Jalkatuntumalla

Lämmin aamu vaatii liikkeelle. Päiväksi ei ole luvattu jatkuvaa sadetta. Kuuroja toki. Mäeltä näkyy kauas ja yhtä aikaa lähelle. Erämaajärvi siintää puiden lomasta ja narraa lähtemään luokseen. Astele vain reippaasti mäki alas, ylitä kapea suoalue, kuiva kangas, toinen kosteikko ja jo nouset kuivan mäntyharjun viertä kulkevaa polkua venevajalle. Se oli niin helppoa.

Puen ohuenohuen suunnistajatuulipuvun ylleni, otan sauvat ja laitan kännykän ja kameran vyölaukkuun vetoketjujen taakse. Korkeavartiset kumisaappaat jalassa ja tukiliivi tiiviisti alaselän tukena pujottaudun sateen löystyttämän pyykkinarun alitse tuomen ja lipputangon välistä Natura-polullemme mieheni kanssa. Minä olen menninkäisenvihreä päähinettä lukuunottamatta, miehelläni on oranssinen reppu marja-astioita ja vesipulloja varten. Hän kiirehtii edeltä. Lupaan tulla varoen. Onhan minulla se kännykkä.

Jyrkän rinteen näköalapaikat ovat kasvaneet umpeen parin vuosikymmenen kuluessa ja polkukin alkaa hävitä. Mutta minä muistan. Enkä eksy. En ole koskaan eksynyt. Enkä pelkää metsässä. Siellä olen turvassa. Muistan rinteen metsämansikat, peukalonpään kokoiset villivadelmat, kielot, Natura-alueen rajalla olevan kosteikon hirvenjälkineen, kaatuneet puut kiertävät polkukiemurat, milloin vaatteet kastelleet, milloin sääriä kutittanet metsälauhat. Polun poikki loikkivat lehtosammakot. Aluskasvillisuudesta lentoon pyrähtävät kanalintupoikueet. Isommatkin äänet ja maan tärähdykset, jotka olemme tulkinneet milloin hirveksi, milloin peräti karhuksi. Lumen lannistamien puiden oksistojen muodostamat juhlavat kaariportit, silmiin tökkivät kuivuneet kuusenoksat. Joka kerran pysähdyn katsomaan paikkaa, jossa elämäni ainoan kerran kohtasin valkolehdokin.

Eilisen kaltaista märkyyttä lakka-aikaan en muista. Suon ylittäminen käy työstä, mutta mieluisasta. Kuulen vain läheiseltä lentokentältä nousevien pienkoneiden ääniä ja hiljaisina hetkinä kuulen, miten vesi lirisee heti täyttämään jalkani jättämän kolon upottavalla poluntapaisella. Minä tahdon mennä venevajalle asti. Kuiva kangas minun on kierrettävä, koska en mahdu/pysty puikkelehtimaan tiheikössä. Hirvenjätöksiä on runsaasti. Ja perhosia. Vain yhdet kengänjäljet huomaan jäkälikössä. Marjat minun on suostuttava ohittamaan, jos aion jaksaa myös takaisin.

Kiertoteitsekin jalkani vievät minut tuttuja reittejä. Älänne yllättää minut täysin. Heinäkuista hiekkaista rantabulevardia ei olekaan, vaan vesi on niin korkealla, että kapeikon saarienkin kuvaaminen muuttuu hankalaksi. En näekään aaltojen piirroksia rantahiekassa. Siinäkin mistä tavallisesti poimimme puolukoita, juolukoita tai mustikoita, lepää tummanpuhuva vesi. Tyvenenä, anteeksipyytävänä. Minun täytyy palata samaa reittiä mitä tulin, koska korkea vedenpinta on muuttanut puron joeksi eikä minusta ole sen ylittäjäksi. Jalkapohjieni anturit kuljettavat minut saman maariankämmekän luo, josta otin tulomatkalla kuvan. Itsekin ihmettelen, miten tunnen nämä kankaat niin hyvin.

On helle, hyönteiset eivät haittaa minua, erämaan Natura-alueen seminaturistia. Annan auringon hoitaa. On hiljaista. Vain yksi lintu huutaa. Kalasääksi. Älkää tulko minun reviirilleni! Suon lähestyessä kuulen ääniä ja puen lisää vaatteita. Vastaani asteleekin enkelikiharainen nuorimies tyhjä marjasanko kädessään. Heitä on kauempana kaksi lisää. Salolla on tapana pysähtyä ja vaihtaa ajatuksia. Marjasadosta olemme samaa mieltä. Kierrän mättäät kelon oksassa riippuvan oranssisen reppumme luokse juodakseni vettä. Maariankämmekät ovat kauneimmillaan. Jatkan saman tien takaisin mäelle. Kosteimmassa notkossa mieheni saavuttaa minut ja yhdessä puuskutamme mäen laelle. Vasta nousun yläosassa suolta mukaan tarttunut kärpäsparvi alkaa hiukan ärsyttää. Tuvassa on taivaallisen viileää, vaikka auringossa lämpömittari näyttää +38 astetta! Ja sadekuuro osui kohdalle vasta noin tunti paluumme jälkeen.