Nostalgiaa

Kaksi päivää olen plarannut pölyttyneitä dioja. Noin vuosi sitten huomasimme, että osa dioista on haihtumassa näkymättömiin samoin kuin yhden sortin kauppakuitit ja osa 70-luvun värikuvista. Yhteisen taipaleemme alussa tuli kuvatuksi enimmäkseen dioja ja saimme myöhästyneenä häälahjana diaprojektorin. Se tosin myös vetelee viimeisiään.

Saisikohan jostakin koulujen poistotavaroista ostettua halvalla "uuden"? Uusi nimittäin pitää käsittääkseni tilata, niin vähän niitä enää kysytään.

Lainasimme diaskannerin ja olen nyt digitoinut muutaman sata diaa. On kuin olisi elänyt uudelleen pari vuosikymmentä. Hetkiä ajanvirrassa. Pääsin virtuaalikäymään pikaisesti Kiovassa, Moskovassa, Leningradissa, Pietarissa, Norjassa ja Ruotsissa. Ja matkustamaan tuttuja valtateitä ja huonompiakin reittejä täällä kotimaassa. Valokuvaterapiaa parhaimmillaan. On löytynyt kuvia, joita en muistanut koskaan nähneenikään. Hyvä että on kuvia. Hauskinta on ollut se, että kuvista kurkkivat omien rakkaiden lasten kuvissa lapsenlapset! Piirteet ja ilmeet kiistämättä periytyvät. Pitänee testauttaa näiltä digiajan natiiveilta, näkevätkö he samoin kuin minä. Mutta lupaan, että jouluna emme katso kaikkia kuvia kerralla. Ihan vain muutama.

Vaikka paikallinen sairaala muisti minua taas kahdella jonotuskirjeellä eikä selkäkipu ymmärrä mennä lakkoon ja olemme etsineet kadonnutta kännykkää ja avainta (molemmat löytyivät), päivä on ollut hyvä. Ainoa pieni harminhetki oli allasjumppaan mennessä tajuta, että kamera ei ollut mukana. Auringonlasku oli huikaiseva. Takaisin ajellessa taas taivaan syvä sini puhutteli. Pakastaa.