Toisaalla rakennetaan koteja ja mökkejä (lue: kakkosasuntoja) kalliilla rahalla nykyään. Puu on arvokasta. Me luovutimme tänä aamuna kesämökkimme, ikivanhalla asuinpaikalla olleen vanhan maalaistalon päärakennuksen, kahden hirsiaitan ja uudehkon saunan avaimet uusille omistajille. Avaimet siirtyivät kädestä käteen.Viikonlopun aikana suurin osa (pikemminkin ehkä puolet) irtaimistosta siirtyi eri paikkoihin. Niin mielessä kuin kaupunkikodissa hakevat matot, tuolit, kaapit, kaikki säästetyt muistot paikkojaan. Jätin kuitenkin pellavaloukun ja vyyhdinpuut yms. sinne. Ja tietenkin 270 senttiä pitkän pirtinpöydän ja leipälapion ja hiilihangon myös. Mutta ranstakka riippuu verannan kattokoukussa ja odottaa jotakin ripustettavaksi. Nyt paistaa jo aurinko. On aika katsoa eteenpäin. Iskeekö ikävä? Ei ehkä ennen kevättä kuitenkaan. On niin paljon keskeneräisiä asioita. Välillä tuntuu, että asiat etenisivät, mutta kohta kaarretaan kaksi askelta takaisin.
Hyviä muistoja jäi paljon. Mäellä paistoi miltei aina aurinko. Aluksi piha oli katvetta vailla, mutta viime vuosina jo liiankin varjoisa istuttamieni vaahteroiden vartuttua. Hirvet kalusivat pihapihlajat pilalle, mutta uusia kasvoi tilalle. Tuomi tuhlaili tuoksuaan keväisin, leveä kielovyö kesäkuussa. Aluksi jaksoimme pitää kasvimaata, josta saimme vuoden perunat, sipulit, porkkanat ja herneet. Kuivasin tilliä, persiljaa, lipstikkaa... Kyssäkaaleista ja parsakaaleista kilpailin myyrien kanssa, perunoistakin yhtenä vuonna. Salaatit jaoin sulassa sovussa aitan alla pesivän jäniksen kanssa. Sillä oli tapana kylpeä auringon lämmittämässä hiekassa.
Sipuli on helpoin viljeltävä. Eräänä syksynä ajattelimme pikakuivata suurta satoa tuvan leivinuunin päällä. Heräsin keskellä yötä kypsyvän sipulin imelään tuoksuun. Olimme tyhmyyksissämme laittaneet liian vähän eristystä sipulien ja muurin väliin. Sato oli niin runsas, ettei asia edes harmittanut. Lähinnä huvitti. Yritinpä eräänä syksynä tehdä sipulisipsejäkin!
Ikikuusikon sammalilta oli helppo poimia sieniä, koivikossa oli taattu kantarellipaikka, päätehakkuualueilla korvasieniä, villivadelmia, puolukoita. Mesimarjat, metsämansikat, lillukat ja juolukat... suolta lakat ja karpalot. Ulkoilmaelämää. Aluksi puhelimetta. Sitten tuli NMT-aika. Savusaunan palaessa oli jo kaksi GSM-puhelinta paikalla, mutta ei niillä tulipalo sammu. Sähköjä ei, ei edes aurinkosellaista. 50-luvun elämää. Lapsuutta ja lukemattomia lettukestejä. Lapsuuskodin korvikkeeksi. Olisinko jo nyt aikuinen?
Kuva on skannattu diasta, joka on otettu vajaa parikymmentä vuotta sitten.
Makoisia muistoja. Välillä voi tulla ikävä, mutta hyvähän se. - Paikassa koettu ei ole yhdentekevää. Nyt on mielessä ja käytännössä tilaa ja aikaa muulle.
VastaaPoistaValoisaa ja kutkuttavaakin uuden alkua!
Haavetar,
VastaaPoistaOn onneksi vielä muisti tallella. :)
Venekin vaihtoi omistajaa. Ja minä vaihdoin tämän merkkipaalun muistoksi blogipohjan värin.
Nyyh.
VastaaPoistaTällä hetkellä varmaan tuntuu kaihoisalta, kun on vain muistot lapsuuden kesistä ja monista ihanista vuosista maalaismaisemissa. Onneksi on kuvia muistikuvia. Elämä on luopumista...ja uuden lehden kääntämistä. Jaksamista sinulle ja mukavia uusia tuulia! :)
VastaaPoistaKuinka voi ventovieras (minä) rakastua paikkaan ja ihmisen kerrontaan (kuten sinun lapsuudenkotiisi), mutta niin on käynyt. Kiitos kun olet kertonut Käpälämäestä – ja kiitos kun kerrot vastakin. Minnekään lapsuusmaisemasi ei häviä, vaikka avaimet vaihtoivat omistajaa.
VastaaPoistaA-K.H.,
VastaaPoistaNyt oli korkea aika. Ei vielä, tai ei enää nyyhkimistä. Nyt se on tehty. Eikä se paikka sieltä mihinkään katoa. Toivottavasti kohentuu nuorempien käsissä.
Tarjuska,
Oikeastaan helpottunut olo, kuten tuossa edellä kirjoitin. On päällimmäisinä nyt tärkeämpiä asioita kuin talot ja tavarat. Elämä on elämää. :)
Paju,
Eivät häviä muistot, ellei dementia iske. Maalaistyttö on aina maalaistyttö. Sekä kotikoti että tämä korvike ovat tarttuneet tukevasti muistoina mieleeni.
Avainnippu keveni kolmella avaimella.
Mökkipäiväkirjaakin voi tarvittaessa selailla. :)