Mä mistä alkaisin

Viikko on kulunut melkein kokonaan hämärässä makuuhuoneessa. Olen silmät kiinni leijunut unen ja toden rajamailla. Selkäni on suorastaan raivostunut saamastaan kohtelusta. Sehän vaatii liikkeelle ja jumppaamaan, mutta ankara infektiokasauma taas pyytää (ellei suorastaan vaadi) pysyttelemään petissä ja nenäliinojen on kerta toisensa jälkeen oltava pehmeämpiä. Tunnustan kyllä (neuvoksikin) käyttäneeni ikivanhoja tyynyliinoja nenäliinoina. Kyllä kangas on aina kangasta.

Onneksi kolmannella yrittämällä TK:ssa otettiin kokeita ja tutkittiin eikä vain enää hutaistu reseptiä käteen. Tulehdusarvot olivat korkealla ja alettiin epäillä keuhkokuumetta. Ensimmäinen antibiootti ei purrut ja löytyi paha poskiontelotulehdus. Oikealta, siltä peruskasvokipuiselta puolelta. Hermokivun piikkiin on niin helppo lykätä kaikki vaivat. Onneksi (ei niin mukava) punktio ja toinen vahvempi troppi näyttää tämänaamuisten arvojen mukaan alkaneen pudottaa tulehdusarvoja, mutta pyhien jälkeen on mentävä taas heti uusiin verikokeisiin. Mutta vakavammilta silmäongelmilta välttyäkseni omalääkärin kehotuksesta kävin vielä silmälääkärillä ja löytyihän sieltä taas uusi -iitti. Uudet tipat. Siis kolme reissua viimaiseen ja katupölyä pyörittävään keskustaan aurinkolasit päässä. Eihän tässä enää riitä Murphyn lakikaan.

Jatkuva silmät kiinni oleminen pyörityttää ajatushyrrää tai -kelaa ikävästikin, kun on oikeasti kipeä eikä vain kipuselkäinen. Nyt silmäni kahdesta iitistä huolimatta ovat jo hiukan paremmat eivätkä lääkärin mukaan käytöstä mene siitä huonommiksi. Joten jos vaikka alkaisin pikkuannoksina vilkuilla niitä kuvia ja postauksia, joita olen tavallisesti seurannut. Mutta tipottelun pitää olla säännöllistä. Ettei vain tämä näyttöruutukin kuivaisi silmiä? Kohtuus kaikessa on suuri viisaus.