Mansikka tekee kauppansa

Varhaisena helleaamuna mansikkahalmeen laidalla kajahtaa kolme haulikon (?) laukausta. Räksiä. Niitä saa kuulemma ampua, mutta jokaisesta käytetystä ammuksesta on tehtävä tili jonkin direktiivin mukaan. Säikähtää sitä. Muutenkin vaikutti kovin kurinalaiselta koko itsepoiminta. Huomioliiviset ohjaajat kulkevat keppikasa kainalossa. Kepittä ei mansikkapenkkiin ole menemistä. Järjestys se olla pitää.

Näin lauantaina oli ollut ruuhkaa, oli peräti joutunut jonottamaan. Tarkkailin ympäristöä, jututin ja kuuntelin ihmisiä. Puhelin soi lakkaamatta ja punnitus- ja rahastushenkilö möi niukkuutta ja peräti eioota. Toiset hakijat saivat valmiiksi poimitut tilatut marjansa, ex tempore-ostajat joutuivat kääntymään pois saamatta suutaan makeaksi. Todennäköisesti viikon kuluttua koko urakka on ohi. Satonäkymät jäävät puoleen viimevuotisesta.

Kiersin halmeen laitaa varastoiden D-vitamiinia. Osan ajasta istuin autossa ja ihmettelin, miten yhden sankon poimiminen vei mieheltäni tänään aikaa saman verran kuin kahden edelliskerralla. No, mansikan koko on pienentynyt, mutta samalla aromi parantunut. Kautta rantain yritimme saada selville, missä löytyisi hyvä mustikkamarikko. Onnistumatta. Torilta todennnäköisesti.

Pelto-orvokit, saviheinät, kamomillasauniot, lutukat olivat yleisimmät rikkakasvit penkkirivien välissä. Perhosia lenteli vain muutama. Poimijoiden ikähaitari näytti melko suurelta. Kaksi vauvaa nukkui vaunuissa pellon laidalla. Isovanhemmat olivat ottaneet eri-ikäisiä lapsenlapsia mukaan täyttämään masunsa ja litraiset astiansa makeilla mansikoilla. Omasta pikku ämpäristä ei tahtonut raaskia päästää irti edes punnituksen ajaksi. Kiireinen isä poimi syömämarjoja. Oli ehkä unohtunut ostoslistasta.