26. kesäkuuta 2007

Eläkkeellä nämäkin

Kuuntelin eilen toisella korvalla radiosta keskustelua heinänteosta. Koska kyseinen toiminta, niin kuin mustikoiden poimintakin, kuului lapsuuteen luonnostaan, mielenkiintoni heräsi. En ole aivan niin iäkäs, että olisin ollut mukana niittymailla heinänteossa. Sinne mentiin päiviksi eväiden kanssa ja isolla joukolla. Se oli sen ajan verkostoitumista ja yhteisöllisyyttä.

Omat heinäntekomuistot ovat kotitilan pelloilta ja peltojen pientareilta. Muistan hevosvetoisen niittokoneen veikeän säksätyksen. Ja sen jäljiltä jalkapohjia nipistelevästä sängestä löytyneet jalkapuolisammakot ja litistyneet hiiren- tai myyränpesät. Jänikset ehtivät useimmiten alta pois. Kaikki kivikkoiset pellonpientareetkin niitettiin. Päivämies kävi niittämässä käyrävartisella viikatteella. Työ eteni vauhdikkaasti, koska viikate kääntyi sulavasti taitavan niittäjän käsissä. Se oli kovaa työtä ja juomista kului. Suoravartinen viikate sopi paremmin tasaisemmille paikoille. Kulttuurimaisema säilyi avoimena ja ahomansikat pääsivät kypsymään. Niitä löytyi niin paljon, että meidän lasten kannatti lähteä tutulle kierrokselle emalimukin kanssa.

Peltoheinät seivästettiin (kotona) tai nostettiin haasioille (mummolassa) kuivumaan, mutta nurmet haravoitiin vain karholle, joita käänneltiin muutaman kerran. Heinäaika kesti aika kauan ja työllisti paljon väkeä ja yhden hevosen. Nykyään yksi ainoa mies pystyy suoriutumaan samasta työstä paljon lyhyemmässä ajassa. Mutta jotakin jää ehkä puuttumaan. Yhteiset ruokailut ja kahvihetket. Huiluuruppeemat. Ehkä nykyisännille ja -emännille riittää se, että he voivat kännykällä olla yhteydessä vaikka minne virtuaalisesti samalla, kun korjaavat heinän joko säilörehuksi tai kuivapaaleiksi.

Muisteleeko seuraava sukupolvi traktoreita ja heinänpaalauskoneita samalla tavalla kuin minä niittokoneita ja heinäseipäitä? Meillä heinäseipäissä oli tapit. Jossakin päin Suomea nappulat.

11 kommenttia:

  1. Saman tyyppisiä muistoja on minullakin, juuri tuollaisesta yhden hevosen avulla tehdystä heinätyöstä. Vaikka oli siinä paljon idylliäkin, se oli myös piina ja pakotti olemaan töissä mukana vaikka olisi halunnut olla vapaana ja käydä uimassa.
    Muistan meillä päin Lapissa, meidän pientilallamme, esimerkiksi karheja ja könnöjä, jotka olivat pyöreitä kasoja, jotka muka paremmin suojasivat kosteudelta. Puhuttiin perien haravoimisesta, tiedätkö mitä se tarkoitti?
    Minä muistan Lapin syöpäläiset, paarmat, sääsket ja mäkärät ja kirvelevän suolan, jota käytettiin kuivien heinien seassa parantamaan säilyvyyttä.
    Muistan kaikki seivästysrituaalit ja kuinka arvokkaita nuo seipäät olivat. Jälkeenpäin niitä on suruttomasti tuhottukin.
    Meilläkin sanottiin tappeja tapeiksi, mutta toki tiedän mitä nappulat ovat.
    Se niittokoneen vetäminen oli hevosparalle raskasta työtä. Säälitti tosiaan ne jalattomat sammakot ja hajalle menneet hiirenpesät. Haravakoneen veto oli paljon helpompaa. Sitten kun se haravakone lopulta saatiin. Muistan vielä heinänpaalaustyöt talvella.
    Olen myös osallistunut modernimpaan heinätyöhön traktorikoneilla ihan viime vuosina.JM

    VastaaPoista
  2. Perustulo,
    Olisiko tuo perien haravoiminen viimeisten heinänrippeidenkin keräämistä, koska ne olivat niin arvokkaita. Tämä on sivistynyt arvaus. :) Muistan itse suorittaneeni jälkiharavointia ja aina sieltä jotakin haravaan tarttui. Lampaita varten tehtiin leppäkerppuja, jotka kuivattiin ja säilytettiin riihessä.

    Hyttysten en muista heinässä vaivanneen, mutta paarmojen kyllä. Ja samoin meilläkin heinät suolattiin karkealla merisuolalla. Ihme, ettei kukaan heinänpolkija tukehtunut pehmeän heinän seassa. Se oli lasten hommaa. Ja sauna oli sitten joka ilta, siellä sen ihon kirvelyn tunsi.

    Uimisia ei meillä juuri ajateltu, koska järvelle oli pitkä matka. Uimapäivänä olisi työt jäänet tekemättä.

    VastaaPoista
  3. Minullakin on onnekseni ihania heinäntekomuistoja, vaikka en ole iällä pilattu. Muistan varmaan aina miltä laimea appelsiinitiivistemehu maistui auringossa lämmenneestä muovimukista.

    VastaaPoista
  4. Allyalias,
    vaikka kuinka pinnistän muistiani, en oikein saa mieleeni, mitähän me lapset silloin joimme. Kotikaljaa oli ainakin pellolla mukana ja vettä. Ja lettukahvit tuotiin työmaalle villasukkiin työnnetyissä "termospulloissa". Ne maistuivat ihanalle. Ehkä meilläkin oli jotakin laimennettua ostomehua, jos omat viinimarjamehut oli lopussa.

    Nyt onkin varsinainen heinätekomuistelusää, kun sataa vettä ja lämmintä on vain 14 astetta. :)

    VastaaPoista
  5. Periä muistan minäkin haravoineeni. Ja meillä oli juomana harikkoa, olikohan se vedellä laimennettua piimää tms.
    Meillä ei ollut hevosta, joten tuli joku naapurin isäntä niittämään. Joskus kannoimme sateen edellä kuivia heiniä ihmisvoimin, narulla sidottu heinäkuorma harteilla, lapsillakin.

    VastaaPoista
  6. Eläkeläisiä nämäkin, mutta jokainen ei sentään tarvitse omaa patjaa ja pärjäilee ilman vaippoja ja omahoitajaa.

    VastaaPoista
  7. Obeesia,
    Kyllä uhkaava sade aina aiheutti nopeaa toimintaa. Seipäät saivat olla rauhassa, mutta karhot piti saada suojaan.

    AKH,
    Näiden ei tarvitse onneksi olla yksin. Tukevat toisiaan.

    VastaaPoista
  8. Mä haastoin sut, käy blogissani. ;)

    VastaaPoista
  9. Leena,
    On nämä niin vaikeita...

    VastaaPoista
  10. Irma Marttila7/03/2007 12:50 ip.

    Hei -olipa mukavaa lukea teidän heinäntekomuistojanne..
    Pienenä olin mukana heinäpellolla auttamassa tuolla pohjoisessa, Kainuun maisemissa. Pikkuisena haravanvarressa ja vähän isompana sain heitellä heinääkin seipäille. Heinänkorjuu oli hikistä puuhaa - olin aina tallomassa heinäladossa ja kyllä jalkoja kirveli, se suola tietenkin. Saunaan pääsy oli taivaallista. Juomana oli yleensä lähdevesi ja eväsleivät mastuivat hyvälle. On siitä aikaa - kiitos kun herättelitte muistojani. Irma Marttila

    VastaaPoista
  11. Täällä yksi "välikauden" kasvatti. Meillä ei enää niitetty heinää hevosella eikä ollut päivämiestä, mutta Alajoelle mentiin lapsuudessani päivä(viikko?)kausiksi ja heinät seivästettiin. Olen todennäköisesti viimeisiä jotka ovat vielä polkeneet heiniä ladossa. Lapselle kahvi- ja ruokahetket olivat juhlaa, kun vanhemmilla ja veljellä oli aikaa istua vähäksi aikaa.

    Teininä sitten jo itse ajoin traktoria, kun pikkupaaleja kerättiin kyytiin. Vähitellen meilläkin siirryttiin "traktorinmuniin" eli niihin muovitettuihin jättipaaleihin. Nyt on toinen kesä, jolloin ei tarvita niitäkään.

    VastaaPoista

Kommentoi sinäkin!