Samaa matkaa

Lapsuuden ensimmäinen koulutie jää uskoakseni jokaiselle tarkasti muistiin. Minulla se on ollut kivinen kärrytie kallioineen ja soiden yli johtavine kapulasiltoineen. Velipojan vieraillessa muistot kyseisestä korpitaipaleesta nousivat taas voimakkaina mieleeni. Vaikka aikaa kansakoulun aloittamisesta on jo ihan kyllin, muistan kuin eilisen päivän jyrkät mäet koulumatkan molemmissa päissä ja pehkusuon reunassa olevan lähteen, josta lipposimme raikasta vettä janoomme. Syksyisin tien varrelta saattoi poimia marjan jos toisenkin, puolukoita ja juolukoita.

Muistan lammen ja kaksi puroa, joiden sillat kestivät kyllä hevospelit, mutta kaivonrenkaita tuovan kuorma-auton alla kiertyivät rullaten alta pois ja koko homma tyssäsi pitkäksi aikaa. Eikä keikuttatavan epätasaista kärrytietä osannut lapsena mitenkään puutteena pitää. Oli vain mielenkiitoisia erilaisia kiviä, kivenkoloja, mättäitä ja puitten juuria. Ja olihan kärryihin jo hankittu kumipyörät. Sitäpaitsi meiltä eteenpäin johti seuraaviin savuihin entistä kapeammat kulkureitit, kinttupolut. Nykyisin tie on tasaista hiekkatietä, joka mennään autolla melkein yhdessä hujauksessa. Talvella taitoimme matkan reen jalasten jäljissä tallustaen tai hiihtäen. Mikähän siinä on, etten muista yhtään vesisateista koulumatkaa enkä muista edes koskaan palelleeni. Eihän ilmasto nyt niin radikaalisti ole voinut muuttua. Meillä taisi vain olla niin rattoisaa velipojan kanssa, ettemme huomanneet olosuhteita. Nyt on uudet kulkuneuvot ja kulkemiset.

Kuva on velipojan kännykällä ottama sellaisilla lakkamailla, joita olen lapsena tarponut aikuisten perässä. Ja marjoja tuli eräänkin kerran niin paljon, että piti tehdä useita tuohiropposia, jotta saalis saatiin kotiin.