Kiirettä pitää

Punaherukoita riipiessä kuuntelen radiota. Pekingiä, melontaa, saatujen mitalien hehkutusta. Kännykkä hälyttää kaksikin kertaa. Mies soittaa. Minä kuulen, mutta hän ei. Äshh, nämä viestimet! Vihdoin lankapuhelimella onnistumme. En jaksa seisoa pitkään ja käsiinkin tuo marjojen perkaaminen käy. Teen sitten välillä muuta. Radio tietää kertoa, että Kempeleessä on tulossa pari sauvakävelijää kohti Helsinkiä n. 40 km päivävauhdilla. Enimmillään kymmenen laastaria jaloissa. Sateessa ja paisteessa. Useilla paikkakunnilla mukaan liittyy muitakin sauvailijoita liikunnan puolesta, syöpää vastaan. Elämän viesti-liikuntatapahtuma etenee.

Ovikello soi. Joku vieras siellä on, koska mieheni on liikkeellä autolla ja hänellä on avain. Pyyhkäisen marjoista punastuneet käteni pyyheliinaan, vilkaisen mitkä vaatteet minulla on päällä ja astelen ovelle. Torjuin juuri puhelimitse yhden lehdenmyyjän. Kaksi kauniisti harmaantunutta herrasmiestä tarjoavat minulle lehtistä, joka käsittelee ilmaston lämpenemistä. Arvaan heti, mistä on kysymys ja muutaman sanan vaihdettuamme he poistuvat. Seuraavalle ovelle.

Taas kilahtaa ovikello. Ystävätär seisoo siinä kukkaruukku muovipussissa. Siinä on hänen mukaansa yönkuningattaren taimi! Nyt pitää tutkia tarkoin, ihanko totta ja miten sen kanssa. Kukka on vanha, hänen äidillään aina ollut. Ystävätär tuo myös mansikalla, ruusunterälehdillä ja kermalla maustettua Forsmanin vihreää teetä. Edellisestä tapaamisesta onkin kulunut melko kauan. Puolitamme huolemme, jaamme ilomme. Kumpiakin riittäisi pitempääkin juttutuokioon, josta mehun pullottaminen ottaa oman aikansa. Mies ehtii kotiin tässä välissä. Vasta nyt on aikaa mitata ja leikata uusi sininen vahakangas sopivan mittaiseksi. Vaatii totuttelua...

Toinen ystävä soittaa ja kertoo, että metsävadelmiakin olisi runsaasti. Mutta niiden poimimiseen tarvittaisiin kuivaa säätä ja vahvempi selkä. Kaikkea ei tarvitse.