Oli kesä alullaan. Loikkasen Selma tavasi ohutta aviisia. Ilmoituksia-palstalta hän löysi etsimänsä. Eläinauto kulkisi tiistaina tuosta kolmen kilometrin päästä. Ei muuta kuin lyijykynällä allakkaan merkki ja ukko laitettaisiin asialle. Joulu käväisi mielessä. Eikä se siihen jäisi. Kevääseen asti niillä lihoilla pitäisi katras pitää ruuassa. Kärrytiellä ei polkupyörästä yleensä ollut kuin haittaa, mutta porsaanhakureissulle se kuitenkin otettiin esiin. Selma etsi aitasta säkinkin Volmarille valmiiksi.
Ikävästi porsas teutaroi ja vinkui, kun sitä retuutettiin kivistä tietä kotiin. Liukasliikkeinen se oli. Livahti karkuun ja navetan ovesta ulos heti kun säkinsuu avattiin. Kaikki kynnelle kykenevät perään. Kului tovi ja toinenkin ennen kuin hikeentynyt ja äkeentynyt Volmari kantoi karkuretkellä uuvahtaneen possun kullankeltaisilla oljilla somaksi siistittyyn karsinaan. Lapset ihailivat ruusunpunaista possua aidan rakosista, silittelivät, rapsuttelivat, nimeä miettivät. Olisi Ruusan vuoro saada antaa se nimi. Possusta tuli Mooses. Navetan taakse oli tehty aitauskin sille. Vesiheinää se rakasti. Kosteana kesänä sitä riitti perunapellolta ja kasvimaalta kantaa. Ja kaikki ruuantähteet kelpasivat myös.
Äkkiä meni kesä. Porsaasta oli kasvanut iso sianrotjake. Lapsetkin tiesivät, mitä olisi odotettavissa. Vihtori tulisi pakkaskelillä lumien aikaan ja tekisi siitä selvää ennen lyhyen päivän illaksi sinertymistä. Ei se hyvältä tuntunut, mutta jokavuotinen perinne se oli. Illalla ja seuraavana päivänä lapset kävivät ihmettelemässä liha-aitassa riippuvaa ruhoa. Tuvassa tuoksui tappaiskeitto ja veripalttu oli uunissa paistumassa. Sylttykin oli isossa kattilassa kiehumassa. Joskus sianpuolikas rahanpuutteessa saatettiin viedä kauppaan. Toisinaan se paloiteltiin aitan lihatiinuun merisuolan sekaan.
Samalla aikaa kun lipeäkaloja liotettiin tapaninpäivän perinneruuaksi, kinkku lillui suolavedessä odottamassa paistamistaan. Ruiskuoreen se kiedottiin ja annettiin olla uunissa yön yli. Niin se paistui sopivan mureaksi. Joka jouluksi, kunnes Itikan auto haki lehmät. Sen koommin ei possujakaan enää kasvatettu. Perinteet alkoivat rapista yksi kerrallaan. Nyt Selma asuu leskenä kirkonkylässä. Ohuita erilaisia kinkkuviipaleleikkeleitä saa kaupasta ympäri vuoden. Pienessä huushollissa voi joulun perinneherkkuja syödä aina halutessaan. Kinkut ja syltyt löytyvät helposti.
Vain yhtä hän on jäänyt kaipaamaan nykyisen ylenpalttisen ruokapaljouden keskellä.
Tappaiskeittoa ei markettien ja siwojen valikoimissa ole näkynyt. Kyllä ne senkin vielä uudelleen keksivät, kun kerran pettuleivänkin. Elleivät direktiivit kiellä.
----
Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.
Kylläpä tuo tutulta vaikuttaa - teksti. Vaikka olisi ollut Selman paikalla Hukkasen Susy.
VastaaPoistaTäällä onneksi nuo norjalaiset vaikuttavat kauppiaan päähän. karigasniemen lihatiskiltä saa sikaa jolla on paksu valkea rantu yllään. Taivaallista vaikkei siihen taivaalla mittään osaa ole.
Asiakkaat vaatii ja eipä siinä osaa kauppias ei-oota myydä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne,
VastaaPoistaKaikkea saa tilaamalla täällä etelän isommissa kauppapaikoissa. Monta varattua vanhanajan kinkkua näkyi Kauppahallin kylmätiskeissä.
Vanhaa ruokaperinnettä, ja elämää siinä sivussa.
VastaaPoistaMiten ihmeessä ihmiset ennen selvisivät liki tiettömien taipaleiden takana?
Toisaalta noin oppi normaalin ja terveen suhtautumisen eläimiin ja ruokaan.
Niistä pidettiin hyvää huolta ettei nälkää nähtäisi.
Kun ihminen elää vain yhden elämän, kaupunkilainen kaupunkilaisen, maalainen maalaisen – ja sekin vaikuttaa, millä vuosisadalla on syntynyt, kasvanut ja kuollut – ei tiedä, mistä on jäänyt vaille. Vai onko? Millaisen suhteen kaupunkilainen luo eläimiin ja luontoon, millaisen taas maalainen.
VastaaPoistaKaupunkilaisen elämän eläneenä tämmöinen tarina on ikkuna uuteen.
PS
Itselläni on ollut mutkaton suhde kinkkuun. Maistuu.
Yhden ihmisen huushollissa on varmaan ihan turha paistella kymmenen kilon kinkkuja, saati kasvattaa niitä!
VastaaPoistaPitäisi varmaan palata entiseen, ruokakin niin kallista on.
MK,
VastaaPoistaEi todellakaan koskaan nähty nälkää. Luontaistaloutta harrastettiin ja jos naapurissa (melko kaukana) sattui poikkeamaan leipomispäivänä, aina sai ja vastaavasti annettiin) lämpimäisleipä mukaan. Se oikeasti lämmitti, myös mieltä.
Paju,
Itselle kaupunkielämään sopeutuminen vei aikansa. Nuorena sitä kadehtikin kuunnellessaan serkkujen juttuja.
Kinkkua syön minäkin jouluna. Jotenkin vain tämä jatkuvasti tarjottimella oleva ikijoulu (mitä ruokiin tulee) ei tunnu oikein hyvältä.
Onneksi itse joulu onkin ihan muuta kuin hyvää ruokaa.
Hansu,
Totta puhut. Kallista on. Valmiiksi paistettu joulutorttu näkyi maksavan euron kappale! Pikkuinen kinkkurulla riittää, jos sen on se joulun ruokajuttu. Itse ostin kokeeksi peurapaistin.
Voisihan sitä sikaa kasvattaa vaikka kaupungissa... On sitä ruuan tähteitä kaupungissakin, vaan eihän niitä saa enää nykyisin sioille antaa.
VastaaPoistaIsopeikko,
VastaaPoistaIhmeteltävää riittää. Koulujen ruuantähteet tosiaan vietiin ennen sikaloihin, vaan ei sekään enää ole luvallista.
Tämä possuasia on nyt vähän liiankin ajankohtainen, uutisia myöten.