Niin kaunis on maa

Kirkonkellot soivat tänä aamuna yhdeksältä. Sen täytyy olla koululaisten kevätkirkko. On tämän kevään suvivirsi- ja gaudeamus igitur-päivä. Jo ennen kahdeksaa liehui ensimmäinen lippu.

Vain hetki sitten ojat, ranta ja metsänpohja olivat arkisen paljaat. Nyt ei tiedä, mihin jalkansa asettaisi sinisellä lemmikkimatolla. Pientareet loistavat keltaisenaan voikukkia, joita pienten kevätjuhlijoiden teki mieli poimia ja seppeleeksi sitoa. Kuollut rotta oli kadonnut ison kiven takaa. Linnut sirkuttivat. Pomppufiilis tarttui juhlasta mukaan ja ohjelmassa nähtyjä ihmispyramideja piti kokeilla jo kadulla juhlatamineissa.

Moni kevätjuhla oli aikaistettu arkipyhäviikon vuoksi. Koululaiset ovat ansainneet lomansa, eskarilaiset alkavat odottaa koulun alkamista. Onneksi on oma kotikoulu työjärjestyksineen, jossa päivään mahtuu useita koulupäiviä, välitunteja ja kotiläksyjä. Lyijykynät tylsyvät ja pyyhekumi on usein kadoksissa ja terotin, mutta se ei edistymistä haittaa. Ja Pirkko-opettaja ei edes itse ymmärrä kaikkia tehtäviä.

Miten helposti kaikki muuttuu kilpailuksi. Myös meillä aikuisilla. Ja vaikka allasjumpassakin. Mikä ihmeen kilpailuvietti meihin on rakennettu. Rantapalloon ei saa koskea käsin, vaan se on torjuttava veden alla käsiliikkeillä aiheutetuilla aalloilla ja olisi muistettava hengittääkin välillä. Ja me neljä paikalla olijaa yritämme parhaamme ja omat rajat tahtovat unohtua.

Sitä muistaa monenlaisia kevätjuhlia ja varsinkin niitä todistusten arvosanojen aiheuttamia reaktioita ja tunneryöppyjä. Ensin itse koululaisena koulussa ja sitten kotona, opiskelijana ja sitten taas koulussa siellä kateederin takana ja sitten vanhempana lastensa juhlissa ja nyt vielä isovanhempana. Ja toivoo oppineensa jotakin ja vieläkin oppivansa.

Ja sitä kirjoittaa kolmannessa persoonassa, vaikka tarkoittaa ihan vain itseään.