Kuka jää kotimieheksi?

Koko ajan saa radiosta kuulla ja lehdistä lukea -mies-päätteisten sanojen sopimattomuudesta nykypäivään. Puhemies, lautamies, edusmies, asiamies, lakimies... niitähän riittää. Lapsena oli tuo kotimies tavallisin kuulemani. Jos perheen oli määrä lähteä jonnekin, jonkun piti jäädä kotimieheksi. Usein se oli isoisä. Mutta ei hänkään aina ollut paikalla. Silloin ei kyllä koskaan tullut kenenkään mieleen, että sukupuolella olisi ko. asiassa mitään merkitystä. Jonkun vain oli jäätävä talonvahdiksi ja huolehtimaan kotieläimistä.

Jos äidin oli lähdettävä käymään jossakin, naapurin lapseton lapsirakas emäntä kutsuttiin tarvittaessa apuun. Toki hän kävi auttamassa muulloinkin. Matkaa oli vajaa pari kilometriä kinttupolkua tai latua pitkin. Eli hän ehti vaikka laittamaan nousseet leivät tai pullapitkot uuniin, ellei äiti kyennyt. Ei heillä puhelinta ollut, mutta meillä lapsilla oli vikkelät jalat.

Navetan taitse juoksimme kaivon ohi kytöpeltojen viertä hevoshaan portille. Haan läpi kulkeminen aina hiukan jännitti, koska hevonen, vaikka tuttu olikin, oli niin iso eläin. Kellon ääni ilmaisi, miten lähellä hevonen laiduntaisi. Veräjän läpi pujahdus kuusikkoon ja selvä polku vei suorinta tietä naapuriin. Polkua kuljettiin melkein päivittäin, koska posti kulki naapuriin meidän kautta. Talvella matka taittui vielä nopeammin. Sinne oli aina mukava mennä. Lapsi otettiin vastaan kuin aikuinen. Ellei ollut kiire, hetkessä kahvipannu porisi puuhellalla ja pöydällä odotti tuore pulla. Jos sattui paikalle puolisen aikaan, sai ruuankin. Se oli tuolloin ainoa naapuri, jossa aterioitiin vielä kolme kertaa päivässä.

Nyt olen melkein aina kotimiehenä, vaikka tämä huusholli kyllä pärjäisi ilmankin jonkin aikaa. Akvaariokaloille löytyy kyllä kestoruokaa. Koti-ihminenkin olen. Ensin mainittu olosuhteiden pakosta, jälkimmäinen vapaaehtoisesti.