Kissankäpälä hakusessa

Eilen katselin uutta Pirkka-Pekka Peteliuksen Paluu luontoon-ohjelmaa. Etukäteen ajattelin, miten ihmeessä osaan asennoitua asiallisesti asiaohjelmaan, jonka tekijänä on kaikkien tuntema koomikko. Ihan helposti se meni. Ei minua naurattanut yhtään.

Ohjelmasta jäi mieleeni yllättävä pyyntö ilmoittaa mahdollisista luonnonvaraisista kissankäpäläesiintymistä. Toinen ohjelmassa kaivattu katoava kasvi oli mesimarja. Molempia esiintyy mökkiseudulla. Pitäisi vain löytää taikakengät, joilla voisin tarpoa pitkin mäntykankaita ja ahoja tarkistamaan, vieläkö niitä siellä on. Saunan verannan nurkalla oleva kissankäpäläpehkomme on siirretty metsäautotien risteyksestä turvaan. Kyllä se näytti viime käynnillä olevan nousemassa. Luonnonvarainen esiintymä se ei kuitenkaan ole.

Kesä on nyt. Sade piiskasi jo tuomenkukat osin alas. Sipulikukat tiputtelevat terälehtiään ja alkavat kuihtua. Ahomansikka kukkii kilpaa lemmikkien ja metsätähtien kanssa. Ja ruohoa pukkaa pikkusateiden jälkeen niin reippaasti, että parhaillaan kuulen ruohonleikkurin äänen ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Pihlaja raottelee nuppujaan. Toivoisin, ettei aivan vielä. Haluaisin venyttää kevättä. Aikaa ei voi varastoida eikä säästää. Mutta kai se on jo pihlajan ja sireenin aika, koska avomaalla kasvanutta uutta kotimaista varhaisperunaakin on jo myynnissä. Aika aikaisin. Miten se kevät menikään niin äkkiä?

Kuvassa on vielä kevään keltaista, kukkansa juuri avaava ikivihreä mahonia.

Lapsettaa

Helluntain aamukävelyltä palatessani bongasin parikin lintua. En pääse tarpeeksi lähelle eläimiä saadakseni niistä kunnon kuvia. Kuvan kaverin kanssa leikittelin hetken. Aina kun lintu käänsi katseensa pois päin, astuin askeleen lähemmäksi. Jähmetyin sitten patsaaksi. Otin ainakin viisi kuvaa tällä tavalla. Oheinen oli paras, ei hyvä sekään. Huvinsa kullakin.

Tilanne toi mieleeni peilileikin lapsuuden ulkoleikeistä. Muistan meidän leikkineen sitä yhdellä viivalla, siis seinää vasten. Koulun välitunneilla näitä opittiin ja sitten leikittiin myös kotona. Koulun piha oli viettävä, joten ruutua en muista hypätyn. Sen sijaan koulun ulkorakennuksen takaseinää vasten heiteltiin kumipallolla monimutkaisiakin settejä.

Kotona tuvan ulkoverannan edusta oli kulunut pienistä ja suurista askelista mustalle mullalle. Sauniot ja ratamot saivat luvan väistyä. Siinä pystyi hyppäämään ruutua. Kiveä piti siirrellä jonkin kaavan mukaan, jota en kyllä muista. Pukkihyppely ja patsas olivat myös kotona suosittuja pihaleikkejä. Jälkimmäinen näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu aika vaaralliselta vinhoine kädestä pyörityksineen. Olisikohan tuo oikea olkapää mennytkin rikki jo siinä eikä vasta seivästyskilpailuissa? Niissä kisattiin, kuka jaksaa nostaa isoimman hangollisen heinää tai viljaa seipäälle. Ehkä vanhemmat saivat meidät räväkkään työtahtiin näillä kilpailuilla tai sitten kilpailuvietti on ihmisessä sisäsyntyistä. Tai yksinkertaisesti halusimme työn nopeasti tehdyksi.

Kun ikää tuli lisää, saimme pesäpallomailan ja pari räpylää. Löimme palloa päin aitan seinää. Jos pallo meni aitan ohi tai yli pellolle, sen etsimiseen kului paljon aikaa. Liekö kaikki pallot koskaan löytyneetkään? Onneksi koulun kentällä oli kesällä tiistai-iltaisin peli-illat. Nuoriso kokoontui sinne pelaamaan nelimaalia tai lentopalloa. Meitä oli paljon. Aina eivät kaikki mahtuneet joukkueisiin. Katselimme joko peliä tai toisiamme. Tien toisella puolella oli kyläkeinukin. Siihen en koskaan uskaltanut mennä.

Kerran

Kerran

Elämä

muuttuu eletyksi,

kun tulee

ymmärretyksi.

Edes

kerran.

----

Runotorstai/48. haaste 1

Ei päivääkään

Urpona tuli minulle kesä. Minulle näytettiin kaupungin kattojen yllä lentelevät pääskyset. Sitä varten oli noustava hissillä neljänteen kerrokseen. Käyn kyseisessä paikassa säännöllisesti. Aika usein merisään aikaan. Eilen veikkasimme, montako astetta lämmintä on Nahkiaisessa. Minä veikkasin kahdeksaa. Hävisin. Oli vain kuusi. Ihmettelin, miten paljon tuulensuuntiakin on.
Pohjoiskoillinen. Eteläkaakko. Täällä oli lounatuuli.

Rehkin kyseisessä laitoksessa tunnin kerrallaan. Tasapainoilen esim. pallon päällä istuen, yritän painaa harjanvartta lattian läpi, vetää kyljyksiä auki ja muistaa hengittää napatuesta huolimatta. Nämä keskivartalotukilihasten rekrytointiharjoitukset ovat samalla sosiaalista kanssakäymistä, nauruterapiaa, koska personal traineriani en voi kuin kiittää jaksavuudesta ja pitkäjänteisyydestä. Vaikka olisin huterammassakin kunnossa, näitä käyntejä en halua jättää väliin muutoin kuin pakon edessä.

Äskettäin keskustelin erään fysiatrin kanssa tukirankaongelmien ja kivun kanssa kamppailevien hoidosta. Hän myönsi kaikkien osapuolten (lääkäri-potilas-terapeutit) turhautumisen olevan tavallista. En olisi tätä kirjoittamassa ilman kuusi vuotta systemaattisesti jatkunutta fysioterapiaa samalla asiantuntevalla terapeutilla. Hän ei ole vielä kertaakaan ollut turhautunut. Itsestäni ja lääkäreistä en voi sanoa samaa.

Illalla yritin venyttää nukkumaanmenoa myöhemmäksi. Huomasin vajaan kuun taivaalla. Mutta ei siitä kunnon kuvaa tavallisella kameralla saa. Yritin kuitenkin. Mutta hyvä kun niska taipui sen verran, että edes huomasin sen. Viikon aamukävelyillä pää on jo kääntynyt sen verran sivuille, että olen löytänyt monta uutta rentukkakasvustoa, bongannut yllätyksekseni tutun omakotitalon paikalta jo maisemoidun tyhjän tontin, pehmeään ojaan uponneen auton, puuhun nostetun polkupyörän ja paljon muuta. Mutta harjoituksia on jatkettava, että niskalihakset antaisivat periksi nähdä vielä ne pääskysetkin maan tasalta.

----

Kuvassa on minulle tuntematon kasvi. Olisin iloinen, jos joku lukija tunnistaisi sen.
Valitettavasti minulla ei ole kuvaa pääskysistä. Arkea päivät pääksytysten tässä mennään.
----
Edit 27.5. 12.18 Kasvi tunnistettu etelänruttojuureksi, mikä se varmasti onkin. Kiitos ja helluntaiterveiset tunnistajalle!

Oppia ikä kaikki

Hengittämisen pitäisi sujua itsestään oikein. Erilaisissa liikuntalajeissa siihen kiinnitetään erityishuomiota. Muistan aikoinaan normaalissa kuntojumpassa ohjaajan sanoneen useammin kuin kerran: Muistakaa hengittää! Samaa lupaa hengittää saa hokea itselleen kovan kivun yllättäessä. Monet asiat saavat minut hengittämään huonosti eli hengittämistä pitää harjoitella.

Eilen opin, että myös hengityksen pidättämisellä voi tietyissä tilanteessa olla myönteinen vaikutus, niin oudolta kun se tuntuukin. Teoria on itse asiassa järkeenkäypä. Kun vetää keuhkot täyteen ilmaa ja pidättää uloshengitystä mahdollisimman pitkään, se rentouttaa lihaksia. Kun happi vähenee, se siirtyy sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan eli aivoihin ja samalla lihakset rentoutuvat. En ollut tullut sitä koskaan ajatelleeksi.

Useimmiten haku sanalla hengittäminen tai rentoutuminen näkyy vievän joogasivuille. Itse en ole joogaa koskaan harrastanut. Hölkkäsin, tanssin itämaista tanssia, jumppasin ja hiihdin. Nyt on vauhti hitaampaa, juoksu- ja tanssikengät ovat vaihtuneet tukeviin kävelykenkiin. Hengitys- ja lihastasapainoharjoituksetkin käyvät työstä ja ovat jokapäiväisiä.

Täältä löytyy (tosin englanniksi) "tavallisia" rentoutumisharjoituksia. Vastaavanlaisia saa hankkia äänitteinä, joita voi kuunnella tarvittaessa. Tai kannattaa (jos pystyy) lähteä rauhalliselle kävelylle metsään kuuntelemaan luonnon ääniä livenä. Suosittelen lämpimästi jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Helvin aamutoimet

Ikkunaverhon raosta pilkistävästä valosta Helvi päättelee kellonajan. On taas tuhottoman aikaista. Itse asiassa aamuyötä, vaikka kuka näistä ajoista enää tietää. Kääntelyttävät kelloa niin, että Helvin biorytmit ja sisäinen kello ovat jo vuosia sitten seonneet. Siitä on tullut tapa, sanoi lääkärikin Helvin valittaessa huonoa nukkumistaan.

Taas on valittava kahdesta pahasta se pienempi. On joko otettava pilleri tai noustava ylös. Helvi nousee varovasti ylös, ettei herätä autuaan unta nukkuvaa yhtä ikääntynyttä petikaveriaan. Huokaisee kateellisena. Mistä sille tuota unta riittää? Ovatkohan kaikki pitkänimettömäiset yhtä nukkuvaisia? Helvi kiipeää yläkertaan kännykkä ja silmälasit kädessään selkäänsä vanutellen.

Keittiön pöydällä vartoo lääkedosetti, mutta ei ole vielä sen aika. On keksittävä muuta. Onneksi tämä tietotekniikka on keksitty. Jos ei pääse Itellan postilaatikolle, laajakaistaa pitkin pääsee vaikka minne. Helviä eivät palomuurit estä. Iimeilejä, ainakin niitä spammisellaisia, on odottamassa. Helvin tuhotessa roskaposteja ja surffatessa lukaisemassa nettipäiväkirjoja ja e-lehtiä, aamupala-aika onkin nopeasti käsillä.

Ei muuta kuin kolme reilua mitallista presidenttiä suodattimeen ja kolme kupillista kahvia ropsottuu ihan itsekseen valmiiksi. Sitten hän laittaa pari desiä sydänystävällisiä hiutaleita ja leseitä teemakulhoon suolattomaan veteen muutamaksi minuutiksi mikroaaltoihin lillumaan. Gefilusta, kokojyväleipää, benecolia, flavonoideja, marjoja, juustoa, vähäenergiaista ja kuitupitoista suuhunpantavaa kaikki. Juomalasi, muumimukit ja siniset puurolautaset vakipaikoilleen. Mutta aina tuppaa jotakin haetuttamaan, vaikka kuinka olisi laittavinaan valmiiksi.

Eikä kulu aikaakaan, kun kumppani herää ja hakee lehden. Aamurutiinit ovat hykerryttäviä, jos niitä alkaa tarkkailla. Radio napsautetaan päälle, puuro kauhotaan lautasille ja kahvi kaadetaan mukeihin. Sanomalehti silmäillään läpi. Lyijykynä odottaa valmiina. Helvi saa nopeasti puolet lehdestä. Toivottavasti tänään ei ole liian hankala sudoku, hän ajattelee. Lauantaiaamuisin Helvikin yrittää ehtiä osingolle. Silloin ilmestyy kuvaristikko. Jos lehti on myöhässä, on päivä pilalla. Täytyy hakea jostakin pinkasta vaikka vanha ilmaisjakelulehti tai mainos tai ratkaisematon ristikko tavattavaksi. Siinä sivussa ne menevät pakolliset pilleritkin huomaamatta.

Ja aamuhartaus. Mistäs siinä puhuttiinkaan? Kumpikaan ei muista.

------

Pakinaperjantaille aiheesta Aamutoimet

Hetki juhlaa

Mökin kevätkuntotarkistusmatkan ajankohta on vuosien kuluessa vaihdellut vapusta kesäkuun alkupäiviin. Tänä vuonna se tapahtui eilen. Tienvarsipellot näyttivät äestetyiltä ja monta traktoria oli työssään. Karjaa ei vielä näkynyt ulkona. Laitumet saavat rauhassa kasvaa. Vähävetisen kevään piti taata, ettei perille pääsyssä olisi ongelmia. Yhtä asiaa emme osanneet ottaneet huomioon. Rajuja kevättuulia. Metsäautotien poikki oli kaatunut tukkikuusi. Vaikka meillä olisi ollut saha mukanamme (ei muuten ollut), emme olisi saaneet sitä siirretyksi tieltä.

Laitoimme kumisaappaat jalkaan ja kävelimme loppumatkan. Tontillakin oli yksi kuusenlatva maassa. Kevät oli vain hiukan myöhemmässä kuin kaupungissa. Tämä on päätelty lehtivihreän väristä ja koivun lehden koosta. Käenkaali kukki sielläkin ja ne muutamat valkovuokot, jotka ovat mukanamme sinne kulkeutuneet. Kielo ei ollut vielä noussut. Vaahteratkin kukkivat. Hirvet olivat säästäneet ne viime talvena. Kaikki pihlajat ovatkin jo valmiiksi kaluttuja, mutta sitkeinä puskevat vihreää lehteä siitä huolimatta.

Puutarhassa raparperit olivat hyvällä alulla, vuorenkilvet kohottelivat nuppujaan, lipstikka oli poimittavaa ja narsissit kukassa. Viinimarjapensaissa näkyi myös olevan runsaasti pieniä kukkia. Siistimme kukkapenkkejä. Minäkin yritin leikata punakoisoa ja ruusuja. Yritin myös tuhota jättipalsan taimia aina nähdessäni. Kissankäpälä oli nousemassa tutussa paikassa. Pääasiallinen hommani oli kuitenkin kierrellä tonttia, ottaa kuvia ja tunnistaa perennojen alkuja. Säästetäänkö vai ei? Harjaneilikkaa otimme mukaan kaupunkipihaamme. Yksi iso vuorenkilpikasvusto (sitä on tontilla liikaakin) oli ikään kuin syöty. Jänikset?

Puissa suhiseva tuuli vaimensi lintujen äänet. Ei kuulunut tuttu käki. Piknikin kruunasi kaksi auennutta tuomenkukkaa tuvan seinustalla lämpimässä paikassa. Jo kaksi riitti tuoksuttamaan hyvää mieltä. Tuomi tuoksuaan tuhlaa, vietämme hetken juhlaa, minä ja öinen maa...

Kevättalkoot

Heinänkorjuu- ja perunannostotalkoot ovat jääneet lapsuudesta mieleeni. Oli mukava käydä noukkimassa (meillä sanottiin niin) perunoita pärekoppaan (jokainen toi mukanaan omansa) naapurin pellolla, koska siellä sai erilaista ruokaa kuin kotona. Nykyään kaupungeissa normaaliin vuodenkiertoon kuulunevat syys- ja kevättalkoot, joissa siistitään ja kunnostetaan taloyhtiön tiloja ja ympäristöä. Niihin on oikein ohjeitakin.

Tänään omassa pihapiirissämme oli talkoot. Aikoinaan olin kokotoimisesti mukana, mutta työkyvyn mentyä meni myös talkootyökyky. Syksytalkoissa kävin kakkukahveilla, koska oli taloyhtiön juhlavuosi. Nyt en edes ikkunasta seuraa, mitä he siellä puuhaavat. Näen työn jäljet huomenaamulla. Sää ainakin suosi. Toisten uurastaessa multakuormien siirtelyssä minä katselin käpytikan kummallista käyttäytymistä ikkunasta.

Käpytikkoja on nyt runsaasti. Aamulla pururadalla mieheni yritti kuvata yhtä samanlaista kiipijää, joka aina ehti männyn rungon väärälle puolelle tai jo uuteen puuhun. Tämä pihatikka laskeutui sähkötolpasta kauniisti liitäen (kuin siipiorava) läheiselle puunrungolle ja kiipesi taas ylös, mutta nopeasti laskeutuikin alas tielle. En ole ennen nähnyt tikkaa maassa ruokaa etsimässä. Etupihalla minua ilahdutti peippo juhlapuvussaan. Olisikohan sillä pesä koivun oksalla korkealla? Lintujen ja oravien kuvaaminen saa jäädä taitavammille. Sorsatkin ehtivät aina liian kauas.

Pääskystä en ole nähnyt, mutta käki jo kukkui. Taitaa se kesä olla aika lähellä. Jo ennen kymmentä, vaikka oli vielä osin pilvistä, metsässä lenteli monenlaisia perhosia. Ketunleipien kukkamatot peittivät maan pintaa eikä lintujen liverryksessä ollut enää jälkeäkään kylmän yön kaiuista. (Kolmelta avasin parvekkeen oven ja kuuntelin lintujen seurustelusirkutusta.) Voikukat ovat aurinkoisilla paikoilla täydessä kukassa, valkovuokot myös. Itikoita ei vielä ole. Pihlajanlehti on kasvanut viikossa eniten kokoa. Kohta tuoksuu tuomi. Jaksaisikohan sitä istua autossa mökille ja takaisin...

Matalalentoa ja muutakin

Viikonloppuisella automatkallamme oli kaksi yllätystä. Äitienpäivänä kaupat olivat kiinni ja laskimme ABC-liikennemyymälän varaan mm. syömisemme. Ensimmäisen ohitimme, koska tiesimme, että nelostien varrella olisi toinenkin. Sattui vain niin hassusti, että Äänekosken kaupungin edustaja oli juuri juhlapuhumassa ja kohta leikkaamassa uusitun pisteen (joka muistutti kyllä tavarataloa) avajaisnauhaa poikki. Ja väkeä oli valtavasti. Eli ruuat jäi ostamatta, koska matkalla nykyihmisellä on aina kiire sekä mennessä että palatessa.

Jatkoimme matkaa ja jonkin aikaa ajettuamme säikähdin, koska ojasta tai purosta nousi joutsen lentoon juuri kohdallamme. Kuski säikähti vielä enemmän, koska joutsen on aika iso lintu ja hetkeksi siivet tuulilasia hipoen peitti näkyvyyden. Mikä se oli? Minä siinä heti miettimään, entä jos olisimme törmänneet. Mitä olisi pitänyt tehdä? Soittaako 112 vai poliisin numeroon? Vammautunut joutsen? Video vilisti silmissäni. Ei se niin tavatonta olisi meille ollut, koska kerran (vuosia sitten) olemme jäniksen takia jääneet elokuun yöhön autoinemme syylärin hajottua. Onneksi törmäys sattui mäen päällä, että saimme auton edes lähimmälle huoltoasemalle. Kiinni. Hinaamalla kotiin takakontissa pari kolme sangollista metsävadelmia.

Ravintoloissa on hankala syödä, kun en pysty selän takia rauhallisesti istumaan. On helpompi ostaa ruuat ja syödä ne sopivassa paikassa, vaikka äidin luona. Hänelle tuodaan valmiit ateriat kotiin, joten omat eväät olisi pitänyt olla. Ajattelimme ensin ajaa takaisin syömättä. Olimmehan juoneet kuitenkin leivoskahvit ja syöneet pari hedelmää. Mutta päätimme pistäytyä lapsuuskodissani ja siellä sattui olemaan pirtinpöydällä veljeni savustamia aamulla katiskasta otettuja noin kymmensenttisiä becquerel-ahvenia, tsatsiki (miten se nyt kirjoitetaan)-levitettä, piimää ja ruisleipää. Ikimuistoinen äitienpäivälounas! Kiitos!

Maailmaan avaraan

Tähän maisemaan astuin metsän suojaavasta sylistä seitsemänvuotiaana. Ihan itse. Ei siihen aikaan ollut kouluun pehmeää laskua eikä vanhemmista kumpikaan saattamassa ekaluokkalaista opin tielle. Miten ihmeessä me selvisimme ilman eskaria ja kouluun tutustumisia?

Monilapsisissa perheissä toisten huomioon ottaminen ja arkityö saatiin kai syntymälahjana. Ei tietenkään tarvinnut kivisellä kärrytiellä pelätä moottoriajoneuvoja eikä kyseisellä tiellä juuri muita kulkenutkaan. Joskus joku tukkijätkä reppuineen tai kalastaja saattoi tulla vastaan. Ja päivää sanottiin aina. Ketään ei koskaan ohitettu tervehtimättä.

Minä osasin jo lukea kouluun mennessä. Ja muistan, että minulla oli uusi vihreä villatakki. Muusta vaatetuksesta ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Eivät ne vaatteet kovin kummoisia tainneet olla, koska muistan kateellisena katselleeni toisten tyttöjen röyhelöessuja ja kauniita rusetteja ja lettejä. Itselläni oli polkkatukka. Toisten eväitäkin katselin kademielellä. Mieleen ovat jääneet isot punakylkiset omenat ja voileipien välissä olleet leikkeleet. Itselläni oli eväänä maitopullo ja voileivät saman varsinaisessa merkityksessä. Ruisleipää ja välissä voita voipaperiin (vai oliko se pergamenttipaperia) käärittynä. Ihan terveelliset eväät. Eikä tietoakaan nykyisestä laktoosi-intoleranssista. Se olikin lehmän maitoa. Lämmin ruoka valmistettiin koulun keittolassa, jossa söimme vanhanvihreiden pirtinpöytien äärellä.

Koulu, joka on vieläkin elävä toimiva koulu, häämöttää kaukana. Sen edessä olivat vehmaat viljapellot. Nyt tuo alue on ollut vuosia hevoslaitumena ja kuusi on kauniilla tavalla valtaamassa alaa. En osaa sanoa, mitä direktiivit sanovat tästä kehityksestä. Vuosikymmenten kuluessa samaan aukkoon on raivattu lisää peltoa ja kohta pistetty raivio niin sanotusti pakettiin. Ympäristö muuttuu koko ajan. Oli korkea aika ottaa tuo avara kuva, jos ja kun kuusikko sen kohta kaventaa.

Lasten satu

JÄNÖ KÄPÄLÄN PUKUHUOLET

Oli varhainen kevät. Tuntui, että keväät tulivat entistä aikaisemmin. Ulkona oli kosteankylmää, mutta lumilämpäreitä oli enää harvakseltaan siellä täällä. Jänö Käpälä, Reunametsän pupupäällikkö, oli tullut lämpimään tupaan kuivattelemaan kastuneita käpäliään ja turkkiaan. Samalla se pitkillä korvillaan kuunteli radiosta PupuX-asemaa, koska kohta tulisivat Reunametsän viimeiset uutiset ja säätiedot.

Jänö Käpälä oli hiukan huolissaan asustaan, joka oli edelleen kokovalkoinen. Sen kavereillakin oli. Maa oli melkein paljas talven valkoisesta eikä mikään antanut suojaa vaarallisten eläinten, Kettu Repolaisen ja Heikki Haukan, silmiltä. Niiden varjotkin olivat pelottavia. Olihan Jänö Käpälällä oma osoite, mutta ei se siellä pimeässä loukossa pitkään yksin viihtynyt. Piti päästä ystävien seuraan. Niillä retkillä vaani aina vaara.

Jänö Käpälälle palautui elävästi mieleen edellinen syksy. Se oli ollut silloin vielä keskenkasvuinen. Äpärettä kasvavalla pellolla se oli saanut loikkia henkensä kaupalla siksakkia, kun läheisen maalaistalon lapset, ihmisenpennut, olivat huutaneet sitä kiinni. Jänöä oli pelottanut niin kovasti, että se oli lopulta sydän pamppaillen ja ristihuulet väpättäen painautunut ojanpohjalle ja pistänyt päänsä pensaaseen. Ihmisen pennut olivat tulleet ja ottaneet sen syliinsä ja riemuissaan kantaneet Jänön tupaan.

Turhaan Jänö oli pelännyt. Nämä lapset pitivät eläimistä ja tahtoivat vain itselleen lemmikin. Jänölle tarjottiin herkkuja apilasta lähtien, mutta ei se viihtynyt vakituisesti sisällä. Se ikävöi Reunametsän väkeä. Aikuisten neuvosta talon lapset ymmärsivät asian ja Jänö sai loikkia takaisin vapauteen. Ystävällisen kohtelun rohkaisemana Jänö oli siitä lähtien vieraillut talossa säännöllisesti. Hänellä kun ei ollut omaa radiota.

Nyt alkoivat Reunametsän paikallisuutiset ja kohta tulisi myös säätiedot. Uutistenlukija kertoi metsässä liikkuneista retkeilijöistä, jotka olivat jättäneet yhden muovikassin ja juomatölkin jälkeensä. Varoitettiin astumasta teräväreunaiseen tölkkiin. Siivouspartio lähtisi liikkeelle heti huomisaamuna. Muovikassikin olisi vaarallinen ensikertalaisille. Jäniksiä neuvottiin olemaan pistämättä päätään muovipussiin, vaikka kuinka pelottaisi. Pensaat, vaikka lehdettöminä harvatkin, olisivat turvallisempia piilopaikkoja.

Lopulta tulivat säätiedot. Pakkanen palaisi vielä ainakin pariksi viikoksi ja uutta lunta saataisiin vielä, ennustettiin. Jänö Käpälä huokasi helpotuksesta, sillä Reunametsän räätälin kevätkiireet olivat hirmuiset. Puolelta jäniksistä puuttui sopivankokoinen kesäpuku. Onneksi uutiset lupasivat lisäaikaa. Tyytyväisenä pehmeän talviturkkinsa kuivattanut Jänö poistui tutuksi käyneestä tuvasta ja lähti kepein käpälin viemään viimeiset uutiset Reunametsään.

Sen pituinen se.

-----

Vanha satu, joka löytyy jo Tarinatuvasta.

Sekstiviestit

Viime yönä kännykkä piippasi viestiään juuri, kun olin vaipunut uneen. Onneksi ei tällä kertaa ollut kyse mistään ikävästä asiasta. Piippaus epätavalliseen aikaan, siis yömyöhällä tai aamuvarhaisella, aina sävähdyttää. Saman tekee tietenkin puhelinsoitto. Viesti saattaa koskea mitä tai ketä tahansa.

Minä pidän kännykän auki myös yöllä, ihan itseni takia. En irrota lankapuhelintakaan seinästä, vaikka olisin väsynyt. Turvapuhelin? Suljen kännykän vain tilanteissa ja paikoissa, joissa niin vaaditaan. Sitä kun ei saa äänettömälle. On sen verran rikki. Aika vanha Nokian malli.

Milloin koko maamme kattavat linkkimastot (jollainen tuosta kuvastakin löytyy) kuljettavat ikävää, surua ja kaipausta, milloin taas iloa ja kuulumisia. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että kirjoittaisin (tarvinneeko niitä nykytekniikalla kirjoittaakaan, siirtyvät varmaankin jollakin piuhalla koneen muistiin) tekstiviestit muistiin. Tiivistettyä tietoa, pakattuja tunteita, lyhyttä informaatiota. Laidasta laitaan.

Sekstiviesti-sanan nappasin eräästä nettikyselystä, jonka otantaan olen jollakin tavalla joutunut. En enää muista miten. Huvittava näppäilyvirhehän se oli, mutta juuri tuolloin osuva ilmaus. Tekstiviestipäiväkirja. Tekstiviestiruno. Tekstarilyhenteet. Asia on itse asiassa isompi kuin tulee ajatelleeksi näppäillessään tavallisimpia omia viestejään: OK. Kiitos samoin. Tervetuloa. Good night, sleep tight. Miss you. Love. Mom.

Tiistai

Varhain aamulla sateli hiukan vettä, kun hain lehden postilaatikosta. Yhdeksän maissa lämmintä oli 8 astetta, mutta tuoksui ja maistui jo keväältä. Huomasin asioille lähtiessäni vuorenkilven työntäneen nuppunsa esiin. Valkovuokot olivat nukuksissa ja sinivuokot alkavat olla ohikukkineet. Niitä on karannut pihakiveyksen ahtaisiin väleihin. Sitkeä kukka.

Mutta tulppaanien hallanpanemia nuppuja ei pelasta enää mikään. Niitä olisi pitänyt suojata jossakin vaiheessa, mutta se(kin) jäi tekemättä. Lehdetkin ovat kaunista kevätvihreää kristallikyyneleineen.

Paras päivä meni päiväunilla. Ainakin aurinko paistoi, kun heräsin puoli neljältä PM. Pätkäyöt ja varhaiset aamut (usein neljältä AM) vaativat veronsa. Itse asiassa ns. unettava väsymys on minusta ihana tunnetila. Hermoja rassaava selkäkipu pitää kehon jatkuvassa ice alert-tilassa(Tuolla ilmoituksella auto varoittaa liukkaudesta lämpötilan laskiessa kolmeen plusasteeseen). Naapuri vaihtaa juuri kesärenkaita autoonsa. Siis pää määrää, että on pysyttävä valppaana eikä siinä omat konstit enää auta. Mitenkähän nyt illalla käy? Maksoinko univelkaa vai nukuinko förskottia?

Unenpöpperöimänä kuuntelen uutisia mm. bensiinin odotetusta hinnannoususta, euroviisuilusta, patsaiden siirroista, senttereistä ja pakeista, tuloerojen kasvamisesta, kansallisesta identiteetistä, taas euroviisuilusta ja taas niistä euroviisuista. Miten suomalaiset ottavatkin nämä viisut näin vakavasti? Vai olenko käsittänyt tämän mediarumban ihan väärin? Taidan olla liian vanha. En jaksa nyt ottaa tolkkua niistä. Onpahan radio seurana äänitapettina, kirjavana sellaisena, mutta samalla monotonisena. Hanna häkeltyy median edessä ja laulaa laulamistaan Leave Me Alone. Miksi he eivät usko?

Rappiolla

Muutaman kilometrin päässä tästä paikasta sijaitsi aikoinaan erään järjestön kesäkoti. Se oli ihastuttava kaksikerroksinen monihuoneinen rakennus, jossa oli kokomittainen veranta pylväineen. Muistini mukaan se oli kermanvalkoinen. Sinne mahtui yli kolmekymmentä lasta kerrallaan kesäleireille. Kyökin puoleisen oven vieressä oli käsinpumpattava kaivo, jonkin matkan päässä pieni kellari, kauempana vanha leipomo- ja pesutuparakennus ja alhaalla rannassa huomattavasti uudempi hyväkuntoinen sauna takkatupineen ja pitkine laitureineen.

Kesäkoti tarjosi jäsenilleen täysihoitoa tammien ja muiden puiden siimeksessä. Omenapuita ja marjapensaitakin oli. Kirjotut liinavaatteet ja kauniit verhot, matot, astiat ja kalusteet olivat jo tuolloin 80-luvulla minusta vanhankauniita. Hyviä kirjojakin löytyi hyllystä. Maksavien kesävieraiden vähennyttyä tiloja vuokrattiin eri järjestöjen käyttöön. Olin muutamana kesänä emäntänä (tai oikeastaan emännän apulaisena) siellä lastenleireillä. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Siivoaminen myös. Tohinaa riitti. Jääkaappi oli, mutta tiskasimme käsin.

Aikanaan, ehkä toistakymmentä vuotta sitten, kesäkoti meni myyntiin. Viereinen jätti tarvitsi lisätilaa ja kiinteistö maineen meni käsittääkseni pilkkahinnasta. Eilen päätin mennä kameran kanssa katsomaan, löytäisinkö vanhasta idyllistä enää jälkeäkään.

No, en löytänyt idylliä. Minulle tuli vain paha mieli kompastellessani sammaloituneessa lehdossa, jossa vaivoin vielä erotti, mistä tie aikoinaan oli kulkenut. Osin alue oli ympäröity piikkilangoin. Päärakennus oli purettu. Sen paikalla kasvoi jo korkeahko koivikko. Kyllästetystä puusta valmistettu pihakeinu oli edelleen tammen alla, mutta maahan langenneena. Kellarin löysin ja tietenkin kivirakenteisen vanhan leipomo-pesulan, joka edelleen uhmasi aikaa. Mutta missä oli tuttu kaivo? Se oli varmaankin täytetty vaaratilanteiden välttämiseksi.

Mutta missä kunnossa kaikki olikaan! (Ks. kuva) Jatkoin matkaa alas rantaan. Ajattelin löytäväni sen vanhan pitkän laiturin pukukoppeineen, jossa olin joskus pessyt pari mattoakin. Löysin vain yhden ison ruosteisen tynnyrin, ruttuun menneitä kanistereita, tyhjiä pulloja ja pystyyn hiiltyneen koivun. Rantasauna oli poltettu pelastuslaitoksen harjoituskohteena. Viereen oli ilmaantunut muskeliveneiden venelaituri.

Niin muuttuu maailma.

Tunnelma

Vieno ruusuntuoksu ottaa meidät vastaan, kun astumme kappeliin. Näiden piti olla pienet hautajaiset. Yllätykseksemme kappeli onkin melkein täynnä. Istuudumme oikealle puolella toiseksi takimmaiselle penkkiriville. Tilaisuuden alkuun on vielä varttitunti aikaa. Tumma-asuiset hautajaisvieraat, sukulaisia ja ystäviä, käyvät tervehtimässä leskeä ja hänen lapsiaan ja lastenlapsiaan.

Viisi minuuttia ennen H-hetkeä kappeli hiljenee, kolmen minuutin kuluttua kappelin kellot alkavat soida ja pappi astuu sakastin ovesta saliin. Hän kättelee lähimmät omaiset. Albinonin Adagio täyttää syvillä sävyillään akustisesti kauniin tilan. Virsitaululla on kolmen virren numerot. Kaikki sivupöydät ovat täynnä kukkalaitteita ja niiden laskeminen vie runsaasti aikaa. Viimeisenä laskevat kukkansa veteraaniveljet.

Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.

Missä kantajat viipyvät?

Kerätkää jo kukkalaitteenne. On päästävä liikkeelle.

Viimeinen matka alkaa. Avatulle haudalle on 800 metriä. Aurinko helottaa kirkkaalta toukokuiselta taivaalta. Kukkalaitteiden ruusut tuoksuvat ulkonakin kevään ensimmäisenä hellepäivänä. Yli sadan saattajan kulkue on polveilevassa maastossa vaikuttava näky. Tempo on hidas, mutta monelle saattajalle silti liian nopea. On pysähdyttävä välillä lepäämään. Perillä itsekin hakeudun männyn alle voidakseni tukeutua sen runkoon. Siirryn sopivan korkuisen hautakiven luo ja otan tuen siitä. Hitaasti valkoinen arkku lasketaan hiekkaisen maan poveen. Sitten asetellaan laudat päälle ja kansi kukkalaitteita varten.

Sun haltuus rakas Isäni.

Saattoväki hajaantuu eri reiteille muistotilaisuuteen mennessään. Edessäni kävelee nainen, joka on mielestäni laittanut liikaa hajuvettä. Minun on päästävä nopeasti hänen ohitseen.

------

Vuoden takainen tunnelma (sana-aihe) Tarinamaanantaille.

Punnerrusta

Kevät kamppailee tosissaan tulla ja olla. Yöpakkaset näyttävät vahingoittaneen koivun hiirenkorvia, koska aavistuksenomainen hento viherrys on muuttunut selvästi ruskean suuntaan.

Eilispäivän heitteli hahtuvaisia lumihiutaleita vähän väliä. Illaksi taivas kirkastui, joten viime yönä lämpötila kävi vielä reilusti pakkasen puolella. Viime kesänä kuivuus jo kuritti monen koivun lehdettömäksi ennen aikojaan ja nyt samaiset puut joutuvat säätelemään keväistä kasvuun lähtöä. Ilmastonmuutos? Vesi on myös alhaalla, vaikka lumet ovat jo sulaneet. Kevät ei ole juuri lainkaan edennyt viikossa.

Viime keväänä tähän aikaan vasta odottelimme jäiden lähtöä, mutta sää oli helteinen. Nyt on toisin. Käpytikka (?) piipahti eilen johtamassa lintukuoroa (joka ei näyttänyt sillä hetkellä kvintettiä suuremmalta) aamupäivällä. En saanut tarkempaa kuvaa ikkunan läpi.

Vaari pakkaa laukkunsa ja lähtee muuttolintujen matkaan. Minulle jää auto, jotta pääsen tarvittaessa liikkeelle. Henkilöauton kyyti ei ole samalla tavalla selkätäristävää kuin hidastetöyssyjen ylittäminen onnikan penkillä. Ja bussissa saattaa tapahtua vaikka mitä. Eräällä bussireissulla toinen kävelysauvani putosi bussin ovien eteen. Ei ollut keneltä pyytää apua. Seurasin kauhistuneena, mitä tapahtuu, kun bussin ovet alkoivat aueta. Exel piti pitkään pintansa, mutta poikkihan se meni siinä puristuksessa. Onneksi onnikan ovet kestivät.

Olisinkohan joutunut vastuuseen, jos ovenavausmekanismi olisi mennyt rikki? Taitava puolisoni korjasi sen ja siitä tuli tietenkin parempi kuin uusi. Ja uudet asvalttitassutkin on Exeleihin ostettu. Kun olen itse ratissa, voin säädellä keskipakoisvoimaa (heikot selkälihakseni eivät tykkää bussin käännöksistä, vaan olen tippua penkiltä), kunhan en jää tientukoksi. On kesärenkaiden aika. Toivottavasti lumi ei enää yllätä kuten keskiviikkona.

-----
Edit 18.30

Täällä voi punnertaa ja pinnistellä muistiaan. Tulevaa sesonkia ajatellen. :)

Stemmat hukassa

Näin metsän halki viesti soi:
nyt laulajaiset on.
Ja soittimiaan soittajat
virittää kuntohon.

Ne raikuilee, ne kaikuilee,
ne soittaa, riemuitsee
ja viulut soi ja huilut soi
ja metsä vastailee.

On tiklivarpu lahjakas
ens viulun soittaja
ja ystävänsä peipponen
säestää toisella.

(alkuosa laulusta Metsän laulajaiset, säv. Klemetti Heikki san. Konttinen Maija)

Tänä aamuna seitsemän maissa alkoi sataa tupruttaa lunta oikein kunnolla. Kävin hammaslääkärissä. Palattuani kesärenkain varustetulla autolla kotiin katselin pitkän tovin, miten västäräkki keikutteli pyrstöään sohjolumisessa pihassa syötävää etsien.

Jo vappuaamun kylmyydessä kuulin, miten lintujen kevätsinfonian partituuri tuntui olevan hukassa tai ainakin jotkin stemmat. Oli tavanomaista aamua hiljaisempaa. Muistui mieleen tuo vanha koululaulu. Sitä laulettiin kansakoulussa ja vielä oppikoulussakin. Minäkin. Ei siinä ehkä västäräkkiä mainittu, mutta suuri joukko laululintujamme kuitenkin. Hyvä laulu. Minulla on iso ikävä niitä yhteislaulajaisia.

Ei enää

ei enää

juokse sanojeni vuolas virta
säpäleiksi raukes puinen pirta
takkuuntuivat loimilangat luodut
kaikkosivat kudesanat mulle suodut

säkeiksi sitoa
soneteiksi sovittaa

-----
Runotorstai/Ei