Puhelin soi. - Otatteko taas joulukuusen? - Toki, toki. Pienen, pöytäkuusen tällä kertaa, koska olohuoneessa on enemmän tavaraa kuin vuosi sitten.Jos ei muu niin tämä puhelu ja jostain syystä joulupukille osoitetut kirjeet, jotka ovat eksyneet sähköpostilaatikkooni, muistuttavat takuuvarmasti, että taas on joulu tulossa. Ja tänä vuonna se tuntuu tulevan entistä aikaisemmin ja nopeammin. Joko ajankulku on kiihtynyt tai oma vauhti hiljentynyt. Tai sekä että.
Eilen saimme pitkästä aikaa pitää etälapsenlapsia luonamme. Ei merkkiäkään vierastamisesta. Hetkessä löytyivät smurffit, jokaiselle omansa... Mummu, leikitäänkö sitä polttaapolttaa-leikkiä? ...Vaari, missä on piirustuspaperia ja värit? ... Hei, katso... Kuule... Minulla on nälkä... Minullapa ei ole nälkä... Saisinko lisää jäätelöä?... Kiitti. Mollamaijojen pukemiseen tarvittiin apua. Nukkekodin kalusteista oli tulla riitaa, vaikka niitä on aika iso laatikollinen. Piirtäminen oli sittenkin kaikkein mukavinta. Vanhimmalla oli barbapapavaihe, keskimmäinen (joka oli joulupukin tavatessaan pyytänyt lahjaksi oikean kameran) piirteli perheitä, nuorimmaisellakin oli jo tukeva oikeaoppinen ote kynästä tai väriliidusta.
Yritin pysyä mukana vauhdissa, olla riisujana, pukijana, kiipeilytelineenä, ruuanjakajana. Nuorimmainen ehti tehdä itselleen suolaporkkanoita (jotka eivät ilmeestä päätellen toki hyviltä maistuneet), vaikka meitä oli neljä aikuista samassa pöydässä. Kaikkea ei todellakaan ehdi nähdä. Oli hauska huomata, että kommunikointi puolitoistavuotiaan kanssakin onnistui loistavasti. Oikeita sanoja oli jo joitakin, mutta puhe tuli selvästi lauseina. Intonaatiosta pystyi päättelemään merkityksiä ja tavuja oli sama määrä kuin isompien sisaruksien lauseissa. Nelivuotias oli laskenut tulomatkalla yli neljäänsataan ja pohti, miten ihmeessä kukaan jaksaa laskea äärettömään asti.
Perheen siirryttyä seuraavaan kyläpaikkaan kotiimme astui oudon tyhjä hiljaisuus. Mutta ei kulunut kauaakaan, kun jo kertailimme tapahtumia. Ihanaa vaihtelua. Kuteita muistojen raitamattoon kuvina ja sanoina.
Olipa hauska lukea tutuista tutuin kuvauksesi!
VastaaPoistaTosin meillä tuommoista hyörinää on ollut jo yli kymmenen vuotta ja neljä vanhinta ovat 8 -12 vuotiaita, mutta ihana on uusin tulokas,nelikuinen, jolle sain taas alkaa nuttuja ym. neulomaan.
Kesistä en tosin juuri muista mitään muuta kuin yrittämistä pysyä laskuissa, kuka tulee ja ketkä ovat vielä yhtäaikaa mökillä vai kaupungissako se olikaan ja ketkä tulevat seuraavaksi, kun kolme nuorta perhettä tulee ja menee lapsineen, niin pää on joskus pyörällä, mutta ei ole tullut aika pitkäksi ja toistaiseksi on jaksettu vieläpä nauttia - enimmäkseen :)
Syksyllä viikon huokaisun jälkeen onkin jo mahdoton ikävä!
Ja elämältä se kaikki maistuu ja suuri rikkaus on.
Kuulosti ihanalta! (myös se hiljaisuus sitten...)
VastaaPoistaSuolaporkkanat, heh:))
Onpa siellä ollut vilskettä ne suolaporkkanat on yliveto. Lapset ovat niin luovia...
VastaaPoistaLeena,
VastaaPoistaIkähaitari on kuudesta vuodesta alaspäin tällä hetkellä. Ilokseen heitä kuuntelee ja katselee. Mutta luonnollisesti se myös väsyttää.
Susupetal,
Suolaporkkanoiden resepti:
Ota yksi tuore porkkanan pala ja vanha Pauligin suolasirotin. Sirottele porkkanapalan päälle niin paljon suolaa kuin kerkeät ennen kuin kukaan huomaa. Jätetään syömättä. :)
Mummoilu on parasta!
VastaaPoistaEllinoora,
VastaaPoistaEhdottomasti samaa mieltä. Kohtuudella jotta jaksaa.
Muistaakseni Eeva Kilpi sanoi, kuinka haikeaa on, kuin lapsenlapset kasvavat yli kymmenen vuoden. Mummon kannalta. Usein käy niin, että kaveripiiri ja "meno muu" tulee lapsenlapselle niin tärkeiksi että mummoilun valttikortti unohtuu. Mutta ei kai välttämättä niin käy, eihän... ;) ?
VastaaPoistaYhteisen kielen, yhdyssiteen syntyminen pienen lapsen ja mummon välille on eräs elämän ihmeistä.
Hienon piirustuksen oma kultasi on taiteillut. Ne ovat aarteita jo luomishetkellä ja vuosikymmenten perästäkin.
Paju,
VastaaPoistaTodennäköisesti Eeva Kilpi on oikeassa, vaikka emme soisi.
Noita piirustuksia ja videoklippejä yhteisistä hetkistä on tallessa runsaasti. Mielenkiintoista on havaita, että lapsi piirtää oleellisimman aina, nuo kiharat, ei kun pörröt. :)