Epävakaista

Loppukesä näyttää parhaintaan. Aamut aukeavat kirkkaina ja kuulaina. Unet vievät minut (tuttujenkin) ihmisten tykö, vaikka en ole vielä autoon pystynyt istahtamaan. En tosin ole vielä edes kokeillut. Olinko se minä joka aikoinani kipaisin aamulenkin reilussa puolessa tunnissa ennen aamiaista. Piti. Piti. Silloin ei vielä saanut, vaan piti henkensä edestä juosta.

Vaan opettaa tämä elämä hiljaa kulkemaan ja pysymään aloillaan. Makoilen nyt vähintään puolet valveajasta divaanilla selälläni. Mies nostelee tyynyjä ja peittoja toivomusteni mukaan, mutta omin avuin nousen, käännyn kyynärpäiden varassa yhtenä pakettina, käyn ihan pienesti kävelemässä tasaisella. Siis pihassa talon päästä päähän. Vasta nyt, kohta kolmenkymmenen vuoden tässä paikassa asumisen jälkeen huomaan, että pihakiveys viettää reippaasti. Katson tarkkaan että baana on tyhjä, koska minulla ei ole huomioliivejä pikkupyöräilijöitä varten. Äkkiliikkeet olisivat kohtalokkaita.

Öisin unessa asento karkaa ja aamut eivät alakaan helposti. Helppoa en enää muistakaan. Odotankin vain helpompaa. Että vielä kävelisin ja pystyisin istumaan sen verran, että matkat rakkaiden luokse olisivat mahdollisia jollakin kulkuneuvolla.

Kirjojen lukeminen ja kuunteleminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Lukija saattaa pilata tai pelastaa tekstin. Paju pieni tuli kuunneltua. Sun ystäväsi armaasi-kasettikotelo sisälsi harmikseni vain romaanin B-osan. Rissasen tekstiä moititaan vallan viihdemoskaksi, mutta sitä on niin helppo kuunnella, että haluan kuunnella tämänkin. Minähän haluankin viihtyä, kuluttaa aikaa. On vain haettava se alkuosa kirjastosta, siis haetutettava. Heti maanantaina. Mitähän muuta osaisin pyytää? Tarvitsisin monta. Monta.

Pikku Pietarin piha ei jaksanut Kauko Helovirran lukemana tällä kertaa kovasti innostaa. Miestä kyllä. Onhan hän aikoinaan tavannut kirjoittajan. Tove Janssonin novellit kokoelmasta Viesti menivät eilen rentoutuskasetista. Siis nukuin muutaman ohi. Jospa joku toinen päivä sitten. Ja yksi kerrallaan. Itse asiassa en nyt jaksa kovin syvällisiä. Toisaalta Naurava rouva, kaskuja kuunnelmina ei naurattanut yhtään. Ilo tuntuu olevan kortilla. Tosin rankaraato ei tykkää yhtään yskimisestä, nauramisesta eikä varsinkaan aivastamisesta.

Nyt on kännykällä käyttöä. (Kuvan Juha Luodeslammen taideteos löytyy Korson kirkosta.) Aina mukana. Turvakahva. Lifeline. Whatever. You know. ( Eräs kollega kertoi miten englantilaiset eivät olleet millään oppia muistamaan hänen Aino-tyttärensä nimeä. Sanoivat häntä Junouksi. Kunnes äiti teki asian harvinaisen selväksi kertomalla, että hänen tyttärensä nimi on " I know" eikä " you know." )