Niin muuttuu maailma

Joskus viitisentoista vuotta sitten kiersin Huuhkajankierroksen ensimmäisen kerran. Reitti kulki komeiden harjujen poikki, ylös ja alas, ohitti useita lampia ja suppia, seurasi Tiilikanjoen vartta. Minulla oli mielikuva avarista taivas-auki-maisemista.

Tänään otin tavallista suuremman riskin kuluttaakseni sen ajan, minkä vaari aikoi viipyä marjassa. Otin auton ja ajoin vaellusreitin alkupisteeseen. Luin opastaulusta: 6 km. No, eihän tuo ole matka eikä mikään, kun menen hitaasti ja hartaasti. Tutkin opastauluja ja opin ainakin kaksi uutta sanaa. Suppa ja juolua. Puolimatkaan asti menikin ihan mukavasti, mutta loppuosalla alkoi harjujen jyrkkyys verottaa voimiani ja koetella kärsivällisyyttäni. Valoa ja varjoja vilkkuva männikkökään ei enää näyttänyt kiehtovalta. Suo-osuudet olivat kauneimmat. Niissä oli taivas auki kuten silloin ennen.

Taivalsin koko matkan yksin. Puut olivat kummasti kasvaneet pituutta. Oli kuin olisin ollut aivan uudella reitillä. Selvät valkoiset merkinnät puiden rungoissa pitivät kyllä osin tien levyiseksi muuttuneella polulla. Eksymisestä ei ollut pelkoa. Pienkoneet pörräsivät vetäen purjekoneita ilmaan. Lukemattomat sinisiivet tuntuivat seuraavan minua. Teeri lehahti lentoon melkein jalkojeni juuresta. Loppumatkasta väsyin kuvien ottamiseen. En minä osaa vangita erämaamaisemia säilyttämisen arvoisiksi kuviksi.

Hiukan minua harmitti, kun parissa suopaikassa näin muutaman lakan. Olisi tehnyt mieli poimia ne suuhunsa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä alkaa kumarrella ja kyykistellä. Kuka minut olisi sitten hilannut ylös? Vaikka olihan se kännykkä taskussa. Vongankosken lähestyessä pienkoneiden äänet peittyivät kosken kuohujen pauhinaan. Olin todella helpottunut, kun näin tutun automme viiden muun joukossa. Lähtiessäni vieraita autoja oli vain yksi.

Parkkipaikalla tapasin ensimmäiset ihmiset. Eräs pariskunta oli ollut laavulla piknikillä. Minun helteen uuvuttaman hahmoni nähdessään he kysyivät, oliko minulla ollut raskaskin reissu. Pakko oli myöntää, että oli. Liian raskas. Mutta toisaalta palkitseva. Aika kului nopeasti. Itsensä voittaminen vahvistaa, jos ei fyysisesti, niin ehkä henkisesti. Samaa kertoi tyttäreni Maria, joka oli tänään juossut juoksemalla kymmenen kilometriä. Jaksanut maaliin asti. Niinhän minäkin jaksoin. Hyvä me.