Oikea päivä?

Onko tänään oikea vai vasen päivä? Tämä ei tarkoita sitä, olenko noussut oikealla vai vasemmalla jalalla. Lapsuudesta muistan, että känkkäränkkäpäivistä pappa tai äiti sanoi, että on taidettu nousta väärällä, siis vasemmalla, jalalla. (Silloinhan vasenkätisetkin pakotettiin kansakoulussa kirjoittamaan kaunokirjoitusta oikealla kädellä.)

Siis mikä oikea päivä? Metallikulmaisessa pikkukalenterissani on jokaisen päivän kohdalla merkki, joko O tai V. Olisin tietenkin alun alkaen voinut valita toisenlaisen salakoodin, vaikka pariton/ parillinen, tai A/B, ihan miten vain. O ja V vain lankesivat luonnostaan. On kyse erään osteoporoosilääkkeen käytöstä. Se inhaloidaan vuoropäivin jompaankumpaan sieraimeen. Ja minulla eivät vasen ja oikea mene sekaisin, ainakaan vielä. Tänään on siis oikea päivä.

On hyytävän kylmä kirkkaan kuulas vappuaatto. Itse kukin saa päättää, onko se oikea vappusää. Lämmintä on vain kaksi astetta. Jos jotakin sataa, se tullee räntänä tai lumena, mikä ei Suomen keväässä ole mitenkään tavatonta. Muistan kahlanneeni kymmensenttisessä räntäloskassa Helsingin linja-autoaseman aukion poikki jonakin 60-luvun loppupuolen vappuna kesäleningissä poplari päällä. Nuorena piti pukeutua kalenterin mukaan.

Tiirailin pihan kukkapenkkejä haikein mielin. Tulppaanit ovat kärsineet eniten, vain muutamassa näkyy nuppu. Krookukset ja sinivuokot kukoistivat vain hetken ja skillatkin ovat nöyrästi painautuneet maata vasten kuin suojaa hakien. Valkovuokot ja kaihonkukat ovat myös kärsineet yöpakkasista. Sireenin silmujen kasvu on pysähtynyt. Pitäisikö niitä alkaa kastella, koska kunnon raikastavaa kevätsadetta ei kuulu? Talvi on ollut raskas. Lintujen yhteissoitanta hivelee korvia, mutta melkein jokainen vastaantuleva kaksijalkainen yskii. Terassit näyttävät tyhjiltä. Mutta kaikesta huolimatta on kevään juhla. Maljat sille!

Salaisuus

Oli pimeä tuulinen, mutta vielä leudohko syysilta. Keltaiset lehdet kahisivat hiukan toisella kymmenellä olevan Helvin jaloissa. Hän asteli yksikseen koululta kotiin. Muutama katulamppu valaisi tietä. Hän oli ollut opettelemassa nahkatöitä. Virsikirjan kannet olivat työn alla. Velipoika harrasti urheilua ja tulisi myöhemmin koripalloharjoituksistaan. Olihan Ahti viisi vuotta häntä vanhempi. Hän sai viipyä pitempään ulkona illalla. Itse asiassa isälle oli ihan samantekevää, missä he olivat.

Isällä oli ongelma, jota lapset eivät ongelmaksi tainneet vielä ymmärtää. Se viina, se kirottu viina. Juomisen syytä ei voinut kuin arvailla. Ei ollut oikein kiva mennä asunnollekaan, kun ei tiennyt, mikä siellä odottaisi. Hetekalla makaisi kuorsaava tolkuton isä tai sitten siellä kekkaloisi leikkisästi kiusoitteleva, mutta niin pahalle haiseva isä. Siinä olivat ne tavanomaiset vaihtoehdot. Koti ja äiti ja muu perhe olivat kymmenien kilometrien päässä. Olisi mukavampi olla siellä muulloinkin kuin sunnuntaisin tai lomilla.

Helvi meni pariovesta varovasti eteiseen, näki valot olohuoneessa ja kaikissa muissakin huoneissa, mutta huusholli oli tyhjä. Radio oli auki. Isää ei näkynyt missään. Helville alkoi tulla huoli.

– Voi, kun tulisi se Ahti nyt pian. Mitä on tapahtunut? Ovi on jätetty auki ja valot päälle…

Ahdin tultua alkoi salapoliisin työ. Yhdessä tutkittiin naulakot, olivatko isän päällysvaatteet poissa. Entä reppu? Molemmat löytyivät. Jos ne olisivat olleet poissa, he olisivat tienneet isän lähteneen käymään kotona. Asia kävi vielä oudommaksi lasten mielestä. Äidillekään ei uskaltanut soittaa. Huolestuisi hänkin. Ehkä tähän löytyy vielä jokin luonnollinen selitys.

Helvi ja Ahti eivät tienneet keneltä kysyä, koska he molemmat häpesivät isän juomista. He kävivät nukkumaan, vaikka unta piti odotella pitkä tovi. Aamulla eteisen ovet kolisivat ja isä tuli asunnolle reilusti ennen työajan alkamista. Ilman päällystakkia. Lapset huokasivat helpotuksesta – hetkeksi.

– Anteeksi. Isä on nyt ollut huonoilla jäljillä. Olin putkassa yön.

– Jassoo. Miksi?

– No, kun minä otin moottoripyörän ja lähdin humalapäissäni ajelemaan pitkin kirkonkylää ja poliisi sattui näkemään. Olisiko joku vaikka ilmoittanut. Kortin ottivat. Tästä ei sitten puhuta äidille, ettei tule hänelle lisää huolia. Pidetään tämä meidän salaisuutena.

Helvi lähti kävelemään kouluun. Ahti tulisi myöhemmin. Koululle vievä ylämäki tuntui jotenkin jyrkentyneen eilisestä.

-----

Pakinaperjantai/Salaisuus

Liputuspäivä

Kirkkaampaa kirkkaana päivänä ajoin keskustaan. Tuuli nostatti katupölyä todella ikävästi ja silmiä kaihersi ja hengittäminen oli vaikeaa. Odotan sadetta. Niin odottaa luontokin.

Kävellessäni torilta fysioterapiaan ihailin taivaan sineä ja sitä samaa sineä lukemattomissa siniristilipuissa. Tuuli tuiversi lippuja miten tahtoi. Taivaan sini heijastui rakennusten ikkunoista yllättävän kirkkaana.

Kansallinen veteraanipäivä näkyi. Ja kuului radiossa ja televisiossa. Aihe olisi pitemmänkin kirjoituksen arvoinen, mutta tällä kertaa riittänee, kun kiittää siitä uhrista, minkä veteraanisukupolvi, isäni ja äitini ikäpolvi, aikanaan antoi.

Sinisen rinnalle kiirehti tänään tällä leveysasteella kevään herkkä vihreä. Pihakoivut ovat hennon vaaleanvihreän harson alla. Koivun juurella avautuivat vihdoin loputkin krookukset. Lupaa kesää, mutta ei ihan vielä. Viilenee.

Aina ei tiedä mitä tekee

Heräsin tavanomaista myöhemmin tänä aamuna. En vain tiedä miksi. Jos tietäisin, tekisin samoin huomenaamulla. En lähtenyt mieheni mukaan seitsemältä aamukävelylle, koska olin jo päättänyt kokeilla allasjumppaa pitkän tauon jälkeen.

Sen sijaan avasin tämän mikrokosmoksen ja menin sovitusti poistamaan yhden jaettavaksi tarkoitetun valokuvakansion Picasasta. Poistaminen sujui helposti, mutta samalla vallan suuresti yllätyin, kun kaikki Bloggerin blogikuvani löytyivätkin myös sieltä.

Olinkin joskus ihmetellyt näiden blogikirjoitusalustojen erilaisuuksia. Vuodatuksessa on oma valokuvagalleria. Missä mahtaa olla Bloggerin vastaava? Aloin poistaa niitä kuvia sieltä Picasasta, mutta ohjelma ystävällisesti varoitti, että samalla ko. kuva poistuu myös blogista. Se siitä. Ovatkohan nämä asiat toisille bloggaajille tuttuja?

Eniten kuitenkin ihmettelin sitä, miten nopeasti tämä webbi nappaa tietonsa. Siellä kansioissa olivat nekin kuvat, jotka olin ladannut drafteihin ja sitten tullut toisiin aatoksiin ja poistanut koko jutun. Luulo ei ole tiedon väärti. Kannattaisi ehkä tietää hiukan enemmän tämän seitin ominaisuuksista ennen kuin sen reunalta lähtee seikkailemaan. Tietämättömänä täällä taivaltaminen on vähän kuin kävelisi heikoilla jäillä. (Jäät ovat muuten lähteneet.)

Minulle tämä kirjoittaminen on ollut rattoisaakin kivunhallintaa ja olen virtuaalitutustunut moniin mielenkiintoisiin ihmisiin. En olisi koskaan uskonut solahtavani tänne näinkin sujuvasti. Viime aikoina on ollut kyllä pula aiheista, kun ei aina jaksa maristakaan. Tai hypoteettiset lukijat väsyvät lukemaan tätä jatkuvaa sairauskertomusta. Mitähän täältä seuraavaksi paljastuu? Siis minusta.

(Tuo kuva tuolla ylänurkassa on tehty täällä ja oli yksi niistä poistetuista postauksista. Mutta olkoon nyt siinä. :))

Historian havinaa

Jokin etiäinenkö se sai minut viimeksi kirjoittamaan noista Neuvostoliiton perestroikan ajoista? Kun tänään kuulin uutisista, että Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin on kuollut , lisää muistoja tulvahti mieleeni. Olen nimittäin kirjoittanut hänelle anomuskirjeen. Inkeri-postauksessa en vielä maininnut Inkerin työn yhteyttä Hatsinaan. Hatsinan suomalaista kirkkoa piti anoa presidentiltä suomalaisen seurakunnan omaksi.

Ennen suomalaisen seurakunnan perustamista kirkko oli saksalaisen, suomalaisen ja virolaisen seurakunnan yhteinen. Itsenäinen suomalainen seurakunta perustettiin 1920-luvun alussa. Kirkkorakennus on pienennetty kopio Skuoritsan kirkosta. Kirkkoa käytettiin 1930-luvulta lähtien pitkään mm. urheilusalina, kunnes se palasi seurakunnan käyttöön 1993. Seurakunnan väkiluku oli 1 100 ( 1928).

(lainaus täältä)

Kirjoitin tuon anomuskirjeen Boris Jeltsinille, tosin ohjeiden ja sanelun mukaan. En itse ollut kirjeen allekirjoittaja, vaan silloinen seurakunnan kirkkoherra, jo edesmennyt Kauko Toivanen, joka oli mukana muistelemallani matkalla. Tuntui todella jotenkin erikoiselta naputella naapurimaan presidentille postia. Hän hyväksyi seurakunnan anomuksen ja Hatsinan suomalainen seurakunta sai kuin saikin kirkkonsa takaisin. Henkilökohtaisesti minulla on siis Boris Jeltsinistä vain hyviä muistoja.

Kuva on Keltosta vuodelta 1990. Tämän kuntoisissakin rakennuksissa siellä silloin asuttiin.

Kun aika on

Eilen aamulla kävelimme varomattomasti rantaan. Sulaa oli lätäkön verran. Sorsapariskunta lehahti lentoon ennen kuin siitä olisi (ehkä) saanut kuvan. Aurinko paistoi, mutta tuuli oli kyllä pohjoisen hyytävä.

Minulla oli kumisaappaat jalassa ja tarkoituksena oli vain ns. ulkoiluttaa kävelysauvoja. Se kropan kokoaikainen kannattelu tai mikä lie aiheutti yllättävän kovan kivistyksen koko kehon lihaksistossa illalla. Uni ei tahtonut tulla. Päätäkin särki. Tänään olen sitten vain sisäkävellyt ja ollut pienessä liikkeessä, jotta jaksaisin huomenna mennä tutulle kampaajalle. Hiukseni kasvavat aivan liian nopeasti tai sitten aikakelan vauhti kiihtyy kiihtymistään. Juuri äsken oli joulu ja pääsiäinen, kohta on siman ja sokerimunkkien aika.

Vesi ei ole vieläkään vapaa. Pohjoispuolen krookukset ovat saaneet sen verran valoa ja lämpöä, että ovat jo auenneet. Eteläpihalla kaikki kasvit kiirehtivät kasvuun liian aikaisin joka kevät. Vähälumisuus tai jokin kasvitauti on rääkännyt vuorenkilpiä ja naapurin ikivihreää mahoniaa.

Toisvuotinen koivunkanto ei enää itke mahlaa. Kuusi itki lähimetsikössä vaaleansinistä pihkaa. Itse itkin eilen katsoessani elokuvan Anna hyvän kiertää.

Jälkiviisautta

Hengitys huuruaa. Kasvojen suojaksi kiedottu paksu villainen liina kuuraantuu hetkessä. Matkaa Talbot Horizontille ei ole kuin parikymmentä metriä, mutta lähes 35 asteen paukkupakkanen pureutuu heti vaatteiden läpi. Auto on tietenkin sähkötolpassa kiinni. Siis moottori lähtee käyntiin, ehdin ajatella kantaessani painavaa salkkua vasemmalla olallani ja pidellen huolellisesti lämmitystolpan avainta valmiina oikeassa rukkaskädessä. Peite pois auton päältä ensin. Se on kuin peltiä eikä tahdo taipua takakonttiin. Juoksutan sen verannalle. En enää tunne pakkasta niin kovana. Kaikkeen tottuu.

Irrotan johdon, istumme hyiseen autoon kahden työtoverini kanssa ja hetkessä kaikki lasit ovat umpihuurussa. Yritän käynnistää. Kerran, kaksi, kolme. Bensallahan tämä käyntiin lähtee ja kulkee sitten halvalla petrolilla. Edullinen käytössä. Totean, ettei moottori olekaan lämmin, koska kaikkien autojen yhtäaikainen lämmittäminen on laukaissut virran pois päältä. Vilkaisemme toisiamme syrjäsilmällä.

- Pitäisköhän ottaa taksi?
- Mitä se kello näyttää?
- Kohta on kiire!
- Tämä on kyllä force majeure!

Vielä yksi yritys. Sitkeä kulkuneuvoni ei petä, vaan aluksi pari lupaavaa murahdusta antaen käynnistyy hitaasti, mutta varmasti vonkuen. Pakokaasu peittää koko tienoon. Auto lämpenee parhaiten, kun lähtee heti ajamaan, muistan kuulleeni. Alan lähteä liikkeelle ja varovasti peruutan pois autopaikalta. Lämpöpuhallin posottaa täysillä. Hengityksen kosteus huurruttaa lasit umpeen. En oikeastaan näe mihinkään suuntaan. Vieruskaveri pyyhkäisee tuulilasia rukkasellaan. Lasin sisäpintaankin alkaa muodostua jäätä.

Minä aistin ainoastaan ratin jähmeyden ja renkaiden muuttuneen muodon. Pehmeä elastinen pyöreys on tipotiessään. Klonks, klonks. Miseliinit tai nokialaiset tai goodyearit, mitkä lienevätkin, tuntuvat kantikkailta. Miten tämä auto nyt tällä tavalla? Moottoritielle laskeutuessakaan meno ei vielä tunnu tavanomaiselta. Mutta ennen puolimatkaa auto ja renkaat pelaavat jotenkuten. Perille pääsemme, mutta pakkasta on siellä vielä enemmän. Henkilöautoja ei autopaikoilla näy. Pakokaasua tupruttavista linja-autoista purkautuu kiireen vilkkaa sisälle juoksevia oppilaita.

- Höh? Olisiko sittenkin ollut viisaampaa ottaa valmiiksi lämmin taksi? Kun meitä olis ollut kolme maksajaakin.

-----

Pakinaperjantaille aiheesta Elastisen kulmikas ympyrä.

Nouse, Inkeri!

Olisiko ollut vuoden 1989 puolella, kun karismaattinen, kiisteltykin Arvo Survo veti Tuomiokirkkomme täyteen kuulijoita? Siellä hankalasti istuttavassa harmaassa kirkonpenkissä istuin minäkin ja herkistyin Inkerin kansan kohtalolle. Nouse, Inkeri. Sitä ennen ainoat tietoni ja kokemukseni inkeriläisistä olivat lapsuudessa kuulemani tarinat inkeriläisten luovutuksesta takaisin Neuvostoliittoon. En ymmärtänyt yhtään, mistä oli kysymys.

Erään hyvän ystäväni ja luokkatoverini äiti oli inkerikko. Kävin heillä kylässäkin ja uteliaana seurasin hänen vilkasta puuhasteluaan maalaistalon töissä. Olin kuullut puhuttavan "sotasaaliista". Ehkä heitä oli enemmänkin, mutta tiesin vain yhden. Minusta hän oli aivan tavallinen emäntäihminen, puheessa kuulin (tulevana filologina?) hitusen vierasta aksenttia. Jälkeen päin ajatellen luokkatoveriani kyllä taidettiin kiusata äidin syntyperän vuoksi.

En tuolloin osannut aavistaakaan, että "löytäisin" inkeriläiset myöhemmin elämässäni. Ehkä venäjän kielen taidolla oli osuutensa asiaan. Keväällä 1990 olin mukana bussimatkalla Leningrad-Puskino-Kupanitsa- Keltto. Rauniokirkot puhuttelivat, hiljaiset hautausmaat sitäkin enemmän. Kelton vanhalle hautausmaalle oli kannettu puisia penkkejä, mutta osa seuraväestä seisoi kokoontumisen ajan.

Meitä ympäröi alkukesän ylipursuavan vehreä luonto, joka armeliaasti peitti ympäristön ja rakennusten surkean kunnon. Puutarhat sen sijaan olivat viimeisen päälle hoidettuja. Jostakin se ruoka oli otettava. Vieraanvaraisuutta riitti. Harmaat puolilahot talot tilkkutäkkimäisesti paikattuine kattoineen olivat näiden ihmisten koteja. Kun astuin eräänkin korkean kynnyksen yli varoen matalaa oven yläkarmia, kodin lämpö suorastaan syleili meitä vieraita.

Ikkunoilla kukkivat pelargoniat kuten meilläkin ja me ymmärsimme toisiamme. Minulla oli ylläni harmaa Marimekon vakosamettinen jakkupuku. Kuuma asu siinä säässä, mutta sävynä se oli samaa harmaata kuin kylän vanhojen rakennusten seinähirret. Otimme matkalla itsellekin sen verran aikaa, että istuimme kesäkuun lämpimässä yössä Nevskin varrella tarvittavan ajan muotokuvamaalarien malleina. Oli siinä monta muutakin turistia. Työt valmistuivat aikanaan ja kävelimme valkeassa kesäyössä valtakatua pitkin Moskva-hotelliin. Siihen aikaan markka oli vielä kovaa valuuttaa.

Kuva on Kelton hautausmaalta. Skannattu diakuvasta.

Virittymistä ja vertymistä

Viikonlopun lämpö vaihtui tavanomaisen huhtikuun viileydeksi. Varhaisena herääjänä en jaksa odottaa sään lämpenemistä, vaan laittaudun liikkeelle silloin, kun siltä tuntuu. Kesäaika miinustaa lämpöasteita. Tänä aamuna heräsin hiukan ennen neljää ja vilkaisin taivaalle. Tummat pilvet toivat parin tunnin päästä luvatun sakean lumipyryn ja jo tummunut jää muuttui taas vitivalkoiseksi.

Nyt viima on laikuttanut jään harmaanvalkoisenkirjavaksi. Kasvuvoimansa tunnossa olevat tulppaanit, scillat, vuorenkilvet ja narsissinalut, ja mitä sieltä nyt nousseekaan, vähät välittivät pehmeästä lumiharsosta. Jo ennen puolista aurinkopaikat olivat taas sulat.

Liian myöhään aloin varustautua bussipysäkille. Olin päättänyt mennä fysioterapiaan hermokudosvirutukseen yli kuukauden tauon jälkeen. Ehdin toki ja tarvittavat kolikotkin (2.70) löytyivät. Mutta kun kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Viisi minuuttia on nykyään vain kaksi. Ja postilaatikkokin on niin kaukana. Ja lankapuhelin aina väärässä paikassa. Mutta kaupunkireissut onnistuivat. Eilen ja tänään. Kahtena päivänä peräkkäin bussilla kaupunkiin ja takaisin. Risteyksissä keinahtelevassa bussissa. Ja lyhyet kävelyt vielä mukulakivitorin poikki. Sauvat toisessa kädessä ja marikassi toisessa.

Silmä tarkkana sillalla seuraan, miten muutostyöt etenevät ja itsekseni hymähdän, kun huomaan, että se samainen metsurin eväskassi edelleen riippuu kaiteella. Telepatioimme tuttavarouvan kanssa bussinkuljettajaa takapenkiltä, että hän pysäyttäisi bussin tien oikeaan reunaan, jossa on myös pysäkki. Ei onnistunut. Itse meidän oli ylitettävä katu.

Mielikuvittelimme ajatuksella, että ehkä sitten kun meillä on rollaattorit, bussi malttaa seisahtua. Ja samoilla rollaattoreilla menemme rantatietä pitkin uuden alikulkutunnelin kautta uuteen kauppakeskukseen, jonka tuloa uudet silta- ja katujärjestelytyöt ennakoivat. Ja nauramme nivelrikolle, kortisonipiikeille, TNS-hermostimulaattoreille, krampeille, stenooseille ja prolapseille. Naurutta emme jaksa. On hoitavaa tavata ihmisiä livenä, kuunnella ja puhua, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Lääkeriippuvainen ja lääkevastainen minä olenkin vain (ihan suomeksi) ´kipeä´. Mitä noista diagnooseista.

Pyykkirannassa

Kesäisin pyykki pestiin lammen rannalla. Mustakylkinen muuripata höyrysi, kun valkopyykkiä keitettiin lipeävedessä. Laiturin virkaa ajoi mutapohjaisen suolammen rannassa puolisen metriä leveä kaiteeton lankku. Sitä pitkin taiteillen pesuvesi kannettiin pyykkisaaveihin. Äitini oli pyykillä. Ehkä kolmevuotias pikkuveljeni Sakari oli hänen mukanaan. Minäkin olin, luultavasti hänen vahtinaan. En kyllä muista hoitovastuuta saaneeni, mutta se ehkä lankesi tuohon aikaan luonnostaan. Ei kai minusta lakanoiden huuhtelijaksikaan sen ikäisenä olisi ollut.

Muistan, miten yhtäkkiä näin äidin säntäilevän laituria edestakaisin. Hän kutsui kutsumistaan Sakaria. Ei vastausta. Äiti alkoi itkeä ja valittaa ääneen. Hän tarkkaili mustanpuhuvaa vettä eikä pystynyt pysähtymään ja haroi hiuksiaan. Ehkä hän oli hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiinsa ja unohtanut, että Sakari oli hetteisessä rannassa hänen mukanaan. Rannassa oli lähdekin. Jos hän oli ottanut lipon juodakseen siitä ja pudonnut lähteeseen. Äiti selitti minulle kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot. Ei hän minua syyttänyt. Sen osasin jo silloin itse.

Tuvalle oli yli puoli kilometriä matkaa ja sekin puolet matkasta tuskin korkeasta saraheinikosta erottuvaa kinttupolkua, märkää ja mutaista. Sen verran äiti kauhultaan tokeni, että ymmärsi lähettää minut tuvalle katsomaan, oliko veli lähtenyt omin luvin kotiin. Hän oli saattanut kyllästyä rannan ainaisiin hyttysiin ja mäkäräisiin. Minä juoksin minkä jaloista pääsin. Muta roiskui pitkin paljaita kinttuja. Edes kyitä ei sellaisessa menossa tarvinnut enää varoa. Sen verran tämän tytön jaloista riitti tärinää tantereelle.

Märkänä hiestä syöksyin tupaan kysymään, onko veljeä näkynyt. Mikä helpotus! Sakari oli osannut kotiin ja leikki tuvan lattialla autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan paniikista. Pappa lähetti minut vielä viemään iloviestin äidille rantaan. Äitini kauhu ja lamaannuttava hätä piirtyivät niin eläväksi ja varoittavaksi muistikuvaksi mieleeni, että vedestä tuli minulle vuosiksi pelottava elementti. Uimakoulukin oli aivan kauhea koettelemus. En oppinut uimaan. Mutta eihän sitä sopinut vanhemmille kertoa. Häpesin.

-----

Haastesanaan märkä.

Vielä jään vankina

Todella huonon pätkäuniyön (painajaisineen) jälkeen minun oli taas kerättävä voimieni rippeet ja rentoutta tavoitellen vakuutella itselleni, että kyllä minä sen kestän vielä tämän kerran. Selkätuskan keskellä muu tuska työntää jatkuvan jäytämisen taka-alalle. Hetkeksi. Ja niinhän siinä kävi.

Taitava korvalääkäri osasi puuduttaa yhdellä piikillä sen, mihin terveyskeskuslääkäri tarvitsi kaksi tai kolme. Ei ole kivaa, kun silmän lähelle nenään työnnetään pitkänpitkä neula hermopunokseen asti. Leikattuine niskoineni harasin tietenkin vastaan minä pystyin. Mutta nyt se on ohi tällä erää. Neljättä perättäistä huuhtelua ei tarvita. Huoh! Mutta se särky puudutuksen jälkeen...

Mutta voimat ovat edelleen tipotiessään. Kahden päivän kävelyt ovat kuitenkin tuoneet kevään tuntua. Jospa viikon päästä jo alkaisin jaksaa peremmin. Näenkin taas, kun antibioottitipat vaihdettiin allergiatippoihin. Tämä on ensimmäinen kevät, kun katupöly tekee minulle haittaa. Aikoinaan kun muutimme Kymenlaaksosta tänne Sawoon, lastemme henkilääkäri piti sitä erinomaisena asiana. Perustelu: siellä on puhtaampi ilma. Mutta 27 vuoden aikana ilma on ehtinyt vaihtaa paikkaa monta kertaa. On sietämätöntä katsella pöliseviä katuharjoja, koneellisia ja käsikäyttöisiä, puhaltimista puhumattakaan. Sulasäällä kadut voisi pestä joka aamu, kuten itäisessä naapurimaassa tehtiin jo 70-luvulla. Siis jotakin hyvää löytyy sieltäkin.

Lukaisin aamulla Ikkunaiineksen postauksen ja päätin kokeilla Google Readerin Shared Itemsin lisäämistä sivulleni. Sehän tarkoittaa sitä, että kaikki eivät käytä Blogilistaa enää siinä määrin kuin ennen. Se näkynee tilaajamäärissä. Eli itse kullakin voi olla näitä suoria syötteitä (onkohan tuo oikea sana?). Minulla on käytössä vielä molemmat, koska vasta äsken osasin yritys/erehdys-metodilla saamaan tuon listan tuohon sivupalkkiin. Väri ei ole vielä mieluinen, mutta olkoon nyt noin. Jatkan kun jaksan.

Kohti valoa

Kasvun saa aikaan

yhteyttäminen eli

fotosynteesi.

-----

Lopultakin minä riisun

lapsena päälleni pakotetun lyijypalttoon.

Annan sen pudota porstuan lattialle.

Kahleista vihdoin vapaana

tunnen olemisen ihanan keveyden ja viilentävän valon

ja kasvan ainakin kolme senttiä.

Saan ensimmäisen kerran kunnolla

vedetyksi henkeä.

-----

Runotorstaille aiheesta kasvu.

Kaikkea sitä näkee

Eilinen kaunis päivä meni sisällä. Olin jo eteisessä taiteilemassa kenkiä jalkaani, kun alkoi hiukan huimata ja piti palata takaisin. Tänään hidastempoinen kevään tunnusteluretki tuli kuitenkin tehdyksi. Löytyivät ne ensimmäiset leskenlehdet, sinivuokkoja, kuului linnunlaulua, perhoset jo lentelivät.

Maa on niin äskettäin paljastunut, että se on todella armoton alastomuudessaan. Kaikki roskat näkyvät. Yhden vihreän pullon saimme pelastetuksi rannasta, ennen kuin sen joku rikkoo tai heittää jäälle. Ranta on vielä umpijäässä, vain sillan alla sula on lisinyt reippaasti. Mieheni veti myös yhden grillikatoksen penkin pois rantajäätiköltä.

Suurimmat yllätykset olivat kauempana. Moottoritien ylikulkusillalla oli hakkuutyön merkki, jota ei muuten löytynyt tiehallintokeskuksen liikennemerkeistä. Se ei siis ehkä ole ns. virallinen merkki. Sillan uusimista ennakoiva puunkaato oli jo tehty ja vei aluksi koko huomioni. Yhtäkkiä havaitsin kuvan tutun värisen ruokakassin kadulla. Tyhjä kassi ei niinkään olisi ihmetyttänyt, mutta se sisälsi kaksi yksittäispakattua ruoka-annosta. Harvemmin ennen lounasaikaa ruoka kävelee kadulla vastaan. (Olisin laittanut tähän kuvan myös kassin sisällöstä, mutta kun en osaa ns. upottaa kuvia tänne tekstin sisään. Olisin kiitollinen neuvoista. Nyt kassin sisällön voi vilkaista täältä.)

Ihmettelen, miten hyvät eväät olivat siihen jääneet. Lihapullia ja perunamuusia näkyi olevan päällimmäisessä annosrasiassa . En tutkinut sen tarkemmin. En ollut ennen ABC:tä pikaruokaketjuna ajatellutkaan. Jotakin mystistä tässäkin tapauksessa on.

A. Metsurin eväät olivat unohtuneet.
B. Joku oli jäänyt rampilla eväineen toisen kyydistä ja kassi jäänyt niille sijoilleen.
C. Joku oli ehkä liftannut kyydin pohjoiseen ja kiireen hötäkässä eväskassi jäi kadulle.
D. Ei mikään edellä mainituista, vaan paljon mielenkiintoisempi tarina.

Kiinnostukseni eräänä syynä oli kai tämä Valokuvatorstain kuvani, joka sai runsaasti kommentteja. Moitittiin mm. räikeitä värejä. Totta, tuota kassia ei voinut olla huomaamatta.

Suomea?

Blogikirjoittajana minua taitaa vaivata mediavaje. Bloggaajiahan on niin suunnattomasti. Tässähän on selvä ristiriita. Pitäisi osata paremmin tuunata oma bloginsa, jotta se erottuisi joukosta vaikka sissimarkkinoinnin keinoin. Koko bloggaus, foorumichattailut ja sähköpostauksetkin toimivat minulla digitaalisena virtuaaliolkapäänä, koska luvattu hoitotakuu avoterveydenhuollossa ei tunnu kohdallani toteutuvan.

Mennyt vuosi on peilannut perheytymisen arkea. Rakkaat poikani ja miniäni vilkkaine leikki-ikäisine lapsineen ovat oikeita helikopteri-isiä ja -äitejä. Ainakin päätellen siitä jättöpyörteestä, mikä valtaa huushollimme heidän vieraillessaan. Pyörteet taitavat jäädä kuitenkin enemmän taaperoista kuin äideistä ja isistä. Nämä voimakkaat ilmaukset johtuvat vain siitä, että olen itse pillerinpuolitinta tarvitseva monilääkitty ikikipuinen. Kaikkinainen puhe terveysapartheidista ja medikalisaatiosta ärsyttää suunnattomasti. Mielestäni elin päihteetöntä tervettä elämää. Söin vähäenergiaista runsaskuituista funktionaalista lähiruokaa, osin puhdasta luomua, itse luonnosta hankittua.

Perheenkin parasta ajatellen ostin kalliin kirjasarjan Terveen elämän salaisuudet tutkiakseni kaikki ismit, etteivät spasmat menisi kiireessä sekaisin. Seuraavana vuonna sairastuin vakavasti. Tehohoitojen liitännäis- ja jälkivaikutuksina kärsin kroonistuneesta kipusyndroomasta ja jatkuvista lihasspasmeista. Täsmälääkkeitä ei ole löytynyt, prognooseja ei anneta ja selektiivinen jononpurku keskussairaalassamme on viimeisen vuoden aikana osunut kahdesti minuun, joka en enää kuulu työllisten pysyväistöön enkä tilapäistöön hyvinvointiyhteiskunnassamme. Olen vain työkyvytön veronmaksaja ja voin huonosti.

Kukaan ei enää lupaa minulle liikuntatakuuta, koska selkäni on niin huonossa kunnossa, että juuri ja juuri pystyn askeltamaan kävelysauvat tukenani. Olisikohan askelmittarista apua? Näkisi ainakin reaaliajassa, montako askelta on kertynyt. Ehkä se vain masentaisi, sykemittarikin saa olla rauhassa kotelossaan. Se ei nosta sykettä yhtään, vaikka se puristaa rintalastaa melko tuntuvasti. Vastaavasti verenpaineen mittaaminen ei tunnu yhtään alentavan verenpainetta. Se niistä mittareista. Onneksi mieheni saa työnantajaltaan liikuntaseteleitä. Tämäkään bonus ei ole kuitenkaan toistaiseksi suuremmin vaikuttanut hänen painoindeksiinsä.

Elinkustannusindeksi ei juuri nostanut eläkettäni, joten minun on elettävä tässä huomiotaloudessa vaatimattomasti kuuntelematta vaikuttajiksi pyrkivien veropopulismia, ettei tule yllättäviä tilihälytyksiä kuten viime vuonna kaksi kertaa. Pikaluottoja olisi kyllä tarjolla. Perinteistä etanapostia käyttävät kirjeenvaihtoystäväni ovat enää KYS ja Kela. Melkein kaikki muut käyttävät sähköpostia, Skypeä tai mesettävät. Onkohan äidin kanssa kommunikoinnissa pahakin digitaalinen kuilu? Mehän käytämme vielä tavallista lankapuhelinta. Tai tarvittaessa kirjoitamme manuaalisesti kortteja ja kirjeitä.

Välistä tuntuu, ettei nettilukko sittenkään olisi pahitteeksi, koska taidan itsekin jo olla blogiriippuvainen. Se siitä mediavajeesta ja lähden tästä ratkomaan sudokua. Samalla veteraaniopettajana mietin, minkä ihmeen takia akvaariokouluista on tullut terraariokouluja. Vesieste on kai vain poistettu. Puhkesiko mahdollisesti jokin kupla iänikuisten projektien täyttämässä opetussuunnitelmajatkumossa? Uskalletaanko palata frontaalipedagogiikkaan trendikkäässä virtuaalimaailmassa? Ihminen tarvitsee toisen ihmisen peilikseen ja rakkautta ja rohkaisua vertaiseltaan. Ihminen on homo sapiens, viisas ihminen. Hyvä opettaja ohjaa kädestä pitäen, sydämestä sydämelle ja ehdottomasti pienten oppijoiden kanssa samassa tilassa ja katsekontaktissa. Taisin kadottaa kontekstin.

-----

Pakinaperjantaille sanasta kieli.

Aiemmin julkaistu Liisan jutuissa.

Dashboardista ohjausnäkymä!

On tämä virtuaalimaailma oma lajinsa. Ykskaks Bloggerin (eikös senkin olisi pitänyt kääntyä suomeksi) termistö näkyykin olevan suomea. Häkellyttävää. Koska olen niin kauan käyttänyt tätä Bloggeria, muutosvastarintani on suuri.

Luo. Valvo kommentteja. Tallenna luonnos. Näytä kaikki. Kohtalainen kuvakoko. Ei mitään.

Höh! Eikä minulta ole kysytty mitään. On kuin olisi kylässä, ei kotona ollenkaan. Todennäköisesti täällä Blogistaniassa tapahtuu paljon muutakin minulta salattua.

Koska minulla ei ole kuumetta ja ulkona näytti lämpimältä, päätin käväistä hiukan ulkona. Metsä näyttää jo lumettomalta, mutta jää pitää pintansa. En minä rantaan olisi mennyt, ellen olisi havainnut polulla istuvaa maaston väristä kissaa. Lumen aikaan tassunjälkiä on näkynyt paljonkin, ja nyt sitten näin itse tekijän. Kissalla oli valjaat ja se näytti hiukan vierastavan minua sauvoineni ja kameroineni. Se istui kuitenkin hetken poseeraten. Lähti kohta hiipimistyylillä minua kohti ja ohitti liukkaasti oikealta niin, että viimeiseen kuvaan jäi vain kissan häntä. Hyvin hoidetun näköinen kissa, mutta miksi se oli irrallaan.

Samalla kiersin talon ja totesin, että taas tehdään yhteen asuntoon keittiöremonttia. Remonttireiskat eivät jaksaneet kiertää porteista, vaan hyppivät suoraan aidan ja pensasaidan yli. Mikäs siinä. Terveillä jaloilla. Lämpimimmillä paikoilla krookukset ja sinililjat kukoistivat. Oman pihan sinivuokot odottavat lämpimäksi luvattua viikonloppua. Nuppuja on. Ja ehkä olisi jo aika rapsia vuorenkilven rikkoontuneet lehdet irti ja nyppiä kuivat lehdet sammalleimupenkin päältä. Vaan ei ole minusta rapsijaksi eikä nyppijäksi. Annanpa olla ja lämpöaallon tulla.

Itselleni ja ehkä joillekin toisillekin iloksi lisään vielä salaperäisen linkin YouTubeen. Jos et sattunut näkemään.

Silmäilyä vain

Tuntuu ihmeelliseltä katsella omien silmänpohjiensa verisuonistoa. Samoin oman silmän pintaepiteelin (termi voi olla aivan väärä) näkeminen hiukan säikäyttää, varsinkin kun toisen silmän pinta eroaa toisesta. Se tuntui, ikään kuin olisi katsonut omiin silmiinsä sisään ilman peiliä. Omaan sieluunsa? Särkynyttä lasia? Kuurankukkia? Hämmästellessäni tätä asiaa silmälääkärille, hän sanoi sen kuuluvan asiaan. Molemmat pystyy jotenkin kummallisella tavalla näkemään. En ymmärrä miten. Mutta näin. Ehkä en ennen ollut suunnannut katsettani oikein ohjeistuksesta huolimatta.

Koska tämä bakteeri tuntuu olevan sitkeää sorttia (kolmas kuuri alkamassa), bloggailu kirjoittamisineen ja lukemisineen on jäänyt vähälle, siis pikaisiksi silmäilyiksi. Tekisi mieli välillä katsoa tarkemmin, lukea enemmän, ja lukemisen kautta ymmärtää paremmin, mutta nyt on tähän tyytyminen. Olen silmätysten monien ratkaisemattomien asioiden kanssa, kipein silmin. Kuuntelen. Tuulee. Liikenne pitää ääntään. Naapurissa pyörii pyykinpesukone.

Kultaiset tai katkerat kyyneleet, niin ihanan suolaisilta kuin ne maistuivatkaan aikoinaan elimistön palauduttua sytostaattihoidoista (niiden aikana kyyneleet eivät olleet suolaisia), kirvelevät silmiä ja sanelevat katselemisen määrän. Joten laitan silmäluomivideot päälle ja vetäydyn suosiolla lepoon. Kuvatkin näen harson takaa. Näössä ei vikaa kuitenkaan.

KELOKAIRASSA

Päivät patikoin.

Hyvin toisten vauhdissa jaksoin.

Illalla lämmitti takka

ja laulu kirvoitti kyyneleet.

Yhtäkkiä tunsin suolan maun.

Kyyneleeni, minun kyyneleeni

olivat taas suolaisia!

Se riitti minulle iloksi silloin.

(kirjoitettu v.1991)

Toivon näkökulma

Toivo Vinkkeli asuu vaimonsa Lempin kanssa tilavahkoa kolmiota eräässä entisessä kauppalassa. Vanhankeltaiseksi maalattu rapattu kivitalo on kolmekerroksinen. Siinä ei ole hissiä. He ihastuivat asuntoon ja ajattelivat hissittömyyttä hyötyliikunnan kannalta. Pariskunta on eläkkeellä, mutta kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja hissien rakentamiseen vanhoihin taloihin saa avustusta. Kyllä se sinne aikanaan tulee, he uskovat. Onneksi on tuuletusparveke portaikossa.

He asuvat pytingin ylimmässä kerroksessa, itse asiassa vintillä, koska talon ullakkokerros on saneerattu asumiskäyttöön. Vanha ruosteenpunainen peltikattokin on uusittu. Samalla lisättiin räystäysiin pituutta. Joku insinööri oli keksinyt, että lumet eivät pudotessaan kasautuisi aivan seinustalle eivätkä näin aiheuttaisi nykyään niin yleistä salakavalaa ylöshiipivää kosteusvauriota. Siinä hötäkässä ei tullut kenenkään mieleen, miten pitkät räystäät vievät valon ja näkyvyyden ylimmän kerroksen asunnoista. Kaikenlaisia arkkitehteja. Pillilupiaskin kanteenko ne vieläkin suunnitelmansa piirtävät?

Hienot ovat parketit ja kaakelit kiiltelevät niin kylppärissä kuin keittiössäkin, mutta vain keinovalossa. Vaikka verhoja on aseteltu vain nimeksi, ei päivä sisään paista eikä kuukaan kumota. Niska jäykkänä Toivo yrittää tirkistellä ulos ja ylös taivaalle, että näkisi edes, sataako vai paistaako. Ei näy. Muuta kuin pikkuruisen pihan toisella puolella punatiilinen seinä ikkunoineen, jokunen puunoksa siinä edessä. Silmät sikkarallaan Toivo yrittää tummaa seinämää vasten ottaa säästä selvän. Sehän on jo monesti nähty, että radion ja television säätiedotuksiin ei voi luottaa kuin kehäkolmosen sisällä. Kyllä varminta on avata ikkuna ja työntää kätensä ulos. Mutta kun ei riitä kädessä pituus. Eikä jaksaisi alvariinsa ravata portaita alas ja ulos vain tarkistaakseen, mitkä vetimet nyt pitäisi pukea päälle.

Toivo ja Lempi ovat vasta tänä talvena muuttaneet uuteen osakkeeseensa, joten pakkasmittarikin on hankkimatta. Mutta varainsiirtovero, vai mikä se nyt onkaan, on kuitenkin maksettu ja yleensäkin isosti uudesti kodista. Miten sitä ei asuntoa hankkiessa hoksaakaan ottaa kaikkea huomioon. Hekin katselivat pistokkeet, komerot, laatikostojen liukuvuudet, kaakelien saumat ja listat kyllä ihan tarkkaan, mutta esittely ja asunnon hankinta tapahtui talvella, kaamosaikaan. Kirkkaat valot olivat päällä joka huoneessa.

Vasta luonnon valon voittaessa Toivo on tajunnut, miten kapea suikale ulkomaailmaa on heille enää sisällä tarjolla. On kiivettävä keittiöjakkaralle ja niska jupassa alaviistoon tirkisteltävä, jotta näkisi, minkä sortin kuteissa muut ulkona liikkuvat ovat. Asioilla on kuitenkin puolensa. Toivon ojentajalihakset ovat huomattavasti vahvistuneet tästä päivittäin muutamia kertoja toistuvasta liikesarjasta, vaikka hän on välttänytkin portaiden turhaa kuluttamista.

Suovilla, luhtavilla, tupasvilla...

Minun on nyt kirjoitettava suosta, jotta saan tuon profiilikuvani vaihdettua. Eikä se ole lainkaan vastenmielistä, koska kotikontuja ja mökkimaisemia muistellessa mieleeni tulevat aina suot.
Ja toisaalta olen vyötäisiä myöten "suossa" kaikkine tämänhetkisine vaivoineni (sen tietää ken on lukenut edellisiä postauksiani). Eli ajankohtainen aihe. Aivan akuutti.

En ole perehtynyt soihin kirjoista, vaan tallaamalla. Aapasuot, nevat, letot, rimmet ja korvet nimityksinä saavat mennä sekaisin ihan rauhassa. Minulle suo on mielenmaisema ja keinuva suokävely on jäänyt kehon muistiin, koska olen lapsena ja aikuisena niin paljon niitä kolunnut. Marjojen perässä. Lakat, puolukat, karpalot, juolukat ja mustikat. Nyt ovat puolukat muuten jo loppuneet pakastimesta. Piti tehdä vadelmarahkaa.

Erilaisina kesinä sama suo on ihan uudenlainen. Välistä jalka uppoaa niin syvälle hetteikköön, että kumisaapas haukkaa vettä. Silmäkkeet pitää visusti kiertää silloin askelia säästämättä.
Kuivina kesinä vastaavaa suota voi tarpoa lenkkareissa jalkojen kastumatta. Erämaiden suot ovat yllätyksellisiä. Silmät ja sielu lepäävät, kun ympärillä on runsaasti erilaisia kasveja. Aukeilla soilla eläimet näkyvät kauas ja niitä pääsee siellä joskus näkemään. Männynkäppyröiden erikoiset muodot ihmetyttävät ja suopursun tuoksu suorastaan huumaa alkukesästä, suovillan pehmeä keinunta tuulessa suvemmalla. Itse asiassa tulevana kesänä olisi otettava selko, onko kuvan suovillana pitämäni kasvi suovilla lainkaan. Jos se onkin luhtavilla? Nyt sen selvittäminen on mahdotonta.

Sopivan vetisellä suolla tarpominen on kuin itse tämä arvaamaton elämä. Hetken matkaa askel saattaa olla kevytkin (ei koskaan helppo kuitenkaan, urheilijat tietävät sen) ja kohta saattaa kantava pohja karata saappaan alta. Silloin on lisättävä vauhtia, ettei ehdi vajota liian syvään. Joskus käy niinkin, että tarvitaan kaveri kiskomaan jalkaa ylös, koska kumisaapas saattaa jäädä kiinni turpeeseen. Helppo perussääntö on se, että on turvallista mennä sellaisesta paikasta missä vaivaiskoivu kasvaa.

Haiku

Se on armoa,

kun heittäessään ottaa

sileän kiven.

-----

Runotorstaille aiheesta armo.

Levollista pääsiäistä!

Pilvimuurista valo välähtää
Pilvimuurista valo välähtää
Läpi lukkojenkin
Herra Jeesus tulla voi
Kuolleista hän noussut on.
(Virsi 104)

Kotona - lapsena

On lankalauantain varhainen aamu. Pohjoiskoillinen taivas on yllättävän tumman pilviverhon takana. Toipilaana en kuitenkaan tohdi mennä edes parvekkeelle yrittääkseni ottaa siitä kuvaa.

Kun en vieläkään jaksa istua ja kirjoitella (, mitä suuresti kaipaan), laitan tähän jatkoa tähän kirjoitukseen. Minulla taitaa olla ikävä kotiin. Se on ehkä aivan normaalia uupuneena ja nuutuneena.

Kotimökki on rakennettu vanhan vuokratilan suuren päärakennuksen puretuista hirsistä. Siinä on kaksi kerrosta ja avoveranta pariovineen. Alakerrassa on tilava eteinen, josta isoin ovi johtaa tupakeittiöön, yksi ovi kamariin, toinen ovi ruokahuoneeseen ja sen vierestä noustaan narisevia portaita sahajauhon tuoksuiseen yläkertaan, jonka eteläpäätyyn on myöhemmin rakennettu pitkänomainen matala huone syytingillä olevalle isoisälle olla ja asua. Huoneen päälle jää vielä pikkuvintti, jonka sahajauhoista löysin kerran piilotetun viinapullon.Tuvassa on leivinuuni ja puuhella. Kamarin lämmityslähde on korkea pystyuuni. Papan huoneessa on savupiipun kylkeen muurattu varaava uuni. Muut osat rakennusta ovat kylmiä tiloja eikä sähköjä ole. Pimeällä tarvitaan öljylamppuja, lyhtyjä ja kynttilöitä.

Mustalle mullalle asteltu navettapolku kertoo asutusta talosta. Ruohonleikkurina toimivat lieassa laiduntavat lampaat ja hevonen, harvoin viikate tai sirppi. Vasikat viedään hiukan kauemmaksi pihasta. Avoverannan penkeillä joutavat istumaan vain vieraat. Puisissa kukkalaatikoissa kukkivat värikkäät krassit. Pihassa kasvaa syreeni ja juhannusruusuja. Voimakkaimmin pihapiiriä hallitsee kaksi korkeaa ikikuusta lammashaan portin molemmin puolin. Leikkimökki on vasta luvassa. Talon seinät ovat saaneet pystylaudoituksen, joka on tarkoitus maalata punamullalla. Ruutuikkunat antavat neljään suuntaan. Pärekattoa on kasteltava poljettavalla paloruiskulla kuivina kausina.

Tuvan seiniä kiertää ikivanha höyläpenkki, työkalukaappi, sivustavedettävä kannellinen puusohva olkipatjoineen, kahdesta laudasta tehty pitkä pirtinpöytä penkkeineen, vaatekaappi, kiikkerä kaunis keinutuoli, jonka keinunnan vauhdista voi päätellä istujan mielenliikkeet, muutama puinen tuoli ja pari kantikasta jakkaraa ja puulaatikko hellapuita varten. Kaikki huonekalut ovat kotitekoisia kuten myös tuolloin vielä harvinainen astiankuivauskaappi. Muistan, kun astiankuivauskaappia tehtiin tuvassa.

Heti oven vieressä oikealla on naulakko, jossa riippuu vaatteiden suojassa vanha haulikko. Isompi vaatenaulakko on eteisessä muurin kyljessä. Leivinuunin edessä on tyhjää tilaa, koska se on kulkuväylä. Hellan vieressä lattialla on vain kaksi isoa ämpäriä, toinen tiskivesiä varten, jotka kannettiin vasikoille juotavaksi ja toinen tunkiolle vietäviä jätteitä varten. Leveistä lankuista tehty epätasainen lattia on maalattu ruskeaksi. Seinät ovat vaaleanvihreäksi maalattua pinkopahvia, ovet ja ikkunat ovat valkoiset.

Mä mistä alkaisin

Viikko on kulunut melkein kokonaan hämärässä makuuhuoneessa. Olen silmät kiinni leijunut unen ja toden rajamailla. Selkäni on suorastaan raivostunut saamastaan kohtelusta. Sehän vaatii liikkeelle ja jumppaamaan, mutta ankara infektiokasauma taas pyytää (ellei suorastaan vaadi) pysyttelemään petissä ja nenäliinojen on kerta toisensa jälkeen oltava pehmeämpiä. Tunnustan kyllä (neuvoksikin) käyttäneeni ikivanhoja tyynyliinoja nenäliinoina. Kyllä kangas on aina kangasta.

Onneksi kolmannella yrittämällä TK:ssa otettiin kokeita ja tutkittiin eikä vain enää hutaistu reseptiä käteen. Tulehdusarvot olivat korkealla ja alettiin epäillä keuhkokuumetta. Ensimmäinen antibiootti ei purrut ja löytyi paha poskiontelotulehdus. Oikealta, siltä peruskasvokipuiselta puolelta. Hermokivun piikkiin on niin helppo lykätä kaikki vaivat. Onneksi (ei niin mukava) punktio ja toinen vahvempi troppi näyttää tämänaamuisten arvojen mukaan alkaneen pudottaa tulehdusarvoja, mutta pyhien jälkeen on mentävä taas heti uusiin verikokeisiin. Mutta vakavammilta silmäongelmilta välttyäkseni omalääkärin kehotuksesta kävin vielä silmälääkärillä ja löytyihän sieltä taas uusi -iitti. Uudet tipat. Siis kolme reissua viimaiseen ja katupölyä pyörittävään keskustaan aurinkolasit päässä. Eihän tässä enää riitä Murphyn lakikaan.

Jatkuva silmät kiinni oleminen pyörityttää ajatushyrrää tai -kelaa ikävästikin, kun on oikeasti kipeä eikä vain kipuselkäinen. Nyt silmäni kahdesta iitistä huolimatta ovat jo hiukan paremmat eivätkä lääkärin mukaan käytöstä mene siitä huonommiksi. Joten jos vaikka alkaisin pikkuannoksina vilkuilla niitä kuvia ja postauksia, joita olen tavallisesti seurannut. Mutta tipottelun pitää olla säännöllistä. Ettei vain tämä näyttöruutukin kuivaisi silmiä? Kohtuus kaikessa on suuri viisaus.