”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenäsi
ei juuri lainkaan
näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. ”Siis olin lihava”, ajatteli Anna Emilia.
”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äiti kerran ottaessaan mittoja kretonkileningin ompelemista varten. ”Miten niin, kaikillahan on?”, tuumi Anna Emilia hämmentyneenä.
”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra Anna Emilian istuessa kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverinsa kanssa. ”En halua olla isäni näköinen”, hän ajatteli.
”Kyllä ihmisen elämä menee pilalle, kun lapsen saa”, ohjasi isänäiti ainoan poikansa tytärtä. ”Siis meidän seitsemän sisaruksen, minunkin, takia äidin elämä on mennyt pilalle”, syyllisti Anna Emilia itsensä.
”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, luokanvalvoja sanoi Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska Anna Emilia oli luokkatovereitaan vuotta nuorempi. ”Mikä se?”, Anna Emilia vaikeni taas visusti.
”Miss Laaja doesn´t really know”, totesi enlantilaisen filologian professori approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen Anna Emilian yrittäessä vastata johonkin hänen kysymykseensä.
Näistä ja ehkä muista jo unohtamistaan ulkonäköönsä ja persoonansa luonnehdinnoista kehkeytyi Anna Emilian käsitys itsestään vuosikymmeniksi. Hän oli siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, näkymätön, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö, joka syyllisti itsensä miltei kaikista maailman asioista. Isä oli ylipainoinen, suorastaan hävettävän lihava mies. Anna Emilia oli itse aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näytti totuuden, hänelle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat ennustukset ja luonnehdinnat kaukaa menneisyydestä pönkittivät hänen vinoutunutta omakuvaansa. Hän oli kuunnellut tarkkaan.
Ei merkinnyt mitään, vaikka hän menestyi koulussa hyvin ja suoritti opinnot työn ohessa optimaalisessa ajassa. Edes puolison ihailevat sanat eivät muuttaneet hänen käsitystään itsestään. Työtovereiden ja ystävien kehumiset eivät tuntuneet uskottavilta. Hän pelkäsin elää, syntymäsäikähtänyt virkanainen, vaikka kaikki näytti olevan kunnossa.
Vasta isoäiti-ikäisenä lastenlasten sanomisia kuunnellessaan Anna Emilia on oivaltanut, miten vanhempien ja toisten merkkihenkilöiden lausumat ”totuudet” syöpyvät syvälle mielen sopukoihin. Ne muuttuvat itseään ruokkiviksi automaatioiksi, jotka ohjaavat ajatteluamme ja minäkuvaamme. Jos mikään tai kukaan ei katkaise tätä kierrettä, nämä profetiat alkavat toteuttaa itse itseään. Ne aktivoituvat milloin mistäkin tiedostamattomasta asiasta, vaikka jostakin tuoksusta, katseesta tai muiston laukaisevasta sanavalinnasta. Ohjelmoidut ”totuudet” käyttäytyvät samoin kuin jokin tietokonevirus kopioituen itsestään ja ulottaen lonkeronsa kauemmaksi ja kauemmaksi, syvemmälle ja syvemmälle. Kehomme jokainen solu muistaa menneet, kannustavat tai lannistavat sanomiset, ilmeet ja eleet, kosketukset.
Siksi Anna Emilia nyt yrittää valita omat sanansa harkiten.
-----
Pakinaperjantaille
haastesanasta ennustus.