Mikä meitä itkettää? Minä itkin äsken katsoessani Teemalta ohjelman kiistellyn "Aikuiseksi terapiassa"-sarjan (uusinta) ensimmäisen osan. En nähnyt sitä aivan alusta. Käsittääkseni se on psykodraamaa. Tulin ohjelmaan mukaan kohdassa, jossa yksi miehistä kertoi aarteestaan. Se oli valokuva, jossa hän istui pienenä poikana isänsä sylissä. Hän ei ollut muistanut koskaan niin tapahtuneen. Nyt tuo kuva oli hänellä suurennoksena seinällä.Juutuin ruudun ääreen, koska minullakaan ei ole yhtään valokuvaa eikä edes muistikuvaa, että kumpikaan vanhemmistani olisi koskaan pitänyt minua sylissään. On äidin varmaankin ollut pidettävä minua sylissään, jos/kun hän on minua rintaruokkinut. En tiedä sitäkään, koska kysellessäni omasta vauva-ajastani, hän ei muistanut mitään. Ehkä siksi minua niin vuolaasti itketti ohjelman miehen kokemus turvattomuudesta, avuttomuudesta. Isän- ja äidinikävästä.
Kannattaa lukea Irene Kristerin haastattelu, jossa hän kertoo ohjelman tavoitteista. Palautetta hän on saanut runsaasti ja googlettamallakin löytyi napakkaa tekstiä puolesta ja vastaan. Puhuttiin sosiaalipornostakin. Eikö kuitenkin ole niin, että meistä itse kukin katsoo näitä tilanteita omasta viitekehyksestään ja omien kokemustensa läpi ja kautta? Jos alkaa tuntua liian pahalta, voi vaihtaa vapaasti kanavaa.
Itku ja nauru ovat kumpikin hyväksi. Ei ehkä kuitenkaan ole yhdentekevää, mistä syystä itken tai nauran. Olen myötäitkijä. Itku tarttuu ja pureutuu syvälle. Itkekää itkevien kanssa. Älkää hyssytelkö ja kieltäkö itkemästä. Kyynelkanavien tulisi pysyä avoimina koko elämän ajan.
Mikä lienee, että mielenliikutuksia ei saisi näyttää.
VastaaPoistaEi itkua eikä aina nauruakaan. Annatko silloin liian paljon tietoa itsestäsi? Paljastatko haavoittuvaisuutesi? Vai oletko vain heikko ja nauraessasi hölmö?
Panee miettimään. Minua on nuhdeltu nauramisesta joskus. Luulin, että minulla oli hyvä huumorintaju, mutta jonkun mielestä olin selvästi väsynyt ???!!! Itkun jotkut ymmärtävät paremmin, mutta ei sekään todella sovi.
Minä olen yhä vastarannankiiski . . .
On kyllä selittämättömiä paikkoja. joissa itkettää. Yksi niistä on "Les Miserables'ssä", jossa pieni tyttö laulaa. (En edes kuule sanoja - alkaa vain itkettää)
Olen myös sellainen liikuttuja, myötäsurija. Olen kai itkenyt itseni ja lasteni vuoksi monestikin, mutta kaikkein syvimmät itkut olen itkenyt psykodraamassa, jossa elin uudestaan lapsuuteni pelot.
VastaaPoistaUtukka,
VastaaPoistaItkun "kieltäminen" liittyy kai tähän nykyajan pärjäämisen kulttuuriin. Nauru on sallitumpaa, joten jotkut kääntävät vakavatkin asiat huumoriksi ja siirtävät ne syrjään.
Ei kai tällä iällä ole enää mitään menetettävää, vaikka näyttää tunteensa avoimestsi. Käyttäytymiskoodit kai rajoittavat.
Kyllä ihminen on itkiessään alastomimmillaan ja ueimmiten sitä lapsena vailla ollutta vanhemman syliä vailla.
Selittämättömien itkujen takana on todennäköiseti jokin selitys. Se odottaa löytymistään.
Ellinoora,
VastaaPoistaEilen tuli kakkososa mainitsemastani sarjasta ja taas "elin ja olin siinä mukana". Minullekin kognitiivisen terapian sijasta psykodraama olisi ollut varmaan parempi vaihtoehto (kipuklinikalla aloitetiin kivunhoito psykoterapialla). Näin ajttelen nyt, kohta 20 vuoden jälkeen.
Lainasin ( tai mieheni haki kirjastosta ) sen Kristerin kirjan ja tuttu Tommy Hellstenhän sieltä löytyi esipuheen kirjoittajana. Tuntuu helppolukuiselta, vaikka teksti vie ytimiin.
PS. Itkin eilenkin sen äitiä huutavan Mervin kanssa...
Liisa et al.
VastaaPoistaHarmi, että en lue tv-ohjelmia, enkä niin ollen aina edes tiedä mitä katsomisen arvoista miltäkin kanavalta saattaa tulla.
Totta on, että tunteiden näyttäminen itkun tai naurun säestyksellä on edelleenkin jotenkin ei-sopivaa.
Kenties monille on vaikeaa kohdata toisten suruitku. Ollaan neuvottomia, hämmentyneitä kun ei löydetä oikeita lohdutuksen sanojasanoja.Avoin nauru, vaikkapa eri asioiden koomisuuteen liittyen saatetaan kokea loukkaavana, itseen kohdistuvana.
Meillä kyllä itketään yhdessä avoimesti ja vuolaastikin, myös ilosta. Eniten kuitenkin minä, milloin mistäkin mieltä liikuttavasta aiheesta. Kyynelehditään ilosta vaikka ensimmäisen muuttolintuparven jälleennäkemisestä. Musiikki nostattaa myös kyyneleitä silmännurkkiin, vaikka ei välttämättä "murehdi, tai sure, huokaa".
Kyllä tv-ohjelmatkin saavat itkun aikaan. Jokin koskettava, surullisesti päättyvä ihmiskohtalo, jonkin haastateltavan ajatukset vaikka, mutta erityisesti lapsien ja eläimien julmaan kohteluun liittyvät asiat.
Kauneus ympärillä saa myös sielun lähteet "tulvimaan." :D
Leonoora,
VastaaPoistaItkua on todella monitasoista ja -syistä, kuten tuossa kirjoititkin.
Luulen, että vanhempien suhtautuminen lapsen itkuun luo pohjat, saako itkeä/nauraa milloin/mille.
Hammasta purren puurretaan monta kertaa, vaikka itku kuristaa kurkkua.
Monet vanhat sanonnat tukevat tätä.
Puhutaan tyhjännaurajista, markkinoillakaan ei itku auta jne.
Tämä on sitä suomalaisuutta, josta voisi hiukan höllätä tunteiden ilmaisun avoimuuteen.
kiva tirppa
VastaaPoistaakh,
VastaaPoistamissä emo?
Minä olen kanssa liikuttuja, myötäitkijä. Jos joku kertoo surullisia asioita itken. Vähän ujostelen kyyneleitäni, mutta useimmiten en kyyneleitäni salaa.
VastaaPoistaViime aikoina on itkettänyt enemmän. Kissani sairastuminen itkettää, joidenkin blogituttavien jutut itkettävät, oma huono olo itkettää.
Olen aina ollut herkkä itkemään ja saanut kommentteja: "Ei auta itku markkinoilla."
Bamiella,
VastaaPoistaMeitä riittää. Itkijänaisia. Onkohan itkijämiehiä?
Kävin lukemassa postauksiasi ja vertauduin kokemaasi. Tuo toisten toistama kommentti ei meitä auta. Se auttaa vasta, kun sen voi itse sanoa todella tarkoittaen sitä mitä sanoo.
Jaksamista sinulle!
Omat tunteethan siinä aktivoituvat ja niitä itketään tai nauretaan. Ohjelma on varmaan ihan oivallinen herättelijä. En ole sitä koskaan katsonut. Seuraan Terapiassa -sarjaa, taitaa olla australialainen tai englantilainen. Se on kuitenkin vain näytelmää ei todellisuutta.
VastaaPoistaPantteri,
VastaaPoistaTotta. Tunnehaavat eivät arpeudu koskaan, ellei niitä puhdisteta.
Tämä on reality-lyhytsarja, vain viisi osaa. Suosittelen kenelle tahansa.
Työvuosien tohinassa harvoin itkin, ei ollut "aikaa". Nyt kun on, oli pakko sukeltaa syville vesille ja antaa itkun tulla. Niin, äidin ikävä on ollut elämänkokoinen suuri suru, ja sen piti tulla pintaan. Oma keinoni on, kuten tiedät varmaan, viimevuotinen elämänkaarikirjoituskurssi. Mutta oli tarpeen kirjoittaa yksin ja niin että vain ohjaaja luki sen mikä pintaan purkautui. Terapiaksi sitä voinee sanoa. Paljon vapautui sisäisestä maailmastani. Möykky alkoi sulaa. Sitä auttoi myös se, että mies ymmärsi.
VastaaPoistaOnko mainitsemasi ohjelma katsottavissa netissä, täytyypä tutkia.