31. joulukuuta 2007

Sydänääniä

Samalla tavalla kuin tuo vesi ja jää vuorottelevat l. savolaisittain vuohkoovat tuossa rannalla, kieppuvat omat mietteet ja mielialat selkäkipujanan asteikon mukaan. Tältä syksyltä on kuurakuvia, kuvia kauniisti pilvien kajon heijastavasta sileästä jäästä ja lumiharson peittämästä vedenkannesta. Tänään näkymä on tuo viimeksi mainittu. Laitan kuitenkin eilisen kuvan, koska siinä on varauduttu keliin kuin keliin. On punainen vene, pulkka ja potkukelkka. Mutta eilen ei päässyt verkoille silti. Niin se vain oli.

Joulunseutu on mennyt nopeasti ja pari päiväää jopa ilman turruttavia lääkkeitä. En ehtinyt ottamaan lääkkeitä. :) Koska on tapana katsoa taaksekin päin näin vuosi-inventaarioiden aikaan, myönnän että samantapaista itsensä koulimista on riittänyt koko vuoden. Ja luovuttamisen hetkien yllättäessä jostakin kummasta kumpuaa voima (sisuko se on?) nousta ja lähteä ettei vain kaikki pysähtyisi.

Olen havainnut pienen liikkumisen olevan selkäystävällisempää kuin kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Siitä johtuu blogin päivitysten harveneminen. Tuota liikkumista saan eniten silloin kun pienet piipertäjät käyvät ilonamme. Tai itse jaksan lähteä liikeelle. On lelujen ja saksien etsimistä ja ojentamista, paperiarkkien ja värien jakamista, pukemista, syöttämistä, halimista, nukuttamista ja äkkinäiset aamuherätykset jne. Yhdessä tekemistä ja olemista, laulamista ja loruttelemista. Kroppa kyllä väsyy, mutta mieli lepää.

Nyt on talo taas hiljainen pienistä askelista ja on itse vastattava omasta liikkumisestaan. Yritän ainakin. Eilen kävin tarkistamassa, onko tuo järvi sula vai ei. Ei ollut sula muualta kuin ihan rannasta, mikä johtunee veden juoksutuksesta. Kaukana jäällä verkonmerkeiksi asetellut kuuset odottivat kalamiehiä.

Iida, 3, soitti juuri ja kertoi olevansa jo kotona. Toivottavasti ensi "joulu ei tule niin äkkiä, ettei ehdi kirjoittaa joulupukille", kuten tänä vuonna kävi. Jäi saamatta se oikea kamera(sic), mutta vastineeksi tuli monta sellaista asiaa, mitä ei ollut osannut toivoakaan. Nuorimmainen jouluvieras hurmasi mummun toistelemalla ensimmäistä kertaa minun kuulteni " Mummu, mummu, mummu... " ja viihtymällä sylissä sen aikaa, että vanhemmat pääsivät saunaan. Kiitos kaikille jouluvieraille, minua muistaneille ja liikuttaneille tavalla tai toisella. Ja hyvää uutta vuotta jokaiselle! Ilman turhia lupauksia. Meillä on vain tämä hetki. Ja omat unelmamme jokaisella.

28. joulukuuta 2007

Välipäivien vesihiihtokeli

Hupenevan lumen metsästys ei tuota tulosta. Vihmoo reippaasti silkkaa vettä. Maa on kuitenkin roudassa, sillä satunnainen öinen nollakeli näyttää jäädyttävän katukiveykset peileiksi. Ilman piikkipohjaisia kenkiä tai sauvoja ulos ei ole juuri menemistä, ellei lihaskorsetti ole kunnossa. Onkohan Ded Morozin puku vettähylkivä? Joulu pitkittyy turistien myötä. Valitettavasti ärsyttävä kaupallisuus on sitä tärkeintä joulua nykyään ja monet näyttävät suostuvan siihen mukaan.

Minusta kyllä tuntuu, että sielun sopukoissa ei kaiu Money, money, vaan hiljaisuuden ja rauhan ja levon kaipuu. Junat ja lentokoneet tuovat tuhansia turisteja etsimään talvea tai sitten vain alennusmyyntien parasta antia. Kylpylät ovat täynnä. Toki usea suomalainen on vastaavasti lähtenyt kesänetsintään etelän auringon alle. Vastavuoroisuus siis toimii. Joutsenet sentään viipyvät vielä Päijänteellä. Onko tämä pohjoinen maa niille niin rakas, että ne muuttavat vasta pakon edessä? Todennäköisesti ensi viikolla on jo liian kylmää näille luontokappaleille.

Aamukahdeksalta kaupunki oli vielä hiljainen ja ikkunat tummanpuhuvia. Torin kuusen kameleonttivärivalot näkyivät toimivan. Puijon rinteen tekolumi näytti taas sulaneen. Me suomalaiset tahdomme tehdä talven vaikka väkisin. Onneksi on edes muutama hiihtoputki, joihin halukkaat pääsevät testaamaan uusia välineitä. Retkiluistelijat kiitävät naskalit kaulassa sisäjärvien veden peittämillä jäillä. Isoille järvenselille ei ole vielä menemistä. Vuodenaikojen selkeään vaihteluun tottuneille nämä vihreät, mustat, siniset, vesisateiset yms. joulut tuntuvat vierailta. Jos olemme pilanneet ilmastomme lopullisesti, näihin on tottuminen. Säät säätyvät tavallaan ja me toimimme niiden ehdoilla.

Pieniä ja isompia rakkaita on onneksi auttamassa jääkaapin tyhjentämisessä. Jotakin raikasta ja kevyttä lisuketta jouluruokien lomaan mietin tässä samalla. Miten sitä aina erehtyykin varaamaan syötävää liikaa? Voisi ehkä hävittää astiakaapista isot kattilat. Epäilen ettei sekään auttaisi. Ja siinä joulun tekemisessä ja odottamisessa se suurin ilo ehkä onkin. Ja lasten sirkeissä silmissä.

26. joulukuuta 2007

Valokuvaamisesta vuonna 2007

Jo useamman päivän jatkuneen liikasyömisen lomassa olen vähitellen vastaillut Neulekirpun haasteeseen. Aika hankala oli kiteyttää lukemattomien kuvien sisältöjä. Tässä tulee kuitenkin aherruksen tulos.

1. Mitä aihetta kuvasit eniten vuonna 2007? Keskityitkö johonkin vai kuvasitko kaikkea mitä eteen tuli?
Eniten näyttäisi olevan luontokuvia, järvi- ja maalaismaisemia. Kirkkaita ja usvaisia. En keskity mihinkään, vaan minulla on melkein aina kamera mukanani ja kuvaan siis kaikkea mitä eteen sattuu. Aivan lähiympäristökin on muuttunut tänä vuonna. Taidan kuvata liikaa.


2. Osallistuitko Valokuvatorstaihin tms. kuvahaasteisiin vuoden aikana?
Osallistuin muistaakseni jokaiseen Valokuvatorstain haasteeseen. Sen tauon aikana osallistuin Obeesian Varjovalokuvatorstaihaasteisiin, IinesJ:n Paras kesäkuvahaasteeseen, Marin jouluvalohaasteeseen. En muista muita.
3. Mistä vuonna 2007 ottamistasi kuvista pidät itse eniten? (Onko se yksittäinen kuva vai kuvasarja tai kenties jonkun toisen ottama kuva? Voit perustella valintaasi tai pitää syyn omana tietonasi.)
Maisemien lisäksi kuvaan yksityiskohtia. Valot ja varjot kiinnostavat. Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani. Ei sen kummempia perusteluja. Miellyttää silmää ja taitaa olla melko tarkkakin.
4. Mitä opit kuvaamisesta vuonna 2007?
Opin, etten osaa oikeastaan vielä juuri mitään. Opin myös, että kun huomaan jonkin kauniin valoilmiön (esim. sateenkaari yms.), se on hävinnyt ennen kuin ehdin paikalle. Eli en enää kiirehdi suotta. Parhaat luomukuvani ovat siis edelleenkin sattuman satoa. Tosin kuvasin tarkoituksella sen yhden perhosen. Lopputulos oli todella suuren työn takana.
5. Hankitko jotakin uusia lisälaitteita, uuden kameran tms. vuoden aikana? Oletko tyytyväinen hankintaansi?
En hankkinut itse, vaan sain lahjaksi Canon Digital Ixus 75:n, koska se on kevyempi kuin entinen ja siinä on isompi näyttö. On siinä hyvät puolensa, mutta ehkä en vieläkään ole sinut sen kanssa.
6. Mitä suunnittelet kuvaavasi vuonna 2008?
Todennäköisesti jatkan samalla tavalla. En ole vielä oikein ottautunut kuvankäsittelyyn. Lähitulevaisuudessa minulta mennee runsaasti aikaa skannaamieni vanhojen diakuvien pelastamiseen. Siinä sivussa oppinen jotakin kuvankäsittelystä. Siis luultavasti kuvaan määrällisesti vähemmän.

23. joulukuuta 2007

Jostakin nousee










jostakin nousee
suru, ilo:
joulu

ne menivät, häipyivät
ne entiset joulut
poissa.

eivät ihan täysin.
jokin liike ilmassa
häilyy, palaa,

jostakin nousee
suuri valo.
kohtaa katseen.
hohtaa.

Lassi Nummi
kirjoitettu Runoraatia varten 2006

21. joulukuuta 2007

Matin ja Liisan matkassa

Kun ei enää ole kiire minnekään, saattoi istahtaa rauhassa sohvalle katsomaan Juhani Ahon Rautatien filmatisointia 70-luvulta. En ollut aiemmin nähnyt elokuvaa, koska yleensäkin olen katsonut niitä vähän eikä varsinkaan 70-luvulla ollut aikaa. Ruuhkavuodet. Niinhän niistä nyt puhutaan. Anja Pohjolan esittämä Liisa piti otteessaan.

Muutaman sanan vaihdoimme katsoessamme tuttuja maalaismaisemia, hevospelejä, arjen touhuja. Kun olen niin paljon muistellut menneitä omina muistikuvina, tuntui kuin olisin ollut se Liisa. Kipakka akka. En sentään ole ketruita tehnyt, mutta kaikki muut askareet toivat mieleen oman kotiseudun ja lapsuuden ja itse asiassa kiertyivät mielessä tiettyyn naapuritaloon. Elokuva oli minulle oikein sopiva tuomaanpäivän joulurauhaan pudottautumisohjelma. Jos ei satu olemaan juuri tämä kirja hyllyssä, niin täällä voi lukaista, miten arki palautui Matin ja Liisan huusholliin.

Tulkoon joulu jokaiselle!

Tulkoon joulu

Säv. ja san. Pekka Simojoki


Niityllä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut.
Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Tahtoisin päästä paimenten mukaan,
unohtaa kiireen ja melun rasittavan.
Aamu kun koitti, tiesikö kukaan,
tuo yksi joulu sai muuttaa historian.

Kertosäe:

Ikuisen joulun, jos tahdot löytää,
sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan.
Et löydä juhlaa, et joulupöytää,
löydät vain seimen ja tallin koruttoman.

Kertosäe:

20. joulukuuta 2007

Kahvikermalle käyttöä

Olen kahvinjuoja. Ei nyt aitoa lattea, mutta puoliksi maitoa ja kahvia. Maidon on oltava rasvatonta. Jo ykkösmaito kahviin lisättynä maistuu rasvaiselta. Jos kahvipöydässä on vain kermaa, juon kahvin mustana.

Meille jäi eräästä kahvitustilanteesta kolmen desin kahvikermapullo. Siitä oli kulunut vain hiukan. Koska mitään ruokaa en edelleenkään osaa heittää pois, mietimme mihin voisimme käyttää ylijäämäkerman. Se ei ollut vispattavaa. Kermavaahdolle jouluna olisi ehkä käyttöä. Ja nyt ajatellen olisi se säilynyt huomiseen asti, jolloin aion tehdä sen ainoan pakollisen perinneruuan l. tuuvingin. Monesta perinteestä on vuosien saatossa tingitty, mutta ei sentään vielä imelletystä perunalaatikosta. Olisin voinut käyttää sen siihen. Mutta tehty mikä tehty. Tänään.

Ei tarvinnut ostaa muuta kuin yksi purkki maitorahkaa. Kaikki muut tarveaineet löytyivät kotoa rahka-ananastorttuun, jonka ohje on muuten ko. kermapullon kyljessä.

Muuten kaikki meni oivallisesti, mutta ananaslohkojen sijaan purkissa olikin ananasmurskaa. Samaa ainettahan se on. Siis annoin mennä. Järjestelmällisesti. Ja uuniin. Pitihän sitä tietysti heti hiukan maistaa. Ei ollut liian makeaa. Oikeastaan kaipasi hiukan enemmän makeutta. Muistin oitis, että viimeinen 1 dl sokeria oli jäänyt pois. Näin helposti saimme uuden kevyemmän joululeivonnaisversion, koska taatelikakku on menettänyt suosiotaan.

Rahka-ananastorttu

100 g voita/margariinia
1/2 dl sokeria
1 muna
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
1 pieni tölkki ananaspaloja
1 prk maitorahkaa
2 dl kahvikermaa
2 munaa
1 dl kookoshiutaleita
1 dl sokeria

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri. Sekoita joukkoon muna. Lisää lopuksi jauholeivinjauheseos. Taputtele taikina uunivuoan (halkaisija 28 cm) pohjalle ja reunoille. Valuta ananaspalat siivilässä. Sekoita muut täytteen ainekset ja kaada ne vuokaan. Lisää pinnalle ananaspalat. Paista 200 asteessa n. 30 min.

18. joulukuuta 2007

Joulukuun 18. päivä



joulunvihreä ilo
jäisit vierelle toviksi
puolimatkan majataloon

toivon tuike laajenisi

kuuntelisin
sanatonta hiljaisuutta

nauru
kaikuisi lasten suista

tulee se joulu

toivon
kiire taukoaa

hetkeksi hiljenee maa
arpinen sydän
aukeaa

Ensin ostetaan porsas

Oli kesä alullaan. Loikkasen Selma tavasi ohutta aviisia. Ilmoituksia-palstalta hän löysi etsimänsä. Eläinauto kulkisi tiistaina tuosta kolmen kilometrin päästä. Ei muuta kuin lyijykynällä allakkaan merkki ja ukko laitettaisiin asialle. Joulu käväisi mielessä. Eikä se siihen jäisi. Kevääseen asti niillä lihoilla pitäisi katras pitää ruuassa. Kärrytiellä ei polkupyörästä yleensä ollut kuin haittaa, mutta porsaanhakureissulle se kuitenkin otettiin esiin. Selma etsi aitasta säkinkin Volmarille valmiiksi.

Ikävästi porsas teutaroi ja vinkui, kun sitä retuutettiin kivistä tietä kotiin. Liukasliikkeinen se oli. Livahti karkuun ja navetan ovesta ulos heti kun säkinsuu avattiin. Kaikki kynnelle kykenevät perään. Kului tovi ja toinenkin ennen kuin hikeentynyt ja äkeentynyt Volmari kantoi karkuretkellä uuvahtaneen possun kullankeltaisilla oljilla somaksi siistittyyn karsinaan. Lapset ihailivat ruusunpunaista possua aidan rakosista, silittelivät, rapsuttelivat, nimeä miettivät. Olisi Ruusan vuoro saada antaa se nimi. Possusta tuli Mooses. Navetan taakse oli tehty aitauskin sille. Vesiheinää se rakasti. Kosteana kesänä sitä riitti perunapellolta ja kasvimaalta kantaa. Ja kaikki ruuantähteet kelpasivat myös.

Äkkiä meni kesä. Porsaasta oli kasvanut iso sianrotjake. Lapsetkin tiesivät, mitä olisi odotettavissa. Vihtori tulisi pakkaskelillä lumien aikaan ja tekisi siitä selvää ennen lyhyen päivän illaksi sinertymistä. Ei se hyvältä tuntunut, mutta jokavuotinen perinne se oli. Illalla ja seuraavana päivänä lapset kävivät ihmettelemässä liha-aitassa riippuvaa ruhoa. Tuvassa tuoksui tappaiskeitto ja veripalttu oli uunissa paistumassa. Sylttykin oli isossa kattilassa kiehumassa. Joskus sianpuolikas rahanpuutteessa saatettiin viedä kauppaan. Toisinaan se paloiteltiin aitan lihatiinuun merisuolan sekaan.

Samalla aikaa kun lipeäkaloja liotettiin tapaninpäivän perinneruuaksi, kinkku lillui suolavedessä odottamassa paistamistaan. Ruiskuoreen se kiedottiin ja annettiin olla uunissa yön yli. Niin se paistui sopivan mureaksi. Joka jouluksi, kunnes Itikan auto haki lehmät. Sen koommin ei possujakaan enää kasvatettu. Perinteet alkoivat rapista yksi kerrallaan. Nyt Selma asuu leskenä kirkonkylässä. Ohuita erilaisia kinkkuviipaleleikkeleitä saa kaupasta ympäri vuoden. Pienessä huushollissa voi joulun perinneherkkuja syödä aina halutessaan. Kinkut ja syltyt löytyvät helposti.

Vain yhtä hän on jäänyt kaipaamaan nykyisen ylenpalttisen ruokapaljouden keskellä.
Tappaiskeittoa ei markettien ja siwojen valikoimissa ole näkynyt. Kyllä ne senkin vielä uudelleen keksivät, kun kerran pettuleivänkin. Elleivät direktiivit kiellä.

----

Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.

16. joulukuuta 2007

Joululinnusta joulukirkkoon

Eilen aikani kuluksi aloin selata Kauneimmat joululaulut-vihkosia vuosien varrelta. Tarkoitukseni oli etsiä lintuja niistä lauluista. Koska on joulukukkia, niin voisi olla myös joululintu. Joku pikkulintu se varmaankin olisi. Mikä voisi olla joululintu?

Varpunen jouluaamuna tuli ensimmäiseksi mieleeni. No onkos tullut kesä nyt talven keskelle ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille? Kun maass´on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon. Kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton. Ja se Sylvian joululaulun häkissä oleva sirkuttaja, todennäköisesti kanarialintu. En löytänyt useampia. Hiljaisuutta kyllä.

Lopulta mielenkiintoni kääntyi aivan toiseen asiaan. Jo Aapisesta tuttu Joulukirkkoon löytyi melkein jokaisesta vihkosesta. Minua alkoi ihmetyttää, miksi eri vuosina laulusta oli otettu mukaan eri määrä säkeistöjä. Millainen mahtoi olla Immi Hellenin alkuperäinen Joulukirkkoon? Säkeistöjä oli viidestä kahteentoista.

Joillakin keskustelupalstoilla on pohdittu sitä, miten paljon kyseisessä laulussa on selitettävää nykylapselle. Google-haun kaikkia linkkejä en tietenkään jaksanut tutkia, mutta niissäkin säkeistöjen määrä vaihteli. Laitan tähän pisimmän löytämäni version. Se on vuoden 1988 Kauneimmat joululaulut-vihkosessa. Vieläköhän puuttuu säkeistöjä vai onko tähän laitettu lisäksi uusia? Sulkeissa olevaa säkeistö on tämänvuotisen vihkosen uutta(?) antia.

Kello löi jo viisi, lapset herätkää!
Juhani ja Liisi, muuten matka jää.

Tässä vesimalja, silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja reessä odottaa.

(Joutuin turkit niskaan, kintaat käsihin,
Sanna vielä viskaa villahuivinkin.)

Vasta ruunan reessä silmät aukeaa.
Siin on silmäin eessä synkkä metsämaa.

Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu.
Riemua on pelkkää, hymyyn käypi suu.

Tuossa mökin Miina kulkee kirkolle.
Taavetti ja Tiina, nouskaa kannoille!

Mäenrinteen alla talo törröttää,
Joka ikkunalla kaksi kynttilää.

Ruuna, virsta vielä tepsuttele pois!
Tällä kirkkotiellä aina olla vois!

Riemuhuuto lähti lasten huulilta:
Juurkuin jouluntähti kirkko kummulla!

Sisälläpä vasta silmät huikenee,
tänne taivahasta Korkein katselee.

Saivat paikan oman pitkään penkkihin,
sytyttivät soman haarakynttelin.

Iäks muistiin jääneet - niin ei kaunista,
kuin on urkuin äänet jouluaamuna.

Soipi virret vielä kulkiessa pois.
Sillä kirkkotiellä aina olla sois.

(San. Immi Hellén Säv. R. Raala (Berndt Sarlin)

14. joulukuuta 2007

Vanhaan hyvään aikaan

Maijamurulta löysin tämän blogeissa kiertäneen lapsuusmuistelumeemin. Hän oli muuntanut meemiä hiukan alkuperäisestä. Kirjoittajan tulee jättää ensimmäinen sana pois jatkaessaan meemiä, koska muutoin sanarimpsu kasvaa liian pitkäksi. Minusta se oli hyvä muutos. Toimin sen mukaisesti.


Säännöt:

  • Tässä on lueteltu monta sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
  • Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
  • Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
  • Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.
  • Jätä ensimmäinen sana vastaavasti pois.


1. Lintu – Pääskynen. Kirjoitin pieneen siniseen ruutuvihkoon vasta opitulla kauniilla käsialalla äitini tarinan pääskysistä. Ne syöksyilivät siivet häntä hipoen, koska hän oli liikkumatta. Luulivat häntä kissaksi. Se oli kotiläksy. Kun kotimökki maalattiin punamullalla, maalari maalasi samalla pesässään olleen pääskysen. Seuraavana kesä sama maalattu pääskynen palasi.

2. Meri - Tuttu vain kirjoista ja Ameriikan sukulaisten kirjeistä. Näin meren vasta 17-kesäisenä. Suolammet tutumpia.

3. Kitara – Kitaraa ei ollut, mutta joko isoveli tai –sisko sai mandoliinin joululahjaksi. Naapurissa oli kantele. Isäntä osasi soittaa sitä.

4. Kello – Seinäkellon vetäminen oli papan homma. Naapurin käkikelloa ihastelimme niin paljon, että lopulta vanhempamme ostivat sellaisen meillekin. Papalla oli taskukello liivin kellotaskussa. Joskus sen takakansi avattiin. Äitini rannekellon ”korjasi” palasiksi yksi sisaruksistamme kammarin pöydän alla. Ensimmäinen oma kello oli muistaakseni paperinkeräyksellä hankittu.

5. Oksentaminen – Muistan kävelleeni isän kanssa kärrytietä syksyisenä aamuna ja olleeni niin huonovointinen, että syötyäni yhden puolukan minua alkoi oksettaa. Miksi piti sairaana lähteä kouluun?

6. Mummo – Mummosta tulee tuoksumuistona mieleen kamferitipat. Niitä laitettiin sokeripalaan. Muistan myös hänen pitkä tumman lettinsä, joka kietaistiin aina samalla mallilla sykkyrälle niskaan ja laitettiin neuloilla kiinni. Ja huivi päälle.

7. Kirja – Maailman seitsemän ihmettä. Olikohan niitä seitsemän, mutta riippuvat puutarhat ja pyramidit ainakin. Topeliuksen Lukemisia lapsille, joita minulla lukutaitoisella luetettiin koulussa toisten opetellessa lukemaan.

8. Pipo – Piposta tulee mieleen se, että sain tehdä niihin tupsuja. Sen osaan vieläkin. Kansakoulussa oli paksut puupuikot ja paksua valkoista narua. Niiden avulla opettaja opetti meidät kutomaan.

9. Matematiikka – Opettajan persoona vaikutti matematiikan oppimiseen eniten. Pelottava opettaja oli oppimisen este.

10. Metsä – Tuttu ja turvallinen, suojaava syli. En koskaan eksynyt, pidin aina huolen siitä, että osasin takaisin. Jo ihan pieninä olimme mukana marjoja poimimassa. Tätikin vei meidät mustikkametsään. Poimimme mustikat kahvikuppiin ja pian oli sanko täynnä, koska meitä oli monta.

11. Ukkonen – Jokakesäistä. Muutama raju ukkosilmakokemus on muistissa, mutta pelkoa ei ole jäänyt. Neuvottiin laittamaan esim. aterimet pois käsistä, menemään pois ikkunoiden luota. Ikävin muisto on lemmikkikaritsan menehtyminen salamaniskuun ison kuusen alle.

12. Hiukset – Polkkatukka pienenä. Ei äiti kai ehtinyt letittämään. Hiukset leikattiin kotona tai naapurissa. Vasta oppikoululaisena kävin ensimmäisen kerran kampaajalla.

13. Sisko – Heitä on kaksi. Muistan yhteiset ensikokeilut meikkaamisen saralla.

14. Ikkuna – Muistan ihmetelleeni, miksi aitassa oli niin pikkuruiset ikkunat ja vain vintillä. Tuvalla tuplat otettiin keväällä pois. Talveksi ne laitettiin takaisin paikoilleen. Selstoffia (tai jotakin) ja tulitikkurasioita laitettiin ikkunoiden väliin keräämään kosteutta. Ikkunaliimapaperin maun muistan vieläkin.

15. Kalenteri - Ei ollut kalenteria, vaan almanakka, joka roikkui naulassa tuvan seinällä. Se Yliopiston ainoa oikea.

16. Puuro – Äiti teki hyvää perunapuuroa. Ruispuolukkapuuroa tehtiin myös ja varsinainen herkku oli vispattu marjapuuro. Talvella sain vatkata sitä lumihangessa tähtitaivaan alla.

17. Nenäliina – Nenäliinoja tehtiin itsekin ja reunaan virkattiin soma pitsi. Ostetut tuntuivat lapsena kuitenkin hienommilta, koska niissä oli kuvia. Miesten nenäliinat olivat ostettuja.

18. Parsinsieni – En muista meillä olleen parsinsientä. Sen tilalla oli muistaakseni hehkulamppu, vaikka meillä ei ollut sähköjä. Sukkien kantapäitä ja polvia riitti parsittaviksi. Yhdessä koulukuvassa minulla on polvista parsitut harmaat pässinpökkimät. Häpesin sitä kuvaa jossakin vaiheessa. En enää.

19. Kahvimylly - Kahvi ostettiin papuina ja niitä jauhettiin aina juuri ennen keittämistä sopiva määrä. Ihan pienenä sitä ei jaksanut pyörittää. Sitten kun olisi jaksanut, kahvi jauhattettiinkin jo kaupassa valmiiksi.

Ketään en haasta kesken joulukiireiden, mutta aiheeseen voi tarttua ken haluaa.

12. joulukuuta 2007

Navakkaa tuulta

Ulkona paukkuu vaan ei salamoi. Lennoston sotaharjoitus on menossa ja jytinää on odotettavissa aamukahteen asti. Kuulen sen kolminkertaisten ikkunoiden läpi, vaikka minulla on kuulokkeetkin korvissa. Päivällä olimme yllättävän kuulauden ja kirkkauden kiskomina melko pitkällä kävelyllä. Ei ollut liukastakaan muualla kuin joissakin paikoissa tampatulla latupohjalla. Menimme siis metsään.

Lunta oli poluilla aavistus, kuusien alla ei sitäkään. Mustikanvarvut ja puolukat olivat kuin sokerissa pyöriteltyjä. Linnutkin liversivät auringon kullatessa korkeimpien puiden latvuksia. Menomatkalla harmittelin latupohjan vierestä kaadettuja ikikuusia. Taaskaan ei minulta kukaan kysynyt lupaa. (sic)

Jylinä säikytteli. Siinä tuli mieleen sodat ja niiden kauhut. On ollut niin paljon tekstiä, kuvaa ja puhetta sodistamme, lotista, veteraaneista viime aikoina. Miljoona tarinaa, joista useimmat jäävät kertomatta. Omassa lapsuuskodissa en muista sodista juuri puhutun. Ankeat asiat vaiettiin kuoliaaksi. Nyt vanhempana asiat alkavat kypsyä tai peräti käydä alitajunnassa ja pakottautuvat ulos. Tavalla tai toisella. Minä en esimerkiksi lapsena ymmärtänyt lainkaan, miksi minulta jossakin udeltiin, mikä sanomalehti meille tuli. Nykyään isoveli valvoo jokaista askeltamme. Ostokuittien, kännykkäpuhelujen, valokuvien, netinkäytön, sairauskertomusten, apteekkikuittien ja tiesminkä tositteiden perusteella meistä tiedetään jossakin paljon enemmän kuin me itse tiedämme tai luulemme tietävämme.

Minä kaipaan takaisin yksinkertaisempaa elämää ja niitä kaadettuja puita sinne polun varteen.
Palattuamme metsästä kävin vielä rannassa tutkimassa sinisensinisiä tyrskyjä ja kuvasin mm. nuo Sellun savut. Sormia palelsi. Jospa se jo talvelle rupeaisi. Joutaisi. Joutuisi joulu.

9. joulukuuta 2007

TEE SE ITSE!

Helmiinan elämä oli hankaloitunut niin kehollisesti kuin psyykkisesti. Lukemattomat oppineet eivät millään päässeet yhteisymmärrykseen, mikä on asian varsinainen laita eli syy. Ohjeita sateli joka puolelta. Venytä, vanuta, rentouta, vahvista, kävele, jumppaa, hiihdä! Herranpieksut! Sitähän hän oli tehnyt koko ikänsä ja terveiksi mielletyt elämäntavat eivät olleet auttaneet. Oli siis muutettava kurssia. Helmiina ostatti miehellään konjakkipullon. Hän aloittaisi siitä ihan itse. Jollei sauna, viina ja terva auta, on vastassa hauta, Helmiina oli kuullut. Pitäisikö sen olla kirkasta?

Itsenäisyyspäivänä Helmiina istuu ja puhuu itsekseen. Itsesuggestiosta se puhui muinoin terapeutti. Keksi itsellesi oma mantra, joku itselle tärkeä asia, mieluummin tavoite. Terapeutti ehdotteli sellaisia lauseita kuin: Minä olen kaunis ja kaikki rakastavat minua. Mutta Helmiina on elämänsä aikana sen verran usein vilkaissut peiliin, että ymmärsi, etteivät tuontyyppiset lopputulemat olisi realistisia.

Kyllä Helmiina kovasti yritti. Hän vesikäveli, venytteli, kävi hoidoissa ja kuunteli meren ääniä. Lopulta hän ymmärsi, että kaikki on loppupeleissä itsestä kiinni. Hän keksi siinä sivussa seuraavan uniikin ilmaisun: TEE SE ITSE! Hän teippaili tätä voimaannuttamislausetta kotona jääkaapin oveen, vessan peiliin, ovenpieliin ja avainkaappiin. Laminoi pahvilappusia käsilaukkuihin ja taskuihin sirotella. Tietokoneella niitä oli niin helppo monistaa. Kaikenvärisiä ja eri fonteilla. Se oli mukavaa ajankulua.

Seuraavan kerran psykiatrin vastaanotolla Helmiinalle tarjottiin onnellisuuspillerireseptiä. Itse asiassa hän sai ilmaisen aloituspakkauksen. Ja vesilasin. Olisi muka otettava se ensimmäinen pilleri nyt heti. Nuhainen Helmiina kaivoi taskustaan Nessu-liinan ja samalla pari laminoitua lappusta putosi tohtorin eteen pöydälle. TEE SE ITSE! TEE SE ITSE! Tohtori luki lappuset ja säpsähti. Olipas tehokas mantra, tuumasi Helmiina, keräsi kamppeensa ja poistui lääkärikeskuksesta uutta aikaa varaamatta.

-----

Pakinaperjantain 57. haasteesta Itse.

8. joulukuuta 2007

Varmoja joulunmerkkejä

Puhelin soi. - Otatteko taas joulukuusen? - Toki, toki. Pienen, pöytäkuusen tällä kertaa, koska olohuoneessa on enemmän tavaraa kuin vuosi sitten.

Jos ei muu niin tämä puhelu ja jostain syystä joulupukille osoitetut kirjeet, jotka ovat eksyneet sähköpostilaatikkooni, muistuttavat takuuvarmasti, että taas on joulu tulossa. Ja tänä vuonna se tuntuu tulevan entistä aikaisemmin ja nopeammin. Joko ajankulku on kiihtynyt tai oma vauhti hiljentynyt. Tai sekä että.

Eilen saimme pitkästä aikaa pitää etälapsenlapsia luonamme. Ei merkkiäkään vierastamisesta. Hetkessä löytyivät smurffit, jokaiselle omansa... Mummu, leikitäänkö sitä polttaapolttaa-leikkiä? ...Vaari, missä on piirustuspaperia ja värit? ... Hei, katso... Kuule... Minulla on nälkä... Minullapa ei ole nälkä... Saisinko lisää jäätelöä?... Kiitti. Mollamaijojen pukemiseen tarvittiin apua. Nukkekodin kalusteista oli tulla riitaa, vaikka niitä on aika iso laatikollinen. Piirtäminen oli sittenkin kaikkein mukavinta. Vanhimmalla oli barbapapavaihe, keskimmäinen (joka oli joulupukin tavatessaan pyytänyt lahjaksi oikean kameran) piirteli perheitä, nuorimmaisellakin oli jo tukeva oikeaoppinen ote kynästä tai väriliidusta.

Yritin pysyä mukana vauhdissa, olla riisujana, pukijana, kiipeilytelineenä, ruuanjakajana. Nuorimmainen ehti tehdä itselleen suolaporkkanoita (jotka eivät ilmeestä päätellen toki hyviltä maistuneet), vaikka meitä oli neljä aikuista samassa pöydässä. Kaikkea ei todellakaan ehdi nähdä. Oli hauska huomata, että kommunikointi puolitoistavuotiaan kanssakin onnistui loistavasti. Oikeita sanoja oli jo joitakin, mutta puhe tuli selvästi lauseina. Intonaatiosta pystyi päättelemään merkityksiä ja tavuja oli sama määrä kuin isompien sisaruksien lauseissa. Nelivuotias oli laskenut tulomatkalla yli neljäänsataan ja pohti, miten ihmeessä kukaan jaksaa laskea äärettömään asti.

Perheen siirryttyä seuraavaan kyläpaikkaan kotiimme astui oudon tyhjä hiljaisuus. Mutta ei kulunut kauaakaan, kun jo kertailimme tapahtumia. Ihanaa vaihtelua. Kuteita muistojen raitamattoon kuvina ja sanoina.

6. joulukuuta 2007

Itsenäisyyspäivänä

kätelköön presidentti kätensä puuduksiin
metsästäköön toimittajat räikkösiä ja gröndahleja
tarkkailkoon sametteja ja sifonkeja

minun ikkunallani lepattaa kaksi kynttilää
isovanhempieni ja vanhempieni työn muistolle
amarylliksen punaisten kukintojen takana

punavihreäkultainen lahjapaperi kiertyy
pehmeiden ja kovien pakettien ympärille
eikä teippirullasta löydy päätä

kuvittelen odotuksesta punehtuneet
posket ja uteliaat silmät
pikkukädet jotka repivät paperit auki
niin äkkiä kuin mahdollista

on ihanan juhlava olo

Oma maani

Kysyin puolisoltani, mikä itsenäisyyspäivä on jäänyt hänelle erityisesti mieleen. En ihmetellyt hänen vastaustaan. Ulkomailla vietetty. Niin on omallakin kohdallani. Ainoan vierasmaalaisen itsenäisyyspäiväni vietin 70-luvun alussa silloisessa Neuvostoliitossa. Olin opiskelemassa venäjän kieltä Kiovassa (venäjää, vaikka ukrainaahan siellä puhutaan). Olin oppinut jo kansakoulussa tämän neuvoa-antavan laulun, jonka ikäluokkani varmaankin muistaa. Ei ehkä oikein istu EU- ja globalisaatioaikaan.

Laps´ Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa!
Sill´ leipä vieraan karvast´ ois ja sana karkeaa.
Sen taivas, päiv on loistoton, sen sydän sulle outo on;
laps´ Suomen, älä vaihda pois, sä maatas ihanaa.

Laps´ Suomen, kaunis sull´ on maa
ja suuri loistokas,
veet välkkyy, maat sen vihoittaa,
sen rant´ on maineikas.
Yö kirkas, päivä lämpöinen
ja taivas tuhattähtinen;
laps´ Suomen, kaunis sull´ on maa
ja suuri loistokas.

Laps´Suomen armas maasi tää
siis muista ainiaan!
Sull´ onnea ja elämää
ei muuall´ ollenkaan.
Jos minne tiesi olkohon.

(Oma maani, Z. Topelius, H. Klemetti)


Tätä eikä muuten Sylvian joululauluakaan pystynyt siellä kyynelittä laulamaan. Joulukin ja uusivuosikin kun kuluivat samalla reissulla. Tammikuussa oli hyvä tulla takaisin. Oman kotimaan näki ja koki uudella tavalla.

Vieraisiin oloihin tottuminen kävi nuorena sujuvasti. Opiskelija-asunnon keskeneräisyys raakasementtiportaikkoineen ei sokeeraavan alun jälkeen haitannut yhtään. Itsenäisyyspäivän tienoilla kävin Moskovan suurlähetystössä äänestämässä. Se oli lähin paikka. Junamatkat olivat oma lukunsa, koska makuuvaunupaikkoja ei ollut tapana jakaa sukupuolen mukaan. Satuin samaan hyttiin kolmen miehen kanssa. Vaunuissa oli selkeät ohjeet, miten tulee käyttäytyä. Miesten tuli poistua siksi aikaa, kun naispuoliset matkustajat asettautuvat yöpuulle. Se asia luontui hyvin, mutta kyllä yö jäi miltei unettomaksi.

Linja-autot kuljettivat asuntolasta yliopistolle halvalla. Jos auto oli tupaten täysi, matkan maksaminen sujui vaivattomasti. Annettiin vain raha kulkemaan kädestä käteen kuljettajalle ja kohta tuli kuitti. Raha ei koskaan kadonnut matkalla. Sujuvaa. Ja kohtelias "Olkaa hyvä" jokaisen pyynnön yhteydessä. Sarjalipunkin saattoi leimauttaa samalla systeemillä.

Sopisiko Suomeen? Joskus muistan tarjonneeni apua jollekin lastenvaunuja tai rattaita mukanaan kuljettavalle äidille. "Kiitos, ei tarvitse. Kyllä minä selviän." Miksi kaikesta pitää selvitä yksin? Onko meidän niin vaikea pyytää apua? Itse olen joutunut opettelemaan avun pyytämistä. Jos pudotan jotakin, en saata saada sitä itse ylös. Miksi meidät on opetettu ja opetetaan edelleen niin itsenäisiksi ( itsepäisiksi), ettemme uskalla ilmaista avuttomuuttamme, tarvitsevuuttamme?

3. joulukuuta 2007

Valoriippuvuutta

Olenko kadottanut kokonaisen vuorokauden? Eilen aamuna havahduin huomatessani, ettei kylmyydestä raskaana olevat laineet enää lyöneetkään rantakivikkoon, vaan maisema avautui valkoharmaana vastarannalle asti.

Pukeuduin puolihuolimattomasti ja päätin mennä tarkastelemaan yön luomaa ihmettä. En ollut paikalla yksin. Toinenkin luonnon tarkkailija tutkaili samaa ilmiötä: kahdeksan asteen viimapakkasessa railoiksi ratkeillutta jääpeitettä.

"Se siis jäätyi viime yönä?", totesin. -" Ei, kyllä se oli lauantaita vasten yöllä kun se jäätyi. Asun tuossa talossa. Näen ikkunastani tänne rantaan." - " Niin minäkin. Miten en eilen tullut katsoneeksi?"

Tuntui, että olisin menettänyt jotakin todella merkittävää. Tuuli kiristi entisestään pakkasen otetta poskillani, kirveli silmiä ja sormiakin palelsi. Viima viiletti irtolunta pitkin jäänpintaa ja kattojen yllä. Ja oli niin harmaanankean valotonta, etten saanut yhtäkään kunnon kuvaa.

Tänään olen ollut riippuvainen kellosta. Olen metsästänyt valoa(kin). Kirkasvalolamppu auttoi aamun alkuun. Jo ennen kahdeksaa piti olla sairaalassa "apdeittaamassa" tilaani. Ripsi räntää enkä saanut matkan varrella olleista jouluvaloista siedettävää kuvaa. Puolilta päivin katselin keskustan joulutähtiä. Eivät palaneet. Säästävät. Hyvä niin. Jouduin äkkijarruttamaan yhdessä risteyksessä. Oikealta tultiin kovaa vauhtia ylämäkeen.

Iltapäivällä yritin pitkittää kolmatta kaupunkireissua sen verran, että jouluvalaistus alkaisi erottua. Kävelin Kauppahallin läpi. Menin ajankuluksi valohoitoon tavarataloon. Ilokseni tapasin ex-kollegan leluosastolla. Ja toisen tuttavan alakerroksessa. Edellisen kerran törmäsimme toisiimme melkein samassa paikassa vuosi sitten. Joulupukin asioilla. En silti jaksanut päivänlaskuun asti. Tullee uusia kirkkaampia päiviä.

Rakentavat jotakin ihmeellistä valkoista telttarakennelmaa keskelle toria. Kuusi on korkea ja sen väriään vaihtavat valopallot näyttäviä. Näyttävyys on harvoin kaunista. Iltapäivän sinisessä hetkessä ajoin kotiin ja kaivoin sauvanpiikillä lumeen jääneen leikkitraktorin esiin kinoksesta. Kolasin vasemmalla kädellä pihapolun enimmät lumet sivuun. Oli hyvä tulla kotiin taas.

----
Edit 4.12.

Tänäisen päivälehden mukaan eilen hämmästelemäni valkoinen telttarakennelma torilla on tänään avattava torikauppiaiden hyvän tuulen joulupaja. Helsingin malliin torille tehdään myös luistinrata (15mx20m) loppiaisaattona avattavaksi, mikäli säät sallivat. Ja Bloggerin kuvat avautuvat Liisan kuvissa taas entiseen malliin. The known issue has been solved. Yleensä asiat selviävät ja kärsivällisyys kannattaa aina. Samon itselleni minä. Tässä blogissa ei näy toimivan vielä. :(

1. joulukuuta 2007

Getting clearer/Kirkastuuko?





I wish it was. I mean the Blogger. This is an old photo. I blogged this from Flickr and it seems to work OK.

Lähetin tämän kuvan suoraan Flickristä ja se näyttää aukeavan oikein. Ehkä Blogger toimii jo muutenkin entiseen malliin?

Istumisista

"Autoistumisen erot kasvavat" otsikoi SS eilisen etusivun artikkelinsa (toim. Jukka Patrakka). Artikkelin mukaan autoistuminen on alhaisinta Helsingissä. Minä tietenkin luin tuon sanan sillä väärällä tavalla, koska autossa istuminen on minulle niin hankalaa.

Tietokoneistuminen ei ole yhtään helpompaa. Kaikki istumiset pitäisi jättää väliin. Ei ole ihmistä luotu istumaan, vaan liikkumaan. Ei tätä tunnu ymmärtävän kukaan ennen kuin on itse ns. samassa jamassa. Vertaiset siis. Pitäisi jaloitella enemmän, kilvoitella edes Itellan laatikolle puolen päivän jälkeen.

Olen viime päivinä tietokoneistunut liikaa, vaikkakin hyvästä syystä. Autoistumista olen viime aikoina välttänyt. En lähtenyt edes ruokaostoksille tänä aamuna. Autoistuminen onnistuu parhaiten, jos/kun saa itse olla ratissa. Linja-autoistuminen on hankalampaa, koska hidastekorokkeet ja kaarrekeskipakoisvoimat korostuvat enemmän kuin silloin kun voi itse säätää vauhdin. Kuluneet kulkuväylät epätasaisuuksineen ja auraamattomat tiet tärisyttävät ikävästi ja ärryttävät hermoja ja hermoja.

"Jos Kuopion autoistumisaste olisi sama kuin autoistuneimmissa kaupungeissa, katuverkossa liikkuisi yli 10 000 autoa enemmän kuin nyt." (em. artikkeli)

Miten paljon tietokoneistuneimpien kaupunkien tietoverkoissa on liikennettä? Paljon tuota tuntuu olevan. Skype mm. on näyttänyt parhaimmillaan yli 10 miljoonaa samanaikaista käyttäjää. Mutta siinä on mukana koko maailma. Se ei siis ole vertailukelpoinen mittari tässä asiassa.

Kuva on autoistumisesta viime keväältä ja sisältää toisen tenkkapoon.