Riittää

Riittääkö kuuden tunnin yöuni kuusikymppiselle? Puoli neljältä aamusta tuntuu ettei riitä. Kun pyörii patjansa, lukuisat tyynynsä ja peittonsa sen seitsemään sykkyrään sopivaan asentoa etsien alkaa tuntua, että nyt tämä koko homma alkaa riittää. Edellisiltapäivänä täyteen mittaansa virutetut lihakset kiskovat rangan takaisin ässäksi. Onneksi saan nukahdetuksi vielä pariksi tunniksi. Vuorokausirytmini on muuttunut, koska en jaksa nousta ylös neljältä.

Vaikka pimein marraskuu vaihtui hentoon lumikuurajäävalkoiseen ja korkea joulukuusi on hilattu kaupungintalon eteen, hutera olo ei anna sijaa edes pieneen riemunläikähdykseen rinnan alla. Siihen kohtaan missä sydämen tulisi tuntea jotakin. Alakuloa se on, kuloa. Ei kytöä mihinkään suuntaan.

Nauru on kortilla. No, se hiukan huvittaa, ettei toinen voi ottaa päänsärkyyn buranaa, koska silloin ei tiedä milloin se päänsärky loppuu. Ja melkein nauroin eilen, kun pilateksessa kylkikävelyssä keikahdin hallitsemattomasti selälleni. Ei hätää. Kylkikävely tapahtuu kyljellään tatamilla. Ei siinä luut muserru. Mikä villitsijä-shamaani ohjaaja onkaan, kun saa tällaisen ikäihmisen käskytetyksi hikeen asti! Tempoa ja jatkuvaa liikettä on lisättävä, koska voimaa alkaa keskivartalosta jo löytyä. Ja ikuisuudelta tuntuvia puolitoistaminuuttisia syvävenytyksiä hengityksineen. Kotiläksyjä riittää.

On pientä pakkasta. Sellainen puoliusvainen ihmeellinen valo. Muutama pakkasaste riittää lampien rannat. Olkoon liukasta, minulle riittää sisälläolo. Testaan liukkauden käymällä aamupäivällä muutaman sadan metrin päässä. Se riitti vakuuttamaan, ettei kannata kävellä liisanliukkailla enempää. Ulos syömään. Ei kannata siirtää mitään hamaan tulevaisuuteen, jota ei ehkä koskaan tule. Sen mitä liikkumiskyvystä on jäljellä tulee riittää. Sanon itselleni (niin että tarkoitan sitä mitä sanon): Hyvä Liisa, tämä riittää! Enkä usko sen kuitenkaan riittävän. Sisso.

Alkoi myös riittää tuo ikiaikainen kuva-asettelu vasempaan reunaan. Kokeillaanpa toisenlaista ulkoasua.