Lapsettaa

Helluntain aamukävelyltä palatessani bongasin parikin lintua. En pääse tarpeeksi lähelle eläimiä saadakseni niistä kunnon kuvia. Kuvan kaverin kanssa leikittelin hetken. Aina kun lintu käänsi katseensa pois päin, astuin askeleen lähemmäksi. Jähmetyin sitten patsaaksi. Otin ainakin viisi kuvaa tällä tavalla. Oheinen oli paras, ei hyvä sekään. Huvinsa kullakin.

Tilanne toi mieleeni peilileikin lapsuuden ulkoleikeistä. Muistan meidän leikkineen sitä yhdellä viivalla, siis seinää vasten. Koulun välitunneilla näitä opittiin ja sitten leikittiin myös kotona. Koulun piha oli viettävä, joten ruutua en muista hypätyn. Sen sijaan koulun ulkorakennuksen takaseinää vasten heiteltiin kumipallolla monimutkaisiakin settejä.

Kotona tuvan ulkoverannan edusta oli kulunut pienistä ja suurista askelista mustalle mullalle. Sauniot ja ratamot saivat luvan väistyä. Siinä pystyi hyppäämään ruutua. Kiveä piti siirrellä jonkin kaavan mukaan, jota en kyllä muista. Pukkihyppely ja patsas olivat myös kotona suosittuja pihaleikkejä. Jälkimmäinen näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu aika vaaralliselta vinhoine kädestä pyörityksineen. Olisikohan tuo oikea olkapää mennytkin rikki jo siinä eikä vasta seivästyskilpailuissa? Niissä kisattiin, kuka jaksaa nostaa isoimman hangollisen heinää tai viljaa seipäälle. Ehkä vanhemmat saivat meidät räväkkään työtahtiin näillä kilpailuilla tai sitten kilpailuvietti on ihmisessä sisäsyntyistä. Tai yksinkertaisesti halusimme työn nopeasti tehdyksi.

Kun ikää tuli lisää, saimme pesäpallomailan ja pari räpylää. Löimme palloa päin aitan seinää. Jos pallo meni aitan ohi tai yli pellolle, sen etsimiseen kului paljon aikaa. Liekö kaikki pallot koskaan löytyneetkään? Onneksi koulun kentällä oli kesällä tiistai-iltaisin peli-illat. Nuoriso kokoontui sinne pelaamaan nelimaalia tai lentopalloa. Meitä oli paljon. Aina eivät kaikki mahtuneet joukkueisiin. Katselimme joko peliä tai toisiamme. Tien toisella puolella oli kyläkeinukin. Siihen en koskaan uskaltanut mennä.