Pitkällään putkella

Siitä on kauan kun ostin Method Putkiston. Kauan on siitäkin kun kirjakaupan alesta ostin Pilates-oppaan. Yritin tehdä harjoitteita ominpäin. Luulin osaavani itsekseni. Ei siitä mitään tullut. Olisi pitänyt opetella ihmisen anatomia hiukan tarkemmin kuin aikoinaan koulun terveysoppitunneilla.

Vasta nyt opettelen henkilökohtaisen ohjaajan kanssa kyseisen kehon- ja mielenhallinnan alkeita säännöllisesti. Eilen tulin kotiin pitkän, rankani mittaisen valkoisen pötkylän kanssa. Heti aamusta asettauduin selälleni ko. yksinkertaiselle kätjetille. Sen tarkoitus, kuten koko harjoitusohjelmani, on tehdä keuhkoille tilaa hengittää. Avata. Venyttää. Vahvistaa kylkiluiden välilihaksia ja tietenkin tuota keskivartalopanssaria. Sisältäpäin. Hengittämällä oikein. Olen ikäni (tai ainakin sternotomian jälkeen) liikkunut, askeltanut paljon, mutta väärin. Tiedostamatta. Pelistä pudonneiden lihasten lihaskalvot ovat siksi tarrautuneet kiinni toisiinsa ja lihasten liikuttaminen tekee kipeää, ellei ole peräti mahdotonta.

Eilisen tunnin mittaisen harjoittelusession jälkeen minulle tuli ensimmäisen kerran hiki. Se on tavoitekin, koska se viestittää, että veri lähtee/pääsee kiertämään, kuona-aineet pääsevät liikkeelle ja toivottavasti poistuvat. Endorfiinia alkaa erittyä. Sitä elimistön omaa kipulääkettä. Jotakin sen suuntaista täytyi tapahtua, koska heti kotiin päästyäni unijukka oli viedä mennessään. Ja veikin kaksi kertaa. Oli pakko mennä tavallista aikaisemmin nukkumaan.

Intuitio ostatti alussa mainitsemani kirjat aikoinaan. Ensiksi mainitsemani olen jo antanut eteenpäin. Jälkimmäistä minun kannattanee pian alkaa tutkia uudelleen. Ja vain muistin tueksi. Kehoni siis tiesi mitä tarvitsi. Tämä(kin) on sellainen asia, jota ei voi oppia kirjoista. Tarvitaan ehdottomasti asiansa osaava ja ottautuva terapeutti. Nyt on sellainen tunne, että hoidetaan syytä tai syitä eikä seurauksia.