Maailmaan avaraan

Tähän maisemaan astuin metsän suojaavasta sylistä seitsemänvuotiaana. Ihan itse. Ei siihen aikaan ollut kouluun pehmeää laskua eikä vanhemmista kumpikaan saattamassa ekaluokkalaista opin tielle. Miten ihmeessä me selvisimme ilman eskaria ja kouluun tutustumisia?

Monilapsisissa perheissä toisten huomioon ottaminen ja arkityö saatiin kai syntymälahjana. Ei tietenkään tarvinnut kivisellä kärrytiellä pelätä moottoriajoneuvoja eikä kyseisellä tiellä juuri muita kulkenutkaan. Joskus joku tukkijätkä reppuineen tai kalastaja saattoi tulla vastaan. Ja päivää sanottiin aina. Ketään ei koskaan ohitettu tervehtimättä.

Minä osasin jo lukea kouluun mennessä. Ja muistan, että minulla oli uusi vihreä villatakki. Muusta vaatetuksesta ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Eivät ne vaatteet kovin kummoisia tainneet olla, koska muistan kateellisena katselleeni toisten tyttöjen röyhelöessuja ja kauniita rusetteja ja lettejä. Itselläni oli polkkatukka. Toisten eväitäkin katselin kademielellä. Mieleen ovat jääneet isot punakylkiset omenat ja voileipien välissä olleet leikkeleet. Itselläni oli eväänä maitopullo ja voileivät saman varsinaisessa merkityksessä. Ruisleipää ja välissä voita voipaperiin (vai oliko se pergamenttipaperia) käärittynä. Ihan terveelliset eväät. Eikä tietoakaan nykyisestä laktoosi-intoleranssista. Se olikin lehmän maitoa. Lämmin ruoka valmistettiin koulun keittolassa, jossa söimme vanhanvihreiden pirtinpöytien äärellä.

Koulu, joka on vieläkin elävä toimiva koulu, häämöttää kaukana. Sen edessä olivat vehmaat viljapellot. Nyt tuo alue on ollut vuosia hevoslaitumena ja kuusi on kauniilla tavalla valtaamassa alaa. En osaa sanoa, mitä direktiivit sanovat tästä kehityksestä. Vuosikymmenten kuluessa samaan aukkoon on raivattu lisää peltoa ja kohta pistetty raivio niin sanotusti pakettiin. Ympäristö muuttuu koko ajan. Oli korkea aika ottaa tuo avara kuva, jos ja kun kuusikko sen kohta kaventaa.