Ties monesko aamu jo kun herään viimeistään kolmelta. On koleaa, mutta niin sanomattoman kaunista ja kuulaan raikasta. Tänään päätin väsymyksestä huolimatta lähteä ulos. Pimennysverhojen takana aurinko oli jo korkealla ja viilteli ikävästi silmänpohjia. Hiippailin valoa väistellen puiden runkojen suojassa ja sain kuin sainkin nähdä tuttujen uikkujen aamupuuhat.Pari liukui ylväästi vasemmalta melkein laituria hipoen ja juuri kun räpsäsin kuvan, ne vaihtoivat yhtäaikaisesti pitkään sulavaan sukellukseen. Seurasin jännittyneenä, niskakipuni unohtaneena, missä töyhtöpäät nousisivat pintaan. Kymmenien metrien päässä. Kävivät kääntymässä ja palasivat yhtä viehkosti oikealta. Samaa rataa, samoin kuvioin. Uinti, sukellus, uinti, sukellus. Vanat ja pyörteet. Vaimeahkot ääntelyt. Ovat siis täällä. Ainakin aamuöisin.
Tutkin ja tuoksuttelin kieloja, lumimarjapensasta, joka näytti kuolleen, jo osin rusehtumassa olevia pihlajankukkia, ylikukkineita vuorenkilpiä. Silmäilin pihasyreeniä, löytäisinkö viisiterälehtisen kukkasen. Toisi onnea kuin neliapila. Lehteä ei ollut vielä jaettu. Kävin turhaan postilaatikolla. En nukahtaisi uudelleen, tiesin. Hermosärky ei anna. Kannattaisin kaktuksen, anopinhampaan, yönkuningattaren ja rahapuun parvekkeelle. Joulukaktus on siellä jo ollutkin. Kyllä ne nyt jo kestävät. Ei tämä tästä ehkä enää pakkasiksi muutu.
Ja kokeilisin taas ne rappuset. Vieläkö pääsen ylös? Viimeksi kävin tornin juurella jouluaattona. Lunta on taas muuten varastoitu sahanpurujen alle parkkialueelle. Aivan rappusten yläpäässä istua törötti pörröhäntäinen orava kannon päällä. Niitä olikin kaksi. Alamäkikävely ei ollut porrasnousua helpompaa. Oli niin viileää, että hiki tuli vasta automatkalla kaupan ja puutarhan ja leipomon kautta kotiin.
Askeleet ovat lyhyitä, mutta liennyttävät kipua melko tuhdin kipulääkkeen verran. Koko ajan ei kuitenkaan jaksa olla jalkojensa päällä. Puolen tunnin mittaisten päivätorkkujen jälkeen ihmettelen, miten kello voi olla vasta 12.30. STT:n uutisten aika.
Kesäaamut onkin kaikkein ihanampia. Silloin kun oli töissä ja heräsin ennen viittä, toivoi kun sais vaan jäädä nauttimaan aamusta.
VastaaPoistaKolmelta! Voisin käydä silloin iltalenkillä ennen nukkumaanmenoa, tosin meillä on pussipimeä.
VastaaPoistaMutta kipuhan ei kelloa katso, hieno juttu että on edes valoista. Mistä ne lintuparatkaan siellä tietävät milloin on yö..
Amalia,
VastaaPoistaKauniita ja rauhallisia ovat. Muistan, miten nuorena töihinmenokin oli silloin ihan mukavaa. Nyt riittäisi, kun pystyisi edes istumaan laiturilla ja ihmettelemään.
Sirokko,
Sehän on oikeasti kahdelta. Nyt on se kuuluisa kesäaika. :) Ei kysy kipu kelloa, ikävä kyllä. Eikä usko oikein mitään kipulääkettäkään. Hermokivun kanssa meinaa mennä hermot.
Onneksi on vaihteeksi tämä valoisa aika.
Aamu, auringon nousun hetki, antaa väsyneeseen sieluun uutta eliksiiriä, vaikka keho yhä kaipaa unta.
VastaaPoistaHarvoin niin kuitenkin käy, koska olen myöhään valvoja ja väsy voittaa juuri silloin, kun luonto herää.
Ennen kaltaisiani sanottiin vetelyksiksi. Enkä nuorena ollutkaan vetelys, en edes vätys. Nyt olen molempia, mutta vetoan turhan lukuisiin vuosiini. Onneksi en voi vaivoihini vedota - toistaiseksi.
Edustan siis puhtaaksiviljeltyä oblomovilaista laiskuutta ja vetäydyn entistä syvemmälle sohvani uumeniin kuin karhu pesänsä suojaan.
Iisi
Iisi,
VastaaPoistaOblomovilaisuus voisi nykyään olla sitä mediaseksikästä downshiftingiä ihan hyvin. Sanathan muuttavat merkityksiään ajan saatossa. Joten voit jatkaa sitä ihan rauhassa. Käsittääkseni et ole aatelinen, joiden tyhjäntäyteistä elämää Ivan Gontsarov kuvasi.
Minä nousin klo 03.30. Keskellä merivesi lainehti ja rannat oli kuin peili. Laulurastas ja satakieli kiljuivat kilpaa ja sata muuta lintua mekasti niin että metsä raikui.
VastaaPoistaPohjolan valkeat yöt - niistä moni vain haaveilee. Meille suomalaisille ne annetaan joka vuosi. Senhän vuoksi linnutkin tekevät pitkät muuttomatkansa Suomeen, jotta voivat läpi yön pyydystää hyönteisiä ja syöttää poikasiaan. Kauniisti kerrot huomioisasi öisellä retkellä kielojen tuoksuessa. Tuntui lukiessa, kuin olisi vierelläsi kulkenut.
VastaaPoistaMitä? Minäkö en muka aatelinen...
VastaaPoistaAi niin, en olekaan. Tuppaa aina unohtumaan. Olenkin eläkeläinen. Se on melkein sama asia.
Vapaa ja pienituloinen, joka on eräänlaista nykyaateluutta. Meitä ei lyödä ritareiksi tai muuksikaan (vrt. nautaeläin), vaan lyödään ihan muuten vain (vähintään henkisellä ja/tai taloudellisella tasanteella).
Nytkin teen juuri sitä, mitä itse haluan. Eli en mitään.
Iisi
a-kh,
VastaaPoistaSaarielämästä minulla ei ole kokemuksellista tietoa. Kuvista päätellen siellä sää on vieläkin vaihtelevampaa kuin mantereella ja linnut erottuvat selvemmin, koska puita on vähemmän. Luulisin niiden laulannankin haihtuvan avaraan tilaan.
Laila,
VastaaPoistaNoiden hetkien jakaminen olisikin mukavaa. Hiippailla hiljaa kaverin kanssa. Olla hiljaa ja ihmetellä tai kuiskailla kuin Jukolan viestin selostaja kesäyössä. :)
Iisi,
VastaaPoistaOlenkin usein ajatellut näitä nykyisiä yhteiskuntaluokkia. Nykyaatelisto (tai uusaatelisto) kuullostaa hyvältä termiltä. :)
Eläkeläisyys alkaakin olla kulunut ja ikävä sana.
Voisimme väittää olevamme preivillistä sukua. Olemmehan innokkaita kirjoittajia, joten se aateloittaa ilman sen kummempia kommervenkkejä.
VastaaPoistaJo armeijan aikaan kirjoitin tyttöystävälleni, nyk. vaimoni, kirjeen eli preivin lähes joka päivä.
Iisi