Ehtyy, ehtyy

Kun on taas muutaman kerran kiertänyt tarkistamassa jo kerran lumen peittämät lähitienoon ojanpohjat ja löytänyt lapsen pipon puun oksasta ja lapsen pinkin crocksin toisen puun oksalta, nähnyt oravan kiitävän kaapelia pitkin, käpytikan naputtavan puistopuuta ja närhen lennähtelevän oksa oksalta korkeammalle kuusta, punatulkut ja tilhit ja valtavan ison variksen ja sitten harmikseen ne karamellipaperit ja shampoopullot väärissä paikoissa, tietää olleensa oikeasti pihalla.

Auton ikkunasta on nähnyt vielä ensimmäisen kerran joutsenia sillä lammella, jolla käy melkein kerran viikossa. Sitä istui lauantaiaamuna sumuisessa sadesäässä kahden asteen lämmössä autossa jalat vilttiin kiedottuina, ettei se veto niin tuntuisi. Se tuntuu aina kuitenkin niskaan ja hartioihin ja silmiin. Miksi ne joutsenet nyt siellä olivat?

Tuntee marraskuun luissa ja ytimissä, kylmän kosteuden. Vaikka mittari näyttää kahdeksaa plussaa. Tämä pilvinen harmausko se liisteröi aivosoluni kiinni ja kirjoittaminen tahmoo, niin kovin tahmoo. Ei jaksa tarttua mihinkään aiheeseen, vaikka puhuttui kovinkin eilisiltaisesta Inhimillisen tekijän keskustelusta, miten parantumattomien sairauksien kanssa mennään eteenpäin tahdon voimalla. Kovin moni, läheinenkään, ei jaksa sairautta nähdä tai edes kuulla ja sitä jää sen kanssa niin yksin. Kovin oli tuttuja tuntoja.

Ei ymmärrä miten meuhkaavat miljönäärikerhoista, vaahtoavat vaaleista. Jaksavatkin.