Kun on särkyä

Pari päivää sitten huomasin, että takapihan valkoiset syysleimut ovat jo osin auki. Syysleimut! Elokuuhan vasta alkaa. Etupihalla eivät sentään vielä. Mustaherukat alkavat maistua hyviltä. Jopa sorsat taapertavat rannasta marjavarkaisiin. Muutamana aamuna laiturilla on levännyt useita keltaista koivunlehtiä. Aalloilla enemmänkin.

Eilen keltainen koivunlehti oli jo tarrautununut auton tuulilasiin. Ja tuuli on käynyt viileäksi ja niin puuskaiseksi. Tänä kesänä vedet eivät ehtineet lämmetä ennen Jaakkoa. Siitä huolimatta olen useana aamuna käynyt, siis vain käynyt vedessä. Jos siellä viipyy pitempään, kylmä yllättää jonkin ajan päästä sisällä, vaikka olisi kietoutunut vilttiin ja pässinpökkimiin harmaisiin villasukkiin. Miten se kylmä ehtiikin tarttua niin äkkiä. Hetken se kuitenkin hoitaa kipua upoksiin. Tänä aamuna minusta ei ollut menijäksi.

Joko se nyt meni, se kesä? Juuri seurasin vihreän vahvaa muutosta sävystä toiseen. Nyt pihjajanmarjat jo erottuvat oranssina. Tänään kuitenkin pihlajakin tuulen tuiverruksessa kääntää selkänsä. Päivänlilja onneksi ryhtyi vihdoin kukkimaan. Kahdeksan kukkaa tänään. Aurinkoja. Aluksi näytti, että kirvat syövät kaikki nuput. Kesäkuussa multaan pistokkaana laittamani piikkikruunu on myös kurottautunut kukkimaan asti. Mutta eivät ole parvekekukat viimekesäisen veroisia. Ei ole hoitajansakaan. Punakoiso kukkii ja kiertyy ja kiertyy ja on tukehduttanut kärhön alleen. Pitäisikö ottaa sakset ja raivata kärhölle paikka? Itsekin kierryn ja käperryn, ellen pakottaudu ylös ja liikkeelle. Kukat rakastavat lämpöä. Niin minäkin. Eteläpihan pelargoniat ja portulakat ovat selvinneet hyvin. Ei ota tuulet eikä ryöpytä sade. Mutta minulle ja takapihalle pohjoinen on puhunut liikaa. Siksi kai olen kompastua puna-apiloihin. Lillukanvarsista puhumattakaan.