Olisiko ollut vuoden 1989 puolella, kun karismaattinen, kiisteltykin Arvo Survo veti Tuomiokirkkomme täyteen kuulijoita? Siellä hankalasti istuttavassa harmaassa kirkonpenkissä istuin minäkin ja herkistyin Inkerin kansan kohtalolle. Nouse, Inkeri. Sitä ennen ainoat tietoni ja kokemukseni inkeriläisistä olivat lapsuudessa kuulemani tarinat inkeriläisten luovutuksesta takaisin Neuvostoliittoon. En ymmärtänyt yhtään, mistä oli kysymys.Erään hyvän ystäväni ja luokkatoverini äiti oli inkerikko. Kävin heillä kylässäkin ja uteliaana seurasin hänen vilkasta puuhasteluaan maalaistalon töissä. Olin kuullut puhuttavan "sotasaaliista". Ehkä heitä oli enemmänkin, mutta tiesin vain yhden. Minusta hän oli aivan tavallinen emäntäihminen, puheessa kuulin (tulevana filologina?) hitusen vierasta aksenttia. Jälkeen päin ajatellen luokkatoveriani kyllä taidettiin kiusata äidin syntyperän vuoksi.
En tuolloin osannut aavistaakaan, että "löytäisin" inkeriläiset myöhemmin elämässäni. Ehkä venäjän kielen taidolla oli osuutensa asiaan. Keväällä 1990 olin mukana bussimatkalla Leningrad-Puskino-Kupanitsa- Keltto. Rauniokirkot puhuttelivat, hiljaiset hautausmaat sitäkin enemmän. Kelton vanhalle hautausmaalle oli kannettu puisia penkkejä, mutta osa seuraväestä seisoi kokoontumisen ajan.
Meitä ympäröi alkukesän ylipursuavan vehreä luonto, joka armeliaasti peitti ympäristön ja rakennusten surkean kunnon. Puutarhat sen sijaan olivat viimeisen päälle hoidettuja. Jostakin se ruoka oli otettava. Vieraanvaraisuutta riitti. Harmaat puolilahot talot tilkkutäkkimäisesti paikattuine kattoineen olivat näiden ihmisten koteja. Kun astuin eräänkin korkean kynnyksen yli varoen matalaa oven yläkarmia, kodin lämpö suorastaan syleili meitä vieraita.
Ikkunoilla kukkivat pelargoniat kuten meilläkin ja me ymmärsimme toisiamme. Minulla oli ylläni harmaa Marimekon vakosamettinen jakkupuku. Kuuma asu siinä säässä, mutta sävynä se oli samaa harmaata kuin kylän vanhojen rakennusten seinähirret. Otimme matkalla itsellekin sen verran aikaa, että istuimme kesäkuun lämpimässä yössä Nevskin varrella tarvittavan ajan muotokuvamaalarien malleina. Oli siinä monta muutakin turistia. Työt valmistuivat aikanaan ja kävelimme valkeassa kesäyössä valtakatua pitkin Moskva-hotelliin. Siihen aikaan markka oli vielä kovaa valuuttaa.
Kuva on Kelton hautausmaalta. Skannattu diakuvasta.
Kiitos herkästä ja kauniista matkasta, jolle pääsin kuvauksesi myötä!
VastaaPoistaLapualla on heimotyö ja "kirveslähetys" kukoistanut varmaan sieltä 1980-luvun lopulta asti. Muistan teininä kuunnelleeni paikallisradiossa seurakuntaviikolla puhunutta Maria Kajavaa, ja äitini on aina ollut kiinnostunut inkeriläisten kohtaloista.
VastaaPoistaOn ollut puhuttelevaa, kun olen pari kertaa päässyt Pietariin siellä Pyhän Marian kirkossa työskentelevän suomalaisystäväni luo, nähnyt ja kuullut sitä elämää...
Kiitos tästä kirjoituksesta!
Haavetar,
VastaaPoistaHauskaa jos viihdyit.
Kaisa,
Tämä oli tutustumismatka, josta muutama sai kimmokkeen omistautua inkeriläisten auttamiseen niin Inkerinmaalla kuin täällä Suomessa paluumuuttajien keskuudessa.
Pyhän Marian kirkon olen nähnyt vain remontin alla, en valmiina.
Inkeri ei sieltä Pietarin alisesta suosta nouse, mutta toivottavasti Imatran Inkerille on löytynyt jatkaja.
VastaaPoistaAKH,
VastaaPoistaKehittyy se kehitys sielläkin. Paljon on rakennettu uutta. Ongelmaksi kai tuli se, että työikäinen väki alkoi jonottaa paluumuuttajuutta tänne ja vanhat ja sairaat olivat jäädä aivan hoidotta.