Mitä ihmeen preferointia?

Joskus vuosi sitten Suomen Kuvalehdessä taisi olla artikkeli uussanoista. Sanoista, jotka olivat hiljattain tulleet melko yleiseen käyttöön äidinkielessämme. Kummallisen kuuloisia sanoja. Ihan huvikseni yritin tuolloin laatia tekstin, jossa käyttäisin niitä. Eilen kuulin radiosta tai luin jostakin tuon otsikossa olevan sanan. No, ymmärsin kyllä mitä se tarkoittaa, mutta mihin on katoamassa suomen kieli, kun tällaisia sanoja kysellään? Osa on suoraan vieraista kielistä otettuja väännöksiä, toiset taas enemmän tai vähemmän onnistuneita käännöksiä:

Blogikirjoittajana minua taitaa vaivata mediavaje. Bloggaajiahan on niin suunnattomasti. Tässähän on selvä ristiriita. Pitäisi osata paremmin tuunata oma bloginsa, jotta se erottuisi joukosta sissimarkkinoinnin keinoin. Koko bloggaus, foorumichattailut ja sähköpostauksetkin toimivat minulla digitaalisena virtuaaliolkapäänä, koska luvattu hoitotakuu avoterveydenhuollossa ei tunnu kohdallani toteutuvan.

Mennyt vuosi on peilannut perheytymisen arkea. Rakkaat poikani ja miniäni vilkkaine leikki-ikäisine lapsineen ovat oikeita helikopteri-isiä ja -äitejä. Ainakin päätellen siitä jättöpyörteestä, mikä valtaa huushollimme heidän vieraillessaan. Pyörteet taitavat jäädä kuitenkin enemmän taaperoista kuin äideistä ja isistä. Nämä voimakkaat ilmaukset johtuvat vain siitä, että olen itse pillerinpuolitinta tarvitseva monilääkitty ikikipuinen. Kaikkinainen puhe terveysapartheidista ja medikalisaatiosta ärsyttää suunnattomasti. Mielestäni elin päihteetöntä tervettä elämää. Söin vähäenergiaista runsaskuituista funktionaalista lähiruokaa, osin puhdasta luomua, itse luonnosta hankittua.

Perheenkin parasta ajatellen ostin kalliin kirjasarjan Terveen elämän salaisuudet tutkiakseni kaikki ismit, etteivät spasmat menisi kiireessä sekaisin. Seuraavana vuonna sairastuin vakavasti. Tehohoitojen liitännäis- ja jälkivaikutuksina kärsin kroonistuneesta kipusyndroomasta ja jatkuvista lihasspasmeista. Täsmälääkkeitä ei ole löytynyt, prognooseja ei anneta ja selektiivinen jononpurku keskussairaalassamme on viimeisen vuoden aikana osunut kahdesti minuun, joka en enää kuulu työllisten pysyväistöön enkä tilapäistöön hyvinvointiyhteiskunnassamme. Olen vain työkyvytön veronmaksaja ja voin huonosti.

Kukaan ei enää lupaa minulle liikuntatakuuta, koska selkäni on niin huonossa kunnossa, että juuri ja juuri pystyn askeltamaan kävelysauvat tukenani. Olisikohan askelmittarista apua? Näkisi ainakin reaaliajassa, montako askelta on kertynyt. Ehkä se vain masentaisi, sykemittarikin saa olla rauhassa kotelossaan. Se ei nosta sykettä yhtään, vaikka se puristaa rintalastaa melko tuntuvasti. Vastaavasti verenpaineen mittaaminen ei tunnu yhtään alentavan verenpainetta. Se niistä mittareista. Onneksi mieheni saa työnantajaltaan liikuntaseteleitä. Tämäkään bonus ei ole kuitenkaan toistaiseksi suuremmin vaikuttanut hänen painoindeksiinsä.

Elinkustannusindeksi ei juuri nostanut eläkettäni, joten minun on elettävä tässä huomiotaloudessa vaatimattomasti kuuntelematta vaikuttajiksi pyrkivien veropopulismia, ettei tule yllättäviä tilihälytyksiä kuten viime vuonna kaksi kertaa. Pikaluottoja olisi kyllä tarjolla. Perinteistä etanapostia käyttävät kirjeenvaihtoystäväni ovat enää KYS ja Kela. Melkein kaikki muut käyttävät sähköpostia, Skypeä tai mesettävät. Onkohan äidin kanssa kommunikoinnissa pahakin digitaalinen kuilu? Mehän käytämme vielä tavallista lankapuhelinta. Tai tarvittaessa kirjoitamme manuaalisesti kortteja ja kirjeitä.

Välistä tuntuu, ettei nettilukko sittenkään olisi pahitteeksi, koska taidan itsekin jo olla blogiriippuvainen. Se siitä mediavajeesta ja lähden tästä ratkomaan sudokua. Samalla veteraaniopettajana mietin, minkä ihmeen takia akvaariokouluista on tullut terraariokouluja. Vesieste on kai vain poistettu. Puhkesiko mahdollisesti jokin kupla iänikuisten projektien täyttämässä opetussuunnitelmajatkumossa? Uskalletaanko palata frontaalipedagogiikkaan trendikkäässä virtuaalimaailmassa? Ihminen tarvitsee toisen ihmisen peilikseen ja rakkautta ja rohkaisua vertaiseltaan. Ihminen on homo sapiens, viisas ihminen. Hyvä opettaja ohjaa kädestä pitäen, sydämestä sydämelle ja ehdottomasti pienten oppijoiden kanssa samassa tilassa ja katsekontaktissa. Taisin kadottaa kontekstin.

Voiko tällaista kieltä enää ymmärtää? Kaunista se ei ainakaan ole.