuus on poissa.
Ruma ankanpoikanen
olikin itu joutsenen.

Paras apu kuitenkin
lie voitehista vanhin
- vesi.

Liisan jutut graafisesti

Halo Efektin sivulta sain idean kuvittaa omankin blogini. Ja tässä on tulos. Aika kaunis ja herkkä kuva siitä tuli. Animaatio toteutui niin nopeasti, etten pystynyt seuraamaan kuka minä itse olen. Ehkä tuo vihreä piste? Ja nyt vain mielikuvittelemaan, onko kyseessä jokin kemiallinen kaavakuva vai jokin kesän kauniista kukkasista.

Helle on jonkin verran hellittänyt otettaan, mutta vedet ovat edelleen lämpimät. Punaherukat kypsyvät etuajassa pieniksi kuivuuden takia. On siis lähdettävä talkkunan ostoon. Minun kesääni on aina kuulunut punaherukkatalkkunasokeripöperö maidon kera. Jos talkkuna on oikeanlaista, siis hämäläistä, niin parempaa makuyhdistelmää saa hakea. Marjat survotaan lautasella sokerin ja talkkunan kanssa puuromaiseksi mössöksi ja siihen lisätään maito. Siis eräänlaista tuorepuuroa. Lapsuudessa tämä oli usein loppukesän jälkiruokaa.

Tärkeysjärjestyksessä

Useammin kuin kerran olen ollut tilanteessa, jossa on tehtävä valinta vähintään kahden tärkeän asian välillä. Varmasti moni muukin on miettinyt opiskelu- tai työpaikan valintaa. Joillakin on saattanut olla sulhasehdokkaitakin valittavaksi asti. Omat tämänhetkiset valintatilanteet eivät enää ole tuota suuruusluokkaa yleisesti ottaen. Mutta minulle omat valintani ovat suuria ja merkittäviä. Kun mieli laukkaa vielä, mutta keho asettaa tiukat rajat, pieniltä näyttävät päätökset muuttuvat yllättävän vaikeiksi. Lähtemiset ja tulemiset. Liike ja lepo.

Nyt oli valittava kaksien juhlien ja oman perheen välillä. Valitsin jälkimmäisen ja olen tyytyväinen, että tein juuri sen valinnan. Lääkärien liikuntareseptejä en enää enkä koskaan ole tarvinnut. Voisin ehkä sanoa saaneeni lähtemisreseptin perjantaina, vaikka torstaina ns. putosin taas kerran polvilleni.

Kuljin poikki Suomen, Keski-Suomen männikkömetsien ja mäkimaastojen kautta laajoille lakeuksille meren rantaan asti ja tietenkin takaisin hiukan eri reittiä parin vuosikymmenen tauon jälkeen. Menomatka oli miltei koko ajan vasta-aurinkoon ajamista ja pilveilevä taivas oli todella mielenkiintoinen seurattava pilvifriikille. Tosin ajankuluksi leikimme eräänlaista bumtsibumiakin yrittäen kaivaa aivojemme kovalevyiltä aina tietyn sanan sisältäviä lauluja. Kävi selväksi, että jos on pitkään laulamatta, sanat alkavat unohtua. Tehokasta muistivoimistelua. Pitänee kaivaa esiin komeron pohjalle pölyttymään unohtunut karaokevideo ja alkaa lauleskella edes niitä. Minua harmitti, kun en enää muistanutkaan suoralta kädeltä ulkoa Krokotiili Genan syntymäpäivälaulua! Laulun aiheena oli tuolloin siis jokin eläin.

Koska vietimme noin seitsemän tuntia ulkona eilen, tulomatkalla ei sitten enää niin laulattanutkaan. Pilviä oli huomattavasti vähemmän, mutta järviä ja koskia enemmän. Jossakin valokuvauspisteessä alkoi jo tuntua siltä, ettei tästä selvitä kotiin ollenkaan. Miksikö? No, kun mitä kuvauksellisimpia maisemia avautui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Nyt täytyy jo jarrutella, ettei tule blogiriippuvaisesta vielä valokuvausriippuvaistakin.

Matkakertomus ei mahdu tähän postaukseen, koska tiedostot ovat vielä epäjärjestyksessä. Sen verran on kyllä sanottava, että Tuurissa muutos näytti suurimmalta edelliskertaan verrattuna.

Piknikki

Tein Marian ja Nooran ja Oskarin kanssa 2437 askeleen piknikin. Sen aikana ehdimme nähdä mielessämme Kapteeni Koukun puitten lomasta vilkkuvalta mereltä, karhunkoloja ja ison oikean muurahaispesän. Nousimme korkeaa vuorenrinnettä kohti patsasta, jonka luona söimme eväät ja kyseisestä paikasta patsaan tekstistä luimme salaisen tehtävän, joka oli suoritettava kotimatkalla. Oli poimittava vähintään viiden erilaisen kukan kimppu ja vietävä se kotiin l. mummulaan tässä tapauksessa.

Evästä olisi saanut olla enemmänkin ja kukkia löytyi tarpeeksi. Opettelimme myös erottamaan männyn ja pihlajan muista puista. Kukista opimme puna-apilan, harakankellon, piikkiohdakkeen, pihasaunion, mäkikuisman, siankärsämön ja mesiangervon. Ja mustikan, jonka marjat olivat melkein kypsiä. Poimimme yhden varvun mukaamme.

Lounaan jälkeen selvisi, mihin tarvitsisimme ne kukat ja mustikat. Kukista otimme mallia ja piirsimme kortteja. Ja mustikat tarvittin antamaan väriä jälkiruokapirtelöön. Lasten mukaan söimme herkkuaterian. Oli mielenkiintoista havaita, miten seitsemän mustikkaa jo antaa värin ohella makuakin muutamaan pirtelölasilliseen.

Nyt on kyllä voimat vähissä, mutta menipä päivä nopeasti. Oskarista oli hauskinta, kun isä ja vaari toivat mökiltä kaksi vanhaa pikkuautoa, bensankuljetusautoja molemmat, mutta eri värisiä.

Valo ja värit

Eilen tuli käväistyä vajaa parituntinen tyttären kanssa alennusmyynneissä. Olimme varhain liikkeellä, etteivät kaupat olisi väärällään vaatteiden valitsijoita. Hellekin varmaan vaikutti, ettei ollut ahdasta muualla kuin parkkihallissa. Etsimme minulle uusia väljiä, sileitä, helposti puettavia puseroita ja pellavahousuja.

Luonnollisesti eniten mieluisaa vihreää asukokonaisuutta oli jäljellä vain minikokoja. Oli siis vaihdettava väriä. Alemyynneissä pitää olla joustava ja kyetä nopeasti haluamaan jotakin muuta kuin aikomaansa. Siis aloimme metsästää sinisiä kevyitä pellavaisia pitkiksiä. Ja yhdet lopulta löysimme 10 eurolla. Pidin niitä edukkaina, koska lähtöhinta oli ollut 39 jotakin euroa. Muovikassi kädessäni sitten vasta taas tajusin, että eivät ne nyt niin kovin halvat olleetkaan. Mutta nyt on kuitenkin uudet ja siistit vetimet. Valkoinenhan sopii hyvin sinisen kanssa.

Illalla TV-ohjelman innoittamina pohdimme värien olemusta päämme pyörryksiin. Minulle kun ei mene millään jakeluun, ettei värejä oikeastaan ole olemassa. Valkoinen heijastaa kaiken pois ja musta imee kaikki värit itseensä. Fysiikka oli jotenkin hankala aine koulussa. Ulkoluvulla sain keskikoulun viidennen luokan kurssista kuitenkin kiitettävän numeron, samoin kemiasta neljännellä. Hyvästä muistista oli ja on todella apua hyvien arvosanojen saamisessa. Mutta nöyränä myönnän, että nuo kaksi ainetta jäivät arvoituksiksi. Jokohan nyt ymmärtäisi, jos viitsisi uudelleen yrittää?

Valokuvausharrastuksen myötä on alkanut enemmän katsoa tuota valoa ja samalla ihmetellä, että kuvassa valo ja värit näyttäytyvätkin aivan toisin kuin paljaalla silmällä. Luonnon värit ovat ihmeelliset. Kaikki sävyt sopivat toisiinsa. Mutta annapa olla vaateostoksilla. Jos ostaa housut yhdestä kaupasta ja alkaa metsästää niihin sopivaa yläosaa, niin johan on onnenkauppaa, että löytyy sopiva. Voihan se olla niinkin, että jokainen ihminen näkee jokaikisen värisävyn omanlaisenaan. Näinhän on sanojenkin merkitysten laita. Toinen puhuu puusta ja toinen aidanseipäästä. Ja silti me ymmärrämme toisiamme - ainakin toisinaan.

Kuvassa aamuöisen taivaan toisiaan hyväilevät pastellisävyt sellaisina kuin kamera ne näyttää. Myrsky-yön jälkeen aurinko yritti hivuttautua näkyviin.

Muutos (Runotorstai)

Muistatko kun kaikki muuttui?
Linnut lakkasivat laulamasta
puut puhelemasta
kukkaset kuiskimasta.
Nyt on vain ennen ja jälkeen.

Ehtikö lippu salkoon?

Helteinen visiitti

Säätyyppi tuntuu jämähtäneen paikalleen. Yleensä tuuli enteilee muutosta, joka on Runotorstain teemakin tällä viikolla. Kolmen päivän matka, onneksi ilmastoidussa autossa, tuli tehdyksi. Perilläkin oli tosin niin kuuma, että Etelä-Euroopan tapaan siestaa oli pidettävä. Auringon säteily ja polttavuus laitatti hakemaan varjopaikkoja, suojaisia metsiköitä tai peräti sisätiloja. Kotiin palatessa jopa peltisen postilaatikon sisältö tuntui kuumalta. Uusi kokemus sekin. Todennäköisesti meillä Suomessakin on asunnot kohta ilmastoitava.

Olo on kuin ulkomailla käyneellä. Jos matkaan olisi sisällyttänyt vielä ehdotetun ensivisiitin Lidlissä, vaikutelma olisi varmasti tuplaantunut. Mutta jaksamisella oli rajansa. Ja asioilla tärkeysjärjestyksensä. Leikkimökki, muovailu, värityskirjat, pikkupikkulegot käsittämättömine osasineen, isot legot, Pekka Töpöhäntä-kirja ja syvälliset keskustelut pienten leikkikavereiden kanssa olivat tärkeämpiä kuin mitkään muka tärkeät hankinnat. Pohdimme esimerkiksi, onko vaha riittävän pehmeää muovailtavaksi ilman kaulinta ja voiko muovailuvaha-autojen makaroonipyöriä ja -valoja syödä. Konttasimme nurmella katsomassa, joko kylvetyt siemenet olivat alkaneet kasvaa. Ja löysimme toki jo tunnistettavat piipat, uuden alun ihmeet. Tunnistimme kirjaimia ja muoviselle T-kirjaimelle keksimme uuden käytön partakoneena. Ja yritimme keksiä vastauksia lukuisiin miksi-kysymyksiin. Askaretta riitti niin käsille kuin aivoillekin, käpylehmistä sudokuihin. Tuntui mukavalta, kun pienet käsivarret kiertyivät milloin jalkojen ympärille, milloin rutistivat kaulasta. Pari kertaa sää salli syömisen ulkona ja ruoka oli todella suussa sulavan herkullista, esim. uusia perunoita ja porsaan mureaa sisäfilettä muine lisukkeineen.

Tulomatkalla poikkesimme kerran kahvilla. Otimme kahvin kanssa muurinpohjaletut mansikkahillolla. Letut maksoivat (siis ilman kahvia) 2 euroa kappale! Mutta ei se haittaa kerran kesässä. Sitäpaitsi löysin samasta paikasta näköispatsaan. Kuva ohessa, mutta ostaminen vielä jäi. :)

Puoli päivää kuningattarena

Taas se tapahtui. Aamu-uinnilla töyhtöpäinen vesilintu seitsemän poikasen kanssa rohkeasti ohitti meidät rantavedessä laiturin alitse. Yksi pikkuisista jäi jälkeen. Olisi siis pitänyt olla se kamera, niin tunnistaminen olisi helpompaa. Sitten näin kaukaa lähestyvän lisää joitakin lintuja ja pyysin siippaani hakemaan sen kameran. Uudet tulijat olivatkin sitten sorsia.

Prinsessaikäinen Noora saapui isänsä ja pikkuveljensä kanssa kylään. Hiekkiksellä oli ensin kivaa, sitten liian kuuma. Joten lähdimme katsomaan, mille uimaranta näyttäisi. Matkalla näimme kaksi pulskaa kissaa ja harakan. Talon kierrettyämme toisetkin olivat uimista vailla. Limpparia mukaan ja iso pyyhe. Ja niin kauan lapset pulikoivat vedessä, että ihan tärisivät vilusta. Sitten oli ruuan aika ja pikkuveljen päikkärit. Siitä alkoi prinsessan oma laatuaika. Hän sai valita tekemiset. Paperit ja värikynät löytyivät helposti. On tullut tavaksi laatia äidille kirje tekemimistä ja havainnoista, ellei hän ole mukana. Niin teimme nytkin, koska äiti oli töissä.

Sitten hänen mieleensä juolahtivat mummun helmet ja muut koristukset. Ja prinsessaleikkiajatus oli heti valmis. Mummu olisi kuningatar ja hän prinsessa. Kruunu päähän, valkoinen rimpsuhame ja ohuenohuesta kankaasta viitta hartioille. Ja tietenkin matsaavat helmet ja rintarossit. Peilailu kuului tietenkin kuvaan ja kuvia piti ottaa ja tarkkaan tarkastella.
Kyllä tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia.

Kuva on mieheni ottama. Minä yritin olla hissukseen vedessä, etteivät linnut pakenisi. Kauan ne viipyivätkin laiturin lähellä. Hauskoja kaksipäisiä lintuja!

Mummoudesta

Isomummu, mummu, mummo, mummi, famu... Isoäidille on monta nimitystä. Samoin tietenkin isoisälle. Miten se kutsumanimi sitten valitaan. Joissakin tapauksissa tietyt sanat on varattu, koska ne mielletään voimakkaasti vielä elossa olevaan isovanhempaan tai juuri äsken täältä lähteneeseen. Itse olen mummu ja ihan mielelläni.

Itselläni oli vain yksi mummu. Äidinäiti oli kuollut vajaa vuosi ennen syntymääni, joten häneen olen tutustunut vain muutamien valokuvien ja äidin kertomusten kautta. Aika ankara ja aikaansaapa nainen hän kuuluu olleen. Hän oli suurperheen esikoinen ja ehkä sitä kautta vastuunkantaja. Valtavan vastuun hän joutui ottamaankin ensimmäisen miehensä kuoltua. Oli vuokratila karjoineen, hakkuumiesten majoittamisineen ja ompelutyöt sen ohella. Jo talonpidonkin takia oli avioiduttava uudelleen. Kädentaitaja. Ja ajassa mukana, kuului mm. kansakoulun johtokuntaan.

Isänäiti asui pitäjän toisella laidalla ja vain harvoin tavattiin. Muistan hänen tummat pitkät hiuksensa, jotka letitettiin aina samalla tavalla ja kierrettiin nutturalle, joka sitten vielä peitettiin huivilla. Ehkä kerran kesässä tapasimme. Ja vain kerran muistan olleeni mummun mökissä kesällä yötä isosiskoni kanssa. Oli helle ja kuljimme kylissä. Ehkä hän halusi esitellä naapureille ainoan lapsensa lapsia. Eli mummolassa ei ollut kiire. Oli yksi lehmä, hevonen, savusauna ja kahden huoneen pienoinen pirtti päästävedettävine sänkyineen. Ja aina sokerikakkua.

Siinä ovat minun mallini mummoudesta. Itse en muista piirtäneeni koskaan mummusta kuvaa. Omat lapsenlapset piirtävät minusta niitä usein. Ei siinä tarvitse mallina istua, mummun kuva on piirtynyt heidän sieluunsa, valmiina tulostettavaksi tarvittaessa.

Aamu (Runotorstai)

Runotorstain viikon teema
ei ole inspiroinut uusiin riimeihin, joten laitan tänne viimesyksyinen aamutunnelman.






Keltakoivu vedessä itseänsä peilaa.
Kypsä kaisla lepää rantaruovikossa.
Teeri naputtaa, joutsenpari tyvenessä seilaa.
Aistin hallan jalanjäljet hietikossa.

Heleä heinäkuu

Jos minulla olisi ollut mahdollisuus aamuyöstä kipaista rantaan, niin olisin sen tehnyt. Taisin olla hereillä puoli kolmen aikaan ja taivaan värit tuntuivat vetävän puoleensa. Yritin ikuistaa sävyjä ikkunan läpi, yläparvekkeelta ja alakerran keskimmäisestä huoneesta hyttysverkon läpi. Eihän siitä tietenkään mitään tullut. Kyllä öisten järvimaisemien kuvaaminen pitää jättää toisten asiaksi.

Onneksi nukahdin kuitenkin uudelleen. Ja kuvaamista riittää päivänvalossakin eikä tarvitse lähteä edes kauas. Pienellä kävelylenkillä näin ensimmäisen rentunruusun kukassa ja toki paljon muutakin. Yöllä on täytynyt sataa, koska kävelytiellä oli lätäkkö, josta veikeällä tavalla heijastuivat viereinen talo, puut ja sähköjohdot. Eniten minua kuitenkin pysähdytti kellastunut pihlajanoksa. Joko nyt? Vastahan kuvasin sen valkeaa morsiushuntua.

Eilisen yksinäisen päivän sain menemään melko mukavasti, kun ystävä oli apuna ajantapossa. Tänään on selvittävä itse. Sää on ihanan kesäinen. Lomalaisille mieleen. Jos nyt vaikka aloittaisin kirja- ja mappihyllyn lopullisen tyhjentämisen. Saisi paperisilppurikin käyttöä. Katson, mitä käsi ja muu kroppa kestää. Sen olen jo oppinut, että aloittamansa työn voi jättää kesken. Entiselle(?) perfektionistille se on vaikeaa.

Milloinkahan lippu nousee uuteen salkoon ensimmäisen kerran? Toivottavasti pian!