Sukelluksia syvemmälle

Mökki-ikävän helpottamiseksi toimme viime syksynä mukanamme menneen maailman muistoesineitä. Klaffittoman klaffipöydän, sivustavedettäviä sänkyjä, yhden kauniin kaapin, pöytiä ja tuoleja. Osa on löytänyt jo paikkansa, kunnostettuina tai sellaisenaan. Tuohesta valmistetut virsut ja laukut olivat jo sen verran huonokuntoisia, että ne raaski jättää uusille omistajille. Nyt se porstuan seinällä ollut vanha tuohivirsu taas muistui mieleen.

On nimittäin rukiinleikkuuaika. Päivälehden takasivulta luin Telkkämäen luonnonsuojelualueen kaskirukiin leikkuusta. Sitten päivemmällä lueskelin Kotiliettä ( nro 13, 2008) ja sielläkin oltiin samassa puuhassa. Sirppi suhahtaa, viikate viuhuu, otsikoi Pirjo Mälkiä mielenkiintoisen artikkelinsa Korteniemen perinnetilasta Tammelan Liesjärvellä. Onneksi näitä paikkoja on vielä jäljellä.

Itselläni on rukiinleikkuusta ikuinen muisto vasemmassa peukalossa. Sirpit ovat teräviä ja unenpöpperöisen tottumattoman pikkutytön käteen annettuna se oli vaarallinen työkalu. Leikkasin peukaloni halki. Haava oli syvä ja sykkivän kipeä. Peukalo pantiin paksuun pakettiin. Luulen, että en saanut enää sinä päivänä leikata ruista, vaan jouduin kasaamaan nippuja lyhteisiin. Pajapellolla.

Muistan hämärästi myös riihen tuoksun, varstaa en ole käyttänyt. Tiedän myös mikä on/oli viskuri. Sadonkorjuutyöt tehtiin ennen talkoilla. Vaikka taloissa oli omastakin takaa paljon väkeä, oli tapana kiertää talosta taloon puintiaikaan. Tätini on kertonut minulle, miten talkoiden päälle saunan jälkeen tanssittiin. Ne muistot ovat edellisen sukupolven muistoja. Kertoi tanssien kestäneen niin myöhään, että talo olisi vielä tarjonnut aamukahvitkin. Isänsä kertoo tokaisseen, että hänkin olisi "viidet virsut viikossa tanssinut" aikoinaan talkoissa kiertäessään. Ehkä hän oli sanonut tuon asian pilke silmäkulmassaan.