Silmäilyä vain

Tuntuu ihmeelliseltä katsella omien silmänpohjiensa verisuonistoa. Samoin oman silmän pintaepiteelin (termi voi olla aivan väärä) näkeminen hiukan säikäyttää, varsinkin kun toisen silmän pinta eroaa toisesta. Se tuntui, ikään kuin olisi katsonut omiin silmiinsä sisään ilman peiliä. Omaan sieluunsa? Särkynyttä lasia? Kuurankukkia? Hämmästellessäni tätä asiaa silmälääkärille, hän sanoi sen kuuluvan asiaan. Molemmat pystyy jotenkin kummallisella tavalla näkemään. En ymmärrä miten. Mutta näin. Ehkä en ennen ollut suunnannut katsettani oikein ohjeistuksesta huolimatta.

Koska tämä bakteeri tuntuu olevan sitkeää sorttia (kolmas kuuri alkamassa), bloggailu kirjoittamisineen ja lukemisineen on jäänyt vähälle, siis pikaisiksi silmäilyiksi. Tekisi mieli välillä katsoa tarkemmin, lukea enemmän, ja lukemisen kautta ymmärtää paremmin, mutta nyt on tähän tyytyminen. Olen silmätysten monien ratkaisemattomien asioiden kanssa, kipein silmin. Kuuntelen. Tuulee. Liikenne pitää ääntään. Naapurissa pyörii pyykinpesukone.

Kultaiset tai katkerat kyyneleet, niin ihanan suolaisilta kuin ne maistuivatkaan aikoinaan elimistön palauduttua sytostaattihoidoista (niiden aikana kyyneleet eivät olleet suolaisia), kirvelevät silmiä ja sanelevat katselemisen määrän. Joten laitan silmäluomivideot päälle ja vetäydyn suosiolla lepoon. Kuvatkin näen harson takaa. Näössä ei vikaa kuitenkaan.

KELOKAIRASSA

Päivät patikoin.

Hyvin toisten vauhdissa jaksoin.

Illalla lämmitti takka

ja laulu kirvoitti kyyneleet.

Yhtäkkiä tunsin suolan maun.

Kyyneleeni, minun kyyneleeni

olivat taas suolaisia!

Se riitti minulle iloksi silloin.

(kirjoitettu v.1991)